Voiko onni olla tässä, kun ollaan vaan eikä edes pyrkimässä sen suurempaan?

Meidän arki on pyörinyt samanlaisena nyt toistaiseksi, kun ratsastuskin on sitä kävelyä päivästä toiseen, niin en viitsi joka päivä kirjoittaa samaa tarinaa..
Sen sijaan ajattelin, että voisin kirjoittaa siitä, miten me ollaan Taavin kanssa päästy ihan uudelle tasolle meidän yhteiselossa. Tai siltä se ainakin vahvasti tuntuu.

Klinikkareissun jälkeen olen nauttinut Taavin kanssa puuhailusta enemmän, kuin koskaan ennen. Tallikäynnit ovat olleet ihan poikkeuksetta ihania, rentouttavia ja palaan sieltä kerta toisensa jälkeen hymy naamalla ja tyytyväisenä. Taavi tuntuu tärkeämmältä, kuin ikinä aikaisemmin.
Yksi syy tähän kaikkeen on, että kun Taavi pakattiin klinikan pihalta takaisin koppiin sen saatua nivelrikko-tuomion, klinikan pihaan jäi myös kaikki tavoitteet ja tietynlainen paine etenemisestä. Siitä päivästä lähtien oli lupa vain nauttia siitä mitä on.
Vaikken koskaan Taavin kanssa asettanut suuria tavoitteita, odotuksia tai paineita edistymisestä ja olin tietoisesti valinnut alleni maastoratsun rentoon harrasteluun; silti niitä omassa alitajunnassaan tekee itselleen ("se oppii vielä laukkaamaan, ensi kesänä se selviää HeC-radasta, sitä pitää liikuttaa paljon, jotta se pysyy kunnossa...."). Ja se valitettavasti näkyy tekemisessä, halusi sitä tai ei.

Olin jo unohtanut kaiken sen, mistä alunperin haaveilin. Hevosen kanssa yhdessä olemisesta, ajattomasta olemisesta, kiirettömästä puuhailusta, maastolenkeistä jne. Talliin tullessa laitoin hevosen kuntoon, lähdin ratsastamaan, suoritin ennalta ajatellut asiat, purin varusteet tallissa ja lähdin kotiin. Taavi koetti kaiken kiireen ja hätäilyn keskellä tuoda julki omaa oloaan ja kipujaan, siitä tuli hapan ja kiukkuinen vaikka se ratsastuksellisesti olikin parempi. Ja näitä sitten ratkottiin monien neuvojen kautta ja ikävilläkin tavoilla, vaikka ehkä olisi vaan pitänyt pysähtyä ja aloittaa alusta, rauhassa. Ja kuunnella enemmän hevosta..

 
Taavi on valitettavasti myös hyvin sulkeutuvaa sorttia, olen jopa melko varma, että se kärsii opitusta avuttomuudesta. Huonosta käytöksestä sitä komennettiin (olihan se kuulemma purrut aiemminkin ja se loppui kun "se sai turpiin"...) ja se oli pitkän aikaa taas hiljaisempi ja sulkeutui, se tuli kuoresta ulos luultavasti vain silloin, kun sen korkea kipukynnys ylitettiin ja olo tuli sietämättömäksi. Ja sitten rytisikin aina unnolla.

Tallille ei ollut myöskään kovin hauskaa mennä, kun vastassa oli usein mahastaan kipeä ja kiukkuinen hevonen, vaikka olosuhteet oli koetettu korjata. En vaan osannut ajatella, että vika ei alunperinkään ole luultavasti vatsassa, vaan jalan kivun myötä tullut kipustressi aiheuttaa vatsavaivoja.

Klinikan jälkeen kaikki on ollut toisin. Tallille on kivaa mennä ja jo usein iltaisin odotan seuraavan päivän tallireissua innolla, koska minulla on jo ikävä ihanaa Taavia (vaikka edelleen minua vaivaa älytön lähtemisen vaikeus sitten, kun pitäisi lähteä ;)).
Minua onkin aina vastassa iloinen ja hyväntuulinen Taavi. Saan melkein aina hörähdystervehdyksen, jopa tarhasta hakiessa. Taavi lähtee mielellään mukaani ja viihtyy ilmeisen hyvin seurassani. Meillä on selkeät pelisäännöt, meillä ei enää hermostuta, mutta pyydetyt asiat täytyy toteuttaa ja jotenkin reagoida pyyntöihin. 

Ollaan harjoiteltu käytävällä vapaana olemista harjauksen aikana, en ole pariin viikkoon sitonut Taavia kiinni ollenkaan. Se osaa jo odottaa käytävällä, kun haen satulahuoneesta tavaraa. Tottakai se edelleen joskus unohtaa seisoa aloillaan, mutta käyn vaan sitkeästi palauttamassa sen samaan paikkaan ja yritetään uudelleen.
Siitä on tullut köykäinen siirrellä, se ei enää kokeile viimeiseen ja kovimpaan merkkiin asti, vaan siirtyy usein jo ennen koskettamista. Palkkaan sitä paljon nameilla ja kiitän äänellä.

Meillä ei myöskään ole kiire mihinkään, harjaillaan ja rapsutellaan rauhassa, välillä pusutellaan ja seurustellaan ja sitten taas jatketaan. Ja meillä on loputtomasti aikaa saada kesken oleva asia loppuun, niin että kaikille jää siitä hyvä mieli. 
Nyt meillä on projektin alla satulan ja lampaankarvan kanssa saada luimiminen loppumaan. Taavi ilmeisesti yhdistää ne ratsastukseen, joka on tuottanut kipua. Se ei nimittäin luimi vyölle, vaan kun tuon satulan ja alan nostaa sitä kyytiin. Sama lampaankarvan kanssa. Ja selkä ei ole jumissa, se on klinikalla juuri saanut kehuja notkeudesta ja elastisuudesta.
Tänään sitten haisteltiin lampaankarvaa yhdessä ja sen haistelusta sai porkkanoita. Karvan kosketus kylkeen poistui, kun Taavi rentoutui. Lopulta sain nostaa karvan selkään ilman elettäkään luimimisesta tai epämukavuudesta (Taavi voi osoittaa epämukavuutta myös sulkeutumalla ja tuijottamalla lasittuneesti suoraan eteen).

Ratsastaessa ollaan tehty nyt tosi helppoja juttuja maastoköpöttelyn ohessa, mutta olen kokenut hirveästi onnistumisia siinäkin. Samalla ollaan kunnolla totuteltu uusiin kuolaimettomiin, Taavi on niilläkin todellä köykäinen asetella puolelta toiselle, pysäyttää yms. Ja kaikki vaan, kun olen malttanut poistaa paineen ajoissa ja tehdä vain vähän kerrallaan.
Odotan jo innolla ensimmäisiä ravipätkiä, täytyy vaan muistaa ottaa ihan varovasti!

Maastakäsin-harjoitteluun olen nyt myös panostanut ihan uudella puhdilla. Tarkoitus olisi, että Taavin voisi jossain vaiheessa "lähettää" koppiin. Maastakäsin jutuissa edistyminen on ollut hidasta, mutta niinkuin muussakin - palkisevaa. Ja välillä Taavi ottaa isoja askelia yhdellä kertaa, pääsee yllättämään. Yksi päivä tuli oivallinen tilanne harjoitella lähettämistä, kun traktorin peräkärry oli pysäköity sopivaan kohtaan, jotta tien reunaan jäi vain kapea kaistale kulkea ohi.
Haisteltiin ensin peräkärryä ja sitten pyysin Taavi siirtymään askeleen eteenpäin (otin riimusta kiinni ohjasin eteen ja raipalla paine takaa ilman kosketusta), Taavi otti askeleen eteen ja sai palkinnon. Se kuitenkin palasi pakittamalla takaisin aina, kun olin sen lähettänyt.
Toistelin asiaa muutaman kerran ja olin jo ajatellut lopettaa, kun Taavi ihan muitta mutkitta rentona päättikin kävellä koko "kujan" ja minä menin perässä kiitoksia ladellen. Sitten sitä oltiinkin niin polleaa poikaa, ettei toista. :) Eikä ihmekään, sen päivän harjoittelu päätettiin sitten niihin hyviin tunnelmiin, vaikka liikunta jäikin vähäiseksi.

Hermostumisen kanssa olen joutunut ponnistelemaan ja häpeäkseni on myönnettävä, että pari kertaa olen alittanut riman. Olen kuitenkin ollut monta kertaa niin tyytyväinen ja onnitellut itseäni, kun olen päässyt haluttuun lopputulokseen vain loputtomilla toistoilla ja kiitoksella. Niitä tarvitsee joskus paljon ja se kysyy tällaisen "kaikki-heti-mulle-nyt -ihmisen hermoja, mutta se on kasvattanut ja palkinnut! Taavikin alkaa tulla kuorestaan, siitä on tullut eläväinen ja vähän riiviökin ja se uskaltaa välillä jo koettaa ratkaista ongelmaa muullakin kun 1. häipymällä tilanteesta tai 2. seisomalla jähmettyneenä.

Nyt Taavi on ollut taas pari päivää vähän nihkeä tai miten sitä nyt paremmin kuvailisi. Liikuntaa ei ole lisätty ja itseasiassa se liikkuu minusta nyt paremmin ja reippaammin, kun heti piikityksen jälkeen. Mietin, että onko nivelaine kuitenkin kipeyttänyt mahaa vähän. Se on edelleen positiivinen ja lähtee mielellään mukaan, tekee annetut tehtävät, mutta vähän se on sellainen happamampi kuitenkin.. Täytyy seurailla tilannetta ja antaa tarvittaessa klinikalta saatu vatsan lääkekuuri. Voi olla, että happamuus liittyy myös iltakäynteihin jolloin muut hevoset ovat jo sisällä.

Taavi on järjettömän mustasukkainen omasta ihmisestään ja ruuastaan, se luimii käytävällä kokoajan muille hevosille, vaikka olen koettanut viedä sen rauhalliseen nurkkaan. Olen myös koettanut kiinnittää sen huomion muualle, kun se alkaa kähisemään muille ja se nostaakin samantien korvat pystyyn, kun nostan sormen ylös. Kun käännän selän, se on taas irvistelemässä Reiskalle. 
Sama myös, jos seison Taavin ja Reiskan välissä selkä Reiskaan päin ja Taavi laittaa pään olkapäälleni, se luimii pääni vieressä. Vähän niinkuin jos halaisit jotakuta ja näytät seläntakana keskaria jollekin niin, ettei halauksen kohde näe sitä. :D

Mulla on välillä illalla niin hauskaa tallilla, että toivoisin omistavani kokoajan kuvaavan videokameran, jotta voisin jakaa näitä juttuja teidän kanssa kuvallisessa muodossa. Kaikkea en edes itse pysty kuvaamaan, mutta muutenkin jos kaivan kameran esiin, Taavi lopettaa kaiken pelleilyn ja möllöttää kiltisti paikoillaan. 

"Mikäli teet virheen, ole tarpeeksi suuri myöntääksesi se, tarpeeksi viisas oppiaksesi siitä ja tarpeeksi vahva korjataksesi se"