enemmän kuin valmis

"Jokaikinen aamu 

On kaks vaihtoehtoo

Voit luovuttaa tai uskoo

Et joka kerta kun kaatuu

Tarinan opetus on kallis

Mut sit oot enemmän kuin valmis"

Aste - enemmän kuin valmis
 

ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa

Selasin Facebookissa vanhoja kuvia ja saimpas taas kyynelkanavat puhdistettua. Ikävä Taavia kohtaan tuntuu vaan niin loputtomalta. En usko, että sellaista hevosta koskaan enää tapaan matkallani. Niin moni asia on Taavin lähdön jälkeen muuttunut, eikä harrastus tunnu enää samalta.

Olen edelleen vähän katkera, etten saanut pitää Taavia kauempaa ja että asiat lopulta menivät, kuten menivät.

Silmät kii, etten luovu ja lipeä
heikko kohta, se kipeä
josta on kiellettyä multa kysyä

Kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen

Eka kunnon ratsastus

Rippe on asunut täällä nyt kolmatta viikkoa ja minusta tuntuu, että se on ollut täällä aina. Sen muutto tänne ja siirtyminen omistukseeni tapahtui erittäin kivuttomasti jotenkin. Vaikka sitä voisi luulla, että poni on kymmenessä vuodessa muuttunut paljonkin, ei se oikeastaan ollut. Ihan sama poni se on karvojensa alla. Silloin sitä katseltiin pikkutytön uskolla vaaleanpunaisten lasien läpi, nyt enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Hah.

Mietin pitkään sitä, että mahtaako poni enää tuntua tai näyttää yhtään niin ihmeelliseltä, kun silloin. Mutta ei ne tunteet mihinkään ole muuttuneet, jotakin taikaa Ripessä on.

Ripen saapuminen oli lopulta minulle aivan hirveä suuri helpotus ja se on tuonut elämääni uutta puhtia. Paljon valoa ja iloa, niinkuin joku sanoi; on syy nousta aamuisin sängystä. Olen ollut energisempi, kun aikoihin.

Suru Taavin lähettämisestä taivaslaitumille pysyy poissa jos ei kokonaan, niin ainakin pidempiä pätkiä kerrallaan. Silti ikävä välillä puskee kyyneleet silmiin ja tuo mieleen sen tuskaisen päivän ja päätöksen, jonka kanssa painin varmaan koko loppuelämäni.
Vieläkään en pysty kauaa katsomaan Taavin kuvia, ahdistun niistä valtavasti. Mutta kaikki ajallaan.

Olen kuitenkin taas saanut kiinni siitä nautinnosta, jota tämä harrastus on minulle kaikki nämä vuodet tuonut. Olen päässyt nauttimaan iloisen ja pirteän hevosen seurasta vailla jatkuvaa huolta sen hyvinvoinnista ja kivun määrästä. Kaikki illat eivät mene internettiä selaillessa ja etsien selitystä tai apua milloin mihinkin ongelmaan. Siis ne illat, joita en viettänyt hoitaen hysteerisesti sitä sairasta ja kivuliasta hevosta. Päässä on tilaa myönteisille ajatuksille ja ajatuksen koostuvat lähinnä seuraavan päivän liikutuksen ja tekemisen suunnittelusta fiiliksen mukaan, ilman mitään pakkoa.

Kaikki tämä on vakuuttanut minua siitä, että Taavin kohdalla tein oikean päätöksen. 
Eniten hevosen, mutta myös itseni kannalta. 
Ihan viime hetkellä.

"Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän."

Olen viimeaikoina pohtinut hevosenomistamista monelta kantilta. Kolmen vuoden sisään olen hyvästellyt kaksi hevosta. Se on pistänyt pohtimaan kaiken pysyvyyttä. Ei oikeastaan koskaan ole takeita, että se oma hevosystävä olisi vierellä vuodesta toiseen.

Elmo ostettiin meille nuorena, 5-vuotiaana ja terveenä. Silti jouduin luopumaan siitä jo kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen hevosen ollessa 13 vuotias. Välissä myin sen pois kahdeksi vuodeksi ja ostin takaisin. Se teki asiasta jotenkin vielä kurjempaa, olin juuri vuotta aikaisemmin saanut sen takaisin ja menetin uudelleen. Olen silti tietyllä tapaa sitä mieltä, että parempi montussa, kun uudessa kodissa. Ei minusta ole hevosta myymään.

Elmon kanssa olin tehnyt aina paljon pitkän ajan suunnitelmia, haaveita riitti ja unelmia toisensa perään. Sen piti olla se hevonen, joka vanhana laiduntaan omenapuiden katveessa keittiön ikkunan alla, sitten joskus. Meillä piti olla vielä monia vuosia yhdessä.

Kun jouduin tekemään päätöksen sen lopettamisesta, en oikeastaan itkenyt hevosen kuolemaa. Itkin menetettyjä haaveita, rikkoutuneita unelmia. Mitä kaikkea jäikään tekemättä! Se pettymys oli karvas.

Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan tee niin, en haaveile tai suunnittele mitään seuraavan hevosen kanssa. 

Elmon kanssa myös pelkäsin kokoajan, että se kuolee. Pelkäsin sitä hurjasti ja itkin jo etukäteen, kun mietin sen kuolemaa. Pelkäsin, että se katkoo jalkansa tai saa ähkyn. Pölyallergian takia pelkäsin, että sille tulee puhkuri. Ja kun se alkoi ontumaan, pelkäsin kokoajan, että sillä on paha nivelrikko. Ja lopulta se kuoli.

Taavin kanssa noudatin alusta asti laatimaani taktiikkaa, en koskaan unelmoinut että se eläisi 30-vuotiaaksi. Tottakai toivoin sitä, mutta alusta asti asennoiduin asiaan eri tavalla. Olin luvannut sille loppuelämän kodin, joten tiesin, että joudun jättämään hyvästit myös sille jossain vaiheessa.

Kun siltä sitten löytyi se niin kamalan pelätty nivelrikko, olin vähällä luovuttaa heti. Muistan, kuinka kerroin isälleni puhelimessa, että Taavilla on nivelrikko ja ääneni sortui kesken lauseen.

Diagnoosin jälkeen tiesin heti, etten saa pitää Taavia luonani välttämättä montaakaan vuotta. Elin vielä tarkemmin päivä kerrallaan.
Kun sen mahakin temppuili, ei pitkän ajan suunnitelmia voinut todellakaan tehdä. Kaikkeen suunnitteluun lisäsin lauseen "jos Taavi on terve silloin". Tehtiinhän me lopulta kaikenlaista.

Kun Taavin aika sitten tuli, en ole päivääkään itkenyt tekemättömiä asioita tai kaatuneita unelmia. Elin päivän kerrallaan, nautin kaikesta hetkessä, enkä koskaan pelännyt tulevaa. Reilut kaksi vuotta yhteistä aikaa opetti minulle paljon, kun maltoin pysähtyä kuuntelemaan. Sen lähtö sattui, se todella sattui ja sattuu edelleen. Kaikesta huolimatta en vieläkään valitsisi toisin tämän hevosen kanssa missään kohtaa.

Olen taas viimeaikoina palannut muistelemaan näitä. Pohtinut kaikenlaista ja lopulta tullut siihen tulokseen, ettei yhteisen ajan pituudella ole väliä jos päivät on käytetty hyvin. Joskus vuosikin voi olla parempi kuin kymmenen. Lyhytkin aika voi olla parempi, kun kokonaan ilman.

Karua myös sanoa, että ehkä siihen jollain lailla turtuu, kun tarpeeksi monta kertaa tekee päätöksen ystävän elämästä. Se ei enää tunnu niin kauhealta, siihen suhtautuu jotenkin järkevämmin. Helppoa se ei ole, mutta jollain tapaa asia ei pelota samalla tavalla. 

Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.

Valoa kohti

Tänään vatsalihaksia kotona tehdessä tämä putkahti soittolistalta esiin. Jäin kuuntelemaan, jotenkin se kuvaa melko hyvin tätä hetkeä omassa elämässäni, ainakin hevostelun osalta.

We lost the spark
And that's the worst part
But you gotta take the good with the bad
No matter what cards you got
You still gotta play your hand 

---

Worst part is over
Signs will show you when you're through
It's always the darkest before you see the light

Rakkaus on suurin, se mahdu ei sanoihin, ei kyyneliin.

Melkein kolme viikkoa on kulunut. Aika on mennyt hujauksessa. Elämä on soljunut eteenpäin ja tekemistä on riittänyt ja olen sitä myös tarkoituksella itselleni keksinyt.

Olen nähnyt ystäviä, kahvitellut, ostellut vähän jouluvaloja ja meille muutti viikko sitten uusi perheenjäsen. Yhden lemmikin mentävä aukko sydämessä täytettiin toistaiseksi vähän pienemmällä ystävällä, kun marsulaan saapui uutta kotia kaivannut Sepi-marsu. Nyt meillä on siis näitä suloisuuksia kolme kappaletta. 

Taavi on ollut mielessä päivittäin, yleensä muutamankin kerran. Olen kuitenkin tietoisesti vältellyt Taavin ajattelua, koska se tekee niin kamalan kipeää. Myöskään kuvia en pysty selaamaan. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä kooste meidän yhteisestä ajasta, mutta se saa odottaa siihen asti, että pystyn katsomaan kuvia.

Olen myös unohtanut kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kauniista sanoista, tuesta ja kaikesta. Siitä on ollut paljon apua, enemmän, kun uskoinkaan. Ja minä toivon, että kirjoituksista olisi hyötyä jollekin, joka miettii näitä samoja asioita.

Yhteen kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo useamman kerran: Oletko hankkimassa uutta hevosta? Tavaroiden myymisen jälkeen kysymys vaihtoi muotoaan: Aiotko lopettaa koko hevostelun?

Olen vastannut kaikille kysyjille suurinpiirtein samoin. En ole lyönyt mitään ovia kiinni lopullisesti. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, ettei aika ole kypsä uudelle, eikä sellainen ole etsinnässä. Taavin saappaat ovat todella suuret täyttää.
Eikä minulla ole mitään päämäärää tai suunnitelmaa, en oikein edes tiedä, mitä haluaisin koko harrastukselta. Millä tavalla ja mitä haluaisin harrastaa? Onko missään sellaisia oloja, joissa haluaisin hevostani pitää? Pitäisikö sitten olla oma piha? Pystynkö enää edes ajattelemaan, että terveitä hevosia on?  Tai että ne pysyisivät terveenä? Näen ympärilläni paljon esim. mahakipuisia hevosia.

Olen saatellut nyt kaksi hevosta hautaan kolmen vuoden sisällä. Tuttu vanha sanonta kuuluu: Kolmas kerta toden sanoo, johon vastasin, että kun saattelee sen kolmannenkin hautaan, niin uskoo. Vitsinä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Tällähetkellä ajatukset harrastuksen jatkamiseksi ovat melko synkkiä.

Eikä sitä oikein jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta.

Ainakin toistaiseksi olen yllätyksekseni nauttinut hevosettomuudesta. Olen aina luullut, etten osaisi elää ilman. Ja minulla on ystäviä, joilla on hevosia joita saan käydä halutessani liikuttamassa ja pusuttelemassa. Vaikka tiedänkin, että pidemmän päälle en osaa muiden hevosia ratsastaa. Se ratsastus kun ei ole minulle se pääasia ollenkaan.

Minä luulen, että jos ihminen voi palaa loppuun hevosen kanssa, niin juuri niin kävi minulle. Sitä ei edes tajua siinä kaiken härdellin keskellä. Sitä vain paahtaa menemään, miettii kokoajan jotain uutta parannuskeinoa ja koettaa saada asiat muuttumaan paremmiksi. Koettaa olla optimistinen ja seuraavassa hetkessä tipahtaa taas maan pinnalle.

Kun viimeisen laukauksen jälkeen tuli täysi hiljaisuus ja kaikki pysähtyi, se tunne oli aivan sanoinkuvailematon. Täynnä helpotusta, täynnä ikävää ja loputtomuutta, voimattomuutta, täynnä rauhaa. Maailma seisahtui hetkeksi. Se oli lopulta hyvin kaunis hetki.

Uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa. Siksi en lyö mitään ovia lukkoon, enkä sano ei koskaan. Jos minua vastaan kävelee hevonen, joka puhuttelee minua tai joka tuntuu omalle, niin ostan sen. Koska se on niin tarkoitettu. Mutta en etsi hevosta.

Minä nautin elämästä tällaisenä ja katson mitä sillä on minulle tarjottavanaan. Tällähetkellä opetan marsua antamaan tassua. ;)

"Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan
---
Herään, ehkä vielä toivunkin
ja toivon joskus vielä uskonkin"

Mustia, synkkiä ajatuksia ja vähän muutoksia pihattojärjestelyissä

Aikaa viimeisestä päivitysestä on kulunut hyvänlainen tovi. Osaksi syynä on taas kiireet ja lisäksi on toisaalta tapahtunut paljon ja toisaalta ei yhtään mitään.

Mitä Taavin mahalle sitten kuuluu? En tiedä. Toisena päivänä vähän parempaa ja toisena taas vähän huonompaa. Kakka on muuttanut muotoaan ja väriään eli ainakin jotain on tapahtunut. Myös piereskely on vähentynyt ja hiljentynyt. Ehkää siis jotain toivoa on. Nyt on menossa inuliinien syöttöä, mutta sen kanssa olikin vähän ongelmaa. Tuikkasin takiaisenjuuri-voikukanjuuri-sikurijuuri-lakritsinjuuri -mixin muun ruuan sekaan sen enempää ajattelematta ja syömättä jäi koko ruoka. Joku juurista on kitkerää ja pahanmakuista, kun tein sitten itse makutestin. ;)
Heitin seoksen tehosekoittimeen sillä seurauksella, että se lopulta kuumeni ja hajosi. Mutta saimpas Taaville hienonnettua juurimixiä. Sekoitin sen greenlinepuuroon ja se halpaan meni mokoma ahmatti.

Ahmatista puheenollen; joku mättää nyt kovasti. Taavi saa samanverran ruokaa tiheistä verkoista, kun viimekeväänä (kun se laihtui), mutta se ei ole laihtunut tippaakaan. Ei yhtään, päinvastoin. Olen tullut siihen tulokseen, että keho ja aineenvaihdunta on jumissa. Tai jotain on ainakin pahasti pielestä. Kolien vähyys voi kuulemma aiheuttaa pöhöttymistä ja liikalihavuutta, mutta tiedä sitten.
Tilanne on nyt kaikenkaikkiaan vähän jumissa. Maha on ollut senverran kipeä, että liikuttaa ei ole voinut. Ruokaakaan en pysty rajaamaan enempää tällähetkellä, siihen on onneksi tulossa jonkinlainen muutos. Nyt olen ottanut taas viikko-ohjemaan kevyttä liikutusta kunnon mukaan ja koetan saada mukaan myös ravia ja laukkaa. Kipeää en kuitenkaan ala höykkyyttää, koska sen jälkeen työmotivaatiota saa kaivaa aika syvältä sieltä, minne aurinko ei paista.

Joku oli TAAS purrut siitä samasta kohtaa kaulaa, josta loimikin repesi ja harja lähti. Nyt oli iso karvaton läntti ja kämmenen kokoinen turvotus.

Yksi suuri muutos on kuitenkin nyt tulossa; pihattolaiset rajataan huomenna omaan lohkoonsa. Hemulilla on ollut vähän vaikeuksia sopeutua laumaan ja omistajansa on vähän huolissaan sen selviytymisestä. Minulle välilanka sopi ihan hyvin, koska se mahdollistaa ruuan rajoittamisen ja punnitsemisen helpommin. Kahdelle hevoselle on helpompi järjestää vielä paremmin ruuan sisällään pitäviä verkkoja jne. Haastetta kuitenkin on, koska omaruokinnalla heinän on riitettävä vuorokaudeksi kerrallaan ja ruokintapaikkoja on oltava ainakin kaksi, mielummin useampi. Välilanka tarkoittaa tosin meille myös lisäkustannuksia, tarvitsee ostaa oma lämmitettävä vesikuppi, mutta muutenhan kaikki säilyy lähes ennallaan. Lisäksi välilanka mahdollistaa myös laihtuneen Taavin pitämisen ensi kesänä poissa kesälaitumelta.

Jos ensikesää koskaan tulee. Siis Taaville. Olen joutunut pohtimaan asiaa kaikilta kanteilta ja kulmilta, miettinyt ja vielä kerran miettinyt. Erityisesti olen miettinyt sitä, että kuinka pitkälle voin pitää mahakipuista hevosta ja kuinka pitkälle omat rahkeet riittävät. Olen avoimesti kaikille sanonut, että takki on melkolailla tyhjä jo. Melko kurjaa on mennä tallille hoitamaan hevosta, jonka naama on mutrussa ja ilme hapan, joka ei tykkää mistään. Paitsi ruuasta ja siitäkin pitää kiukutella. Joskus on toki vähän parempiakin päiviä, silloin ei luimita jos pysyt kaukana kupeista. Samaan tahtiin vaihtuu ajatukset vaaleanpunaisesta harmaaseen hyvinkin mustanpuhuvaan.

Toisaalta olisi niin paljon helpompaa jos hevosella olisi selkeä parantumaton sairaus tai vamma, jolle ei ole mitään tehtävissä. Ei ole parannuskeinoa. Mutta minä tiedän, että tähän on. Keväällä oli oireeton jakso, joten joku keino täytyy olla. En vaan löydä sitä.

Annan kuitenkin suolistolle vielä aikaa. Sillä kestää pitkään toipua, mikäli nyt ollaan edes oikealle tiellä. Tämä on vaan niin vaikeaa kaikki-heti-mulle-nyt -ihmiselle. Että pitäisi odottaa, eikä tuloksia näe heti. Katsotaan kuitenkin vuosi loppuun ja mietitään sitten, mitä tehdään ja missä ollaan.

4.1.1994 - 17.9.2014

"Purjehdus on päättynyt,
meri huokaa rantakiviin.
Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon,
on muuton aika."

Hyvää matkaa Maestro, viethän Elmolle terveisiä.