Olen viimeaikoina pohtinut hevosenomistamista monelta kantilta. Kolmen vuoden sisään olen hyvästellyt kaksi hevosta. Se on pistänyt pohtimaan kaiken pysyvyyttä. Ei oikeastaan koskaan ole takeita, että se oma hevosystävä olisi vierellä vuodesta toiseen.
Elmo ostettiin meille nuorena, 5-vuotiaana ja terveenä. Silti jouduin luopumaan siitä jo kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen hevosen ollessa 13 vuotias. Välissä myin sen pois kahdeksi vuodeksi ja ostin takaisin. Se teki asiasta jotenkin vielä kurjempaa, olin juuri vuotta aikaisemmin saanut sen takaisin ja menetin uudelleen. Olen silti tietyllä tapaa sitä mieltä, että parempi montussa, kun uudessa kodissa. Ei minusta ole hevosta myymään.
.jpg)
Elmon kanssa olin tehnyt aina paljon pitkän ajan suunnitelmia, haaveita riitti ja unelmia toisensa perään. Sen piti olla se hevonen, joka vanhana laiduntaan omenapuiden katveessa keittiön ikkunan alla, sitten joskus. Meillä piti olla vielä monia vuosia yhdessä.
Kun jouduin tekemään päätöksen sen lopettamisesta, en oikeastaan itkenyt hevosen kuolemaa. Itkin menetettyjä haaveita, rikkoutuneita unelmia. Mitä kaikkea jäikään tekemättä! Se pettymys oli karvas.
Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan tee niin, en haaveile tai suunnittele mitään seuraavan hevosen kanssa.
.jpg)
Elmon kanssa myös pelkäsin kokoajan, että se kuolee. Pelkäsin sitä hurjasti ja itkin jo etukäteen, kun mietin sen kuolemaa. Pelkäsin, että se katkoo jalkansa tai saa ähkyn. Pölyallergian takia pelkäsin, että sille tulee puhkuri. Ja kun se alkoi ontumaan, pelkäsin kokoajan, että sillä on paha nivelrikko. Ja lopulta se kuoli.
Taavin kanssa noudatin alusta asti laatimaani taktiikkaa, en koskaan unelmoinut että se eläisi 30-vuotiaaksi. Tottakai toivoin sitä, mutta alusta asti asennoiduin asiaan eri tavalla. Olin luvannut sille loppuelämän kodin, joten tiesin, että joudun jättämään hyvästit myös sille jossain vaiheessa.
Kun siltä sitten löytyi se niin kamalan pelätty nivelrikko, olin vähällä luovuttaa heti. Muistan, kuinka kerroin isälleni puhelimessa, että Taavilla on nivelrikko ja ääneni sortui kesken lauseen.
Diagnoosin jälkeen tiesin heti, etten saa pitää Taavia luonani välttämättä montaakaan vuotta. Elin vielä tarkemmin päivä kerrallaan.
Kun sen mahakin temppuili, ei pitkän ajan suunnitelmia voinut todellakaan tehdä. Kaikkeen suunnitteluun lisäsin lauseen "jos Taavi on terve silloin". Tehtiinhän me lopulta kaikenlaista.
Kun Taavin aika sitten tuli, en ole päivääkään itkenyt tekemättömiä asioita tai kaatuneita unelmia. Elin päivän kerrallaan, nautin kaikesta hetkessä, enkä koskaan pelännyt tulevaa. Reilut kaksi vuotta yhteistä aikaa opetti minulle paljon, kun maltoin pysähtyä kuuntelemaan. Sen lähtö sattui, se todella sattui ja sattuu edelleen. Kaikesta huolimatta en vieläkään valitsisi toisin tämän hevosen kanssa missään kohtaa.
Olen taas viimeaikoina palannut muistelemaan näitä. Pohtinut kaikenlaista ja lopulta tullut siihen tulokseen, ettei yhteisen ajan pituudella ole väliä jos päivät on käytetty hyvin. Joskus vuosikin voi olla parempi kuin kymmenen. Lyhytkin aika voi olla parempi, kun kokonaan ilman.
Karua myös sanoa, että ehkä siihen jollain lailla turtuu, kun tarpeeksi monta kertaa tekee päätöksen ystävän elämästä. Se ei enää tunnu niin kauhealta, siihen suhtautuu jotenkin järkevämmin. Helppoa se ei ole, mutta jollain tapaa asia ei pelota samalla tavalla.
Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.
"Lyhytkin aika voi olla parempi, kun kokonaan ilman."
VastaaPoistaKaiken kaikkiaan kaunis kirjoitus, täynnä kaipausta ja silti tietäen, että päätös ystävien pois päästämisestä oli täysin oikea. Välillä havahdun itsekin pohtimasta näitä asioita, vaikka toisaalta lupasinkin, että eletään päivä kerrallaan. Nyt varsinkin, kun kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja suuret haaveet on kipattu Vienan masuasukin niskaan, ollaan aika hataralla pohjalla. :D Yksi hyvä päivä, kokonainen viikko, kuukausi tai jopa vuosi, siinäkin on jo paljon. Paljon muistoja jotka sitten joskus riittävät nostamaan suupieliä ylöspäin.
Voin myös kuvitella, että sen ainoan oman hevosen pois laittaminen on vielä suurempi järkytys, kuin jos jäljelle jää vielä sama hevosarki, tosin ihan erilainen silti, ilman sitä yhtä ystävää. Nykyään kaikki tulevaisuuden suunnitelmat (joita ei oikeasti ole) alkavat sanalla "Jos..." Jos Vienan varsominen sujuu hyvin, jos sieltä tuleekin orivarsa, jos kaikki ei menekään hyvin ja jos meillä onkin vuoden päästä neljä hevosta edelleen... No, aika näyttää. Piti vain kommentoida jotain, mukava edelleen lueskella ajatuksiasi. :)
Joskus on vaikea pysyä siinä "päivä kerrallaan", myönnän itsekin joskus uskaltaneeni ajatella vähän pidemmälle. :) Kuten sen viimekesäisen länkkäkurssin kanssa. Varasin sen hyvissä ajoin ja lähdin matkaan, vaikka Taavi ei ollut enää ihan parhaimmillaan mahan kanssa. Siitä jäi kuitenkin yhdet parhaista ja lämpimimmistä muistoista.
PoistaSe on totta, että yhden ja ainoan poislaittaminen on ehkä tietyllä tapaa vaikeampaa, koska kerralla menettää niin paljon ja se arki muuttuu todella. Joskus Facebookissa tuskailin, että samalla menettää aika monta hyvää tyyppiä, kuten kengittäjän, hierojan, tallinpitäjän jne.
Ja ainakin itsellä myös raha tulee vastaan uuden hankkimisessa nopealla aikataululla, kun vakuutus ei ole kumpaakaan hevosta korvannut ja niihin on syydetty jokainen irtoava penni ennen kuolemaa.
Kiva kuulla, että joku näitä lukee ja kiitos kommentista, minusta on kiva saada aina vähän "vastakaikua" tälle pohdinnalle siitä ja tästä. Minä olen jännityksellä seurannut Vienan mahan kasvua ja pitänyt peukkuja, että kaikki menee loistavasti. :)
Luen näitä pohdintojasi aina vähän itku kurkussa karvastellen. Sanot monesti niin hyvin; kauniisti ja lohduttomasti samaan aikaan. Vaikka minulla tilanne oli sillä tavoin erilainen että luovuin kahdesta iäkkäästä hevosesta, joista ihan varmasti tiesin ettei niillä kuitenkaan olisi enää ollut kuin korkeintaan muutamia vuosia edessä, ja olin saanut pitää molemmat ihan uskomattoman pitkään. Silti. Menettäminen, päätöksen tekeminen, minulla vain kuusi VIIKKOA välissä... Se jättää paljon isommat arvet kuin oikeastaan arvasinkaan.
VastaaPoistaTunnistan tuon turtumuksen: Mikun lopetukseen suhtauduin siinä hetkessä jotenkin paljon kylmäkiskoisemmin, jos näin voi sanoa. Ajattelin, että selvä, ottakaa tämäkin multa pois, menköön sitten kaikki kun kerran aloitettiin. Itkin vähemmän, etukäteen, sillä hetkellä ja välittömästi sen jälkeen. Vasta kuukausia myöhemmin tuli eräänä päivänä sellainen kaiken alleen hautaava hyökyaalto: minä en näe Mikua enää koskaan. Kestän sen, etten näe sitä nyt, ettei se juuri nyt ole tarhassaan eikä karsinassaan eikä missään, mutta että en näe sitä enää KOSKAAN. Itkin sitä tunnetta aivan katketakseni, siinä kesken kaikkien muiden töiden, heinäpaaliin nojaten, ulisin ja huusin. Ja nytkin kyyneleet silmissä kirjoitan.
Miten paljon näihin kiintyy. Miten paljon niiden mukana menee. Miten iso suru onkaan! Ja miten kovasti silti toivon, etten koskaan kyynisty, etten koskaan totu, etten koskaan tulekaan pystymään myymiseen, hevosen vaihtamiseen syistä x ja y. Miten edelleen haluan pitää rakkaani viimeiseen saakka, on sen viimeisen aika sitten ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos kirjoituksesta Sanna! Voin samaistua ajatuksiisi täysin. Eilen selasin Taavin kuvia, luulin jo kykeneväni, mutta vain hetken pystyin. Sitten aloin taas kerran itkemään niin lohduttomasti, että oli pakko lopettaa. Siksi tässäkin on vain kolme hätäisesti valittua kuvaa..
PoistaUsein itkin, yhdessä vaiheessa varsinkin, nimenomaan sitä loputtomuutta. Kun alan ajatella, etten näe hevosystäviäni enää koskaan, se saa aikaan aivan pohjattoman ikävän.
Minäkin toivon, etten koskaan liikaa kyynistyisi. Jaksaisin uskoa ja pysyisin herkkänä. Sen tiedän, että kiinnyn omaan hevoseen aivan valtavasti ja omistan sille kaiken energiani. Siksi minusta ei olekaan muiden hevosia ratsastamaan, minä tarvitsen sen tiedon, että saan itse päättää, eikä hevonen lähde käsistäni koskaan. En pysty muuten antamaan kaikkeani, koska olen siinä niin koko sydämellä mukana.
Aina kai pitäisi elää päivä kerrallaan, eihän sitä omienkaan päiviensä määrää tiedä...mutta itse koin sen erityisen vaikeaksi nuoren alatisairaan ponin kanssa. Olisi pitänyt suunnitella koulutusta ja tulevia kuvioita, mutta toisaalta takaraivossa jyskytti että mitä se hyödyttää, kun loppu voi tulla koska tahansa. Aikuisen nivelrikkoisen kanssa oli jotenkin helpompaa elää päivä kerrallaan - tai sitten olin itse oppinut jotain. Ehkä sen, ettei kannata suunnitella niin paljon. Koska suunnitelmia sille nuorelle oli, mutta moni niistä ei toteutunutkaan ja se oli tosiaan katkeraa.
VastaaPoistaJa aivan totta, että ponin mukana meni koko se hyvä rinki jonka olin vihdoinkin saanut kerättyä! Oli hyvä talli ja tallinpitäjän avulla löydetyt kengittäjä ja eläinlääkäri...höh.
Nuoren kanssa tilanne on tosiaan toinen, kuulostaa todella ahdistavalle. Ja epäreilulle.
PoistaSen minäkin tosiaan ekan kanssa opin, ettei kaikki aina mene niinkuin saduissa. Ja siksi on parempi iloita ja nauttia siitä elämästä ja yhdessäolosta hetki kerrallaan.
*nyyh* hyvä kirjoitus
VastaaPoistaJostain syystä on tullut viimepäivinä kovasti pohdittua moista... :)
Poista