Charme 1.3.2014 - 9.7.2018

Minä saatan sinut pehmeään lehtoon,
marsuille varattuun ikuiseen kehtoon.
Tuuditan uneen, kuin pehmoiseen lumeen
Silitän kerran, itken kesäsateen verran
Ihan kaikesta kiitän,
muistot lohdukseni elämäni kirjaan liitän. 
Johanna Niskanen

Aika monesta on tämä marsu selvinnyt, mutta lymfoomaa sekään ei voinut voittaa. 

Tää on hulluuden highway

Hengissä ollaan! Vaikkei meistä mitään olekaan kuulunut vähään aikaan. Energiat on olleet lopussa, aika kortilla ja huumori koetuksella. Tälläkertaa kyseessä on noi meidän pienemmän lemmikit eli marsut.
Niistä yksi lopetti pari viikkoa sitten syömästä siitä seurasi sellainen lääkäriralli, jolle ei vielä näy loppua. Se on nukutettu viimeisen kahden viikon aikana kolmesti, sitä on tutkinut neljä eri lääkäriä ja sen hampaita on operoitu, kuvattu ja oloa kohennettu useiden satojen eurojen edestä.. Hulluksikin voisi joku sanoa, mutta ei mulla ole sydäntä laittaa eläintä pois jos tiedän vaivan olevan parannettavissa. Ja koska olen hänetkin ottanut perheenjäseneksi meille, niin olen samalla luvannut hoitaa parhaan kykyni mukaan. Näillä pienille laadukkaan hoidon saaminen on vaan todella vaikeaa!
Nyt tilanne on se, että marsu syö itse, mutta ei se ihan kunnossa ole. Röntgenkuvassa näkyi hammasjuuressa tulehdus ja nyt viikon sisään pitäisi marsu taas viedä kontrolliin.

Kuin kaiken kruunuksi, marsuvanhus Tossis on myös alkanut nikottelemaan syömisen kanssa. Taidan ottaa senkin mukaan seuraavalle lääkärikäynnille. Porvoossa on hyvä, eksoottisiin eläimiin erikoistunut Eläinklinikka Linnunmäki. Voin lämpimästi suositella!

Väsynyt potilas

Rippe on sitten tästä syystä pitänyt paljon vapaita ja saanut tyyty vain pikaisiin rapsutuksiin ja perushuoltoon (lääke, mash-rehu ja perustsekkaus). Onneksi se ei ole pistänyt niitä pahakseen ja on voinut kaikinpuolin ihan hyvin. Enemmänkin se on ollut sitä mieltä, että jos ei ollut mitään ruokaa, niin voikin painua hiiteen lääppimästä. ;) Ollaan me välillä käyty ratsain lenkilläkin ja useamman kerran olen ottanut ponin narun päähän lenkkeilemään tai olen juoksuttanut sitä kentällä. Olen myös koettanut keskittyä selän jumppaamiseen entistä tarkemmin, sillä uskon itse polven olevan vaan sekundääriongelma jostakin ylempänä olevasta ongelmasta. 

Edelleen minä haen sitä suuntaa omalle tekemiselle. Koetan antaa itselleni anteeksi jos en joka päivä jaksa, koetan löysätä nutturaa ja muistaa, että olen ostanut hevosen pitääkseni sen kanssa hauskaa. En väsyttääkseni itseäni. On vaan välillä niin vaikeaa olla vaan suorittamatta ja tekemättä. Pelkään niin kovasti, että Rippe sairastuu, koska en liikuta sitä tai teen jotain muuta väärin. Ja toisaalta taas pelkään, että sillä on kipuja, koska liikutan sitä liikaa.
Mutta mitä järkeä on siinäkään, ettei nauti yhtään oman hevosensa seurasta, koska kaikki on yhtä suorittamista? Onko järkevämpää löysätä pipoa ja nauttia yhteisestä ajasta, kun sitä vielä on? Jos se sitten johtaa siihen, että kaviokuume tulee, niin ainakin meillä on ollut hauskaa. Se kaviokuume voi tulla siltikin, vaikka olen hikikarpalot otsalla ja naama mutrussa hölkäyttänyt ponia kilometritolkulla (ja sehän voi periaatteessa tulla myö stressistä!).

Yhden tallin hevosista saattelin yksi ilta viimeiselle matkalleen vähän yllättäen ja täytyy sanoa, että kyllä se ampuminen vaan on hevoselle armollinen tapa lähteä täältä. Ja sen hevosen kohdalla näki hyvin, miten kipeä se viimehetket oli. Kaikki huolirypyt sen naamalta katosivat ja tilalle jäi erittäin levollinen ilme. Niin surullista meille ihmisille, mutta hevoselle valtava helpotus.

"Me olemme hetken heijastuksia,

välähdyksiä katoamattomasta.
Äärettömyydestä me tulimme
ja sinne me palaamme,
kun unet ovat täytyneet
ja on meidän aikamme astua valoon."
-Pia Perkiö-

Vähän kiireiset ja osin surullisetkin kaksi viikkoa, mutta kyllä täältä taas ponnistetaan ja toivottavasti parempaan suuntaan.

Sijaisheppa Rippe

Ei löydy sanoja. Rippe siirrettiin illalla lyhyellä varoitusajalla ystäväni talliin. Hänen toinen hevosensa jouduttiin tänään lopettamaan ja toinen jäi yksin. Lupasin Ripen lainaan niin pitkäksi aikaa, kun tarvetta on.

Ystäväni oli saanut hevoset kotiin sunnuntaina, neljän vuoden odotuksen jälkeen. Ja sitten kävi näin.

Maamerkki 1994-2015

On hiljainen taivaanranta,
eikä lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.

Maadun matojen ilona

(liekö muuten sattumaa, että tuo hevosen lopettamista käsittelevä juttu on noussut luetuimpien tekstien joukkoon juuri nyt? ;) )


 
Kirjoitin tämän alunperin Facebookiin ja se on siellä ihan kaikkien luettavissa julkisena, mutta päätin jakaa asiani myös täällä. Se liittyy hevosen raadosta nousseeseen kohuun. Kuvaa en julkaise, koska sillä ei ole merkitystä, eikä sen levittäminen ole minusta missään suhteessa asiallista. Eikä varsinkaan omistajan syyllistäminen, sillä tapauksessa on toimittu ihan lain puitteissa.

"Ihan oikeastiko joku kauhistuu siitä, että kaatopaikalla on kuolleen hevosen ruho? Voi hyvä jestas sentään. Ja siitäkin piti ottaa kuva ja laittaa Facebookiin, josta se on päätynyt Iltapäivälehtiin asti

Ja kukaan ei mieti, miltä hevosenomistajasta tuntuu, kun kuolleen hevosen kuva leviää mediassa ja häntä haukutaan moraalittomaksi hevosen esineellistäväksi jne. Sen mitä ymmärsin, kyseessä olisi jonkun perheen tytön poni, joten hänellä tuskin on ollut edes kauheasti sananvaltaa hautapaikan suhteen.

Omistaja tai hevosen lopettanut taho on luultavasti toimittanut ruhon ihan asiallisesti ja lain mukaan kaatopaikalle haudattavaksi, mutta kuvanottohetkellä sitä ei ole vielä keretty tekemään. Ruho on ilmeisesti saapunut paikalle vain hetkeä aiemmin.
Hevosen kokoisen eläimen hautaaminen on kuitenkin vähän eri asia, kun lemmikkikoiran tai gerbiilin. Se vaatii aika ison kuopan ja vieläpä luvallisen paikan. Ei tähän rivitalon takapihalle oikein semmosta kuoppaa saa kaivettua, vaikka kuinka hevosta rakastaisi. Ei vaan onnistu.

Teuraaksikaan ei kaikki hevoset kelpaa syystä jos toisesta (eikä sekään varmasti mikään kaunis näky ole, mutta sitäpä ei kukaan näekään). Tuhkaaminen on kaunis ajatus, mutta myös hemmetin kallis, maksat vähintään tuhatlappusen ja saat 30kg tuhkaa itsellesi.

Lisäksi jos tilanne tulee eteen nopeasti, on keksittävä muita ratkaisuja. Vai voiko sitä kuollutta hevosta sitten pitää taivasalla tallin pihalla, kunnes saadaan hauta kaivettua, kukat laskettua ja pappi kutsuttua?

Mitä eroa sillä on, onko hevonen haudattu kaatopaikan kupeeseen vai pellon laitaan? Samallatavalla se jokatapauksessa maatuu ja madot sen syö.
Loppusijoitus on minusta aivan epäoleellinen asia. Tärkeintä on, että hevonen on elänyt hyvän elämän ja kuollut asianmukaisesti kärsimättä turhaan.

Siinäkö se rakkaus hevosta kohtaan oikeasti punnitaan, että miten hienot pirskeet sille kuoleman jälkeen järjestetään? Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää käyttää ne rahat sen hevosen hoitamiseen silloin, kun se vielä on hengissä?
Ihan omana mielipiteenä olen kyllä nähnyt paljon pahempaakin hevosen esineellistämistä ihan elävillä hevosillakin, mutta ei siitä sen enempää. Olen puhunut."

Ja niinkuin myös Facebookiin kirjoitin, minulla on asiassa oma lehmä ojassa (tai oikeastaan hevonen kaatopaikalla). Tai näin uskoisin klinikan toimineen Elmon kohdalla. Eikä asia minua ole päivääkään vaivannut, enkä usko, että Elmollekaan asialla on ollut mitään merkitystä.

Se pääsi pois, koska sillä ei ollut toivoa elää kivuttomana. Minä päästin sen pois, enkä ole kaivannut sille koskaan mitään hautaa tai muuta konkreettista paikkaa. Muistelen sitä kotona omissa oloissani ja sytytän sille joskus kynttilän, niinkuin Taavillekin. En ole käynyt Taavin haudalla kuoleman jälkeen juurikaan. En tiedä oliko se yhtään sen arvokkaampi loppu, kun Elmollakaan. Enkä aio asiaa edes miettiä, minulle tärkeintä on, että molemmat ovat kivuttomia. 

Ja jos joku tulee väittämään, etten minä ole arvostanut hevosiani tai olen pitänyt niitä pelkkinä esineinä, niin tinttaan nenään. Välittömästi ja lujaa.

Vaikka sua rakastaisin enemmän, nauraisin pois kaiken ikävän..

Taavin lopetuksesta on kulunut vasta aivan hetki. Sen poissaoloa on vieläkin välillä vaikea käsittää. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti. Ikävä on aivan valtava ja riipii sisuksia. Toisaalta olo on levollinen, koska Taavilla ei ole enää kipuja eikä huolia. Minun suuri unelmani, oma sinisilmäni, maailman kaunein hevonen on poissa.

Asiaahan olin tosiaan pohtinut jo aiemmin blogissa, mutta vielä torstaina olin hyvällä tuulella ja täynnä taistelutahtoa. Maha vaan ottaa oman aikansa ja olihan Taavi ollut ehkä hetkellisesti piristymään päin.

Perjantaina menimme Sannan kanssa tallille ja valjastimme Taavin kärryjen eteen. Ensimmäinen ravipätkä oli järkytys. Taavi ontui takapäätään hyvin voimakkaasti ja se näkyi sitten jopa käynnissä. Pihalla juoksuttaessa tulimme siihen tulokseen, että jalka on mitä luultavammin se "terveempi" vasen. Jalat pettivät kurveissa alta ja ontuminen oli selkeää.

Jalassa ei päällisin puolin ollut mitään selittävää vikaa, ei kuumotusta, ei turvotusta, ei aristelua. Oireiluahan on sitten ollut jälkikäteen ajateltuna jo pidempään. Se on ollut jäykähkö ja liikkunut kentällä huonosti jo pitkään eli kyse tuskin on mistään yhtäkkisestä vammasta.

Sen illan aikana minä itkin, itkin ja mietin. Me mietimme kaikki vaihtoehdot läpi, mietimme hevosen parasta ja itkimme.
Mietimme toki myös mahdollista klinikkareissua, mutta mitä se olisi lopulta muuttanut? Uusi vamma muiden jatkoksi? Ehkä vasemman takapolven alkava nivelrikko oli nyt edennyt isommaksi nivelrikoksi? Vaikka vamma olisi ollut hoidettavaa laatua, olisi Taavilla edelleen oikean polven nivelrikko ja mahavaivat, senlisäksi sillä on monta pienempää juttua, kuten hampaiston ongelmat ja outo kutina. Puhumattakaan siitä, että epäilin sillä olevan aineenvaihdunnan kanssa ongelmia.

Ja vaikka maha sitten olisikin saatu kuntoon, ei jalkoja voi parantaa. Ne vain pahenevat entisestään. Eikä Taavi ole nyt edes liikkunut kovinkaan rankasti.

Taavin vaivat kaikenkaikkiaan olivat melko haastavia hoitaa. Hoitamalla yhtä vaivaa, tulit pahentaneeksi toista. Nivelet tarvitsevat liikettä, mutta maha kaipaa kipeinä aikoina lepoa. Nivelien takia paino pitäisi saada alas, mutta maha ei kestä heinän vähennystä tai pitkiä taukoja ruokinnassa. Nyt muutaman päivän aikana rajoitetummalla heinällä (10kg päivässä tuplaverkkojen läpi nypittynä vapaasti) oleminen sai aikaan ruoka-agression heräämisen ja mahan kosketusarkuuskin palasi. Liikunnan rankkuutta ei voi lisätä, koska nivelet eivät kestä ja maha ei siedä pitkiä pätkiä ravia tai laukkaa, eikä myöskään ympyröitä. Nivelien ongelmat ja kivut heijastuvat myös mahaan.
Koska nivelet vaivasivat myös laihana, niin ongelma tuskin edes poistuisi kokonaan laihduttamalla. Ja kaiken tämän lisäksi minulla ei edes ollut keinoa mahavaivojan taltuttamiseen, eikä edes varmaa syytä oireisiin.

Hevosen kannalta tilanne on myös kurja siinä mielessä, että vaikka se hetken olisikin ollut oireetta, niin suurimman osan vuodesta se oli kipeä jostakin. Viimeisinä päivinään Taavi oli jo melko hapan, eikä oikein tykännyt kosketuksesta. Ja syksy on sille kaikkein vaikein. Ja nykyään syksyt tuntuvat kestävän ikuisuuden.
Jo pidemmän aikaa koko arki oli täyttynyt huolesta Taavin voinnin suhteen ja jatkuvasta tarkkailusta, oireiden kyttäämisestä. Jatkuvasti mietin mielessäni uusia keinoa helpottaa sen oloa. Olen jo pitkään ollut todella väsynyt. Tallilla vastassa oli useimmiten luimiva ja huonotuulinen hevonen, jollainen se ei kuitenkaan perusluonteeltaan ole.
Havahduin itse tilanteeseen joku aika takaperin, kun kirjoitin jollekin tätä samaa litaniaa nivelistä, mahan kunnosta ja niiden hoitamisen vaikeudesta. Luin tekstini kertaalleen uudelleen ja ajattelin ekaa kertaa, että jos lukisin tekstiä ulkopuolisen silmin, niin vastausta ei tarvitsisi kovin kauaa miettiä. Kysyisin kirjoittajalta: "Eikä tuollainen hevonen kannattaisi laittaa pois?". En koskaan lähettänyt sitä kirjoitusta vastaanottajalle.

Ja kun tänne laitetun pohdiskelevan kirjoitukseni jälkeen muutama henkilö uskalsi sen minulle sanoa tai kirjoittaa, sain vahvistusta ajatukselle. Se tuntui toisaalta niin hyvälle, että joku antoi minulle synninpäästön; laita pois, olet jo yrittänyt tarpeeksi.
Minä kuitenkin ajattelin vielä yrittää hetken, koska se päätöksen teko tuntui niin vaikealle ja kaikki niin lopulliselle.

Alunperin olin päättänyt, että katselen mahan tilannetta vuoden vaihteeseen ja tehdään päätöksiä sitten. Koska takapää alkoi pettämään, en nähnyt enää mitään järkeä pitkittää tätä. Näinkin monisairaan hevosen hoitaminen ja kipujen pitkittäminen olisi minusta enemmän ihmisen omaa itsekkyyttä ja hevosen tekohengitystä.

Lopulta yömyöhään perjantaina sain päätöksen valmiiksi. Minä itkin koko illan ja seuraavan aamun, sen jälkeen olo oli melko turta. Toivoin, että kaikki olisi ohi mahdollisimman nopeasti, sillä päätöksen teon jälkeen odottelu tuntui ahdistavalta. En kertonut päätöksestä etukäteen juuri kellekään, koska en halunnut kenenkään yrittävän pyörtää päätöstäni. Onneksi lopulta asiat järjestyivät niin, että lauantaina kaivettiin hauta ja muutaman vaiheen jälkeen sunnuntai-illalle saatiin asiansa osaava ampuja paikalle.

Taavi vietti viimeisen tuntinsa syöden suurimpia herkkujaan kauraa ja pellavapuuroa. Leikkasin hännän muistoksi ja loppu letitettiin. Halusin Taaville mukaan sen oman loimen, joten se puettiin sille valmiiksi. Kovasti ei harjailtu tai paijailtu, olimme vain.

Taavin elämä päättyi silmänräpäyksessä, pää kauravadissa, yhteen laukaukseen. Seisoin sen vieressä viimeiseen asti. Kauniimpaa lähtöä en olisi voinut edes toivoa. Se haudattiin Maunon viereen laitumien taakse nukkumaan. Myöhemmin vien sille vielä muistolaatan paikalleen.

Päätös lopettamisesta oli ehkä yksi elämäni kaikkein vaikemmista päätöksistä. Elmon lopetuksesta päättäminen toi levollisen mielen, mutta Taavin lopettamisen ajatteleminen sai minut ahdistumaan aivan kamalasti, eikä ahdistus kadonnut kokonaan missään vaiheessa. On kamalaa päättää toisen elämästä, enkä minä olisi ollut vielä valmis luopumaan.

Vieläkin välillä mietin, teinkö oikean ratkaisun, mutta haluan uskoa, että tein. 

Kun kuitenkin aina
On elämä laina

Hyvää matkaa rakkaani 1999-16.11.2014

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
(kirjasta Lahja, Danielle Steel)

4.1.1994 - 17.9.2014

"Purjehdus on päättynyt,
meri huokaa rantakiviin.
Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon,
on muuton aika."

Hyvää matkaa Maestro, viethän Elmolle terveisiä.

Kaikki sun pelkosi talloo sun päällesi, hautaa sun toivon synkkiin uumeniin

Taavin klinikka-aika lähestyy vääjäämättä, siihen on aikaa enää muutama päivä. Olin onnistunut onnellisesti unohtamaan moisen tapahtuman pitkäksi aikaa, mutta nyt en saa sitä mielestäni.
Muutenhan kyseessä on aikalailla rutiinikäynti, hampaat katsotaan ja poistetaan ne sudenhampaat (vaikkakaan nythän niillä ei ole niin väliksi), kyselen vähän Taavin mahasta ja sitten se ahdistuksen kohde; ontumatutkimus.

Eläinlääkäri ehdotti jalkojen taivuttamista, kun oltiin viimeksi klinikalla, sillä voitaisiin sulkea pois mahdollinen jalkasäryistä aiheutuva mahavaiva.
Olen varmaan vatvonut tätä asiaa niin kauan siksi, etten ole varma haluanko tietää jos jaloissa onkin jotain. Tuleeko minusta entistä hysteerisempi, en tiedä. En minä kipeälläkään halua ratsastaa, joten sinällään saattaisin saada mielenrauhan jos tulos olisikin positiivinen.

En ole uskaltanut oikein ajatella koko asiaa. Ontumatukimuksesta on varmaankin Elmon viimeisen vuoden aikana tullut minulle ahdistuksen paikka. Muistan viimeisen taivutuskokeen, jossa Elmo ontui vähän jokaista jalkaa (vaikkakin kaikki muu olikin heijastusta tästä kipeimmästä vaivasta) ja viimeistä jalkaa se ei antanut edes taivuttaa. Ja siltä reissulta me palattiin tyhjän kopin kanssa, vain häntäjouhet mukana.

Elmon jälkeen minusta on tullut hysteerinen jalkojen suhteen (ihan kun en muuten olisi kaiken suhteen....) ja lenkkien nautinnosta puolet katoaa siihen jatkuvaan kyttäämiseen. Auta armias jos hevonen kompastuu!

Olen ihan varma ja pelkään, että ontumatutkimus paljastaa Taavin jaloista kauheuksia, ehkäpä sillä on paha nivelrikko tai kinnerpatit, ehkä sen jaloissa on jotain muuta vikaa. Ehkä se ei kestä enää käyttöä tai siitä on vaan kävelemään. Vaikka eihän se ole ontunut.

Viimeisen viikon olen tosin ollut monta kertaa varma, että se ontuu tai kävelee oudosti, vaikka oikeasti en näe yhtään mitään epätavallista (kai). Syynään ja ihmettelen sen liikkeitä tarhassa, taluttaessa, käännöksissä ja ratsain, ylämäessa, alamäessä, mutkissa, suoralla ja olen kokoajan näkevinäni merkkejä epäpuhtaudesta. Haron ja lääpin jalkoja, tunnustelen mahdollista pulssia ja lämpöeroja, nesteitä ja turvotuksia.

En uskalla edes suunnitella juurikaan hiihtolomaviikon tekemisiä, olen varma, että maailma pysähtyy maanantain klinikkareissuun. Ennen sieltä kotiutumista en sano ääneen yhtään suunnitelmaa, joita hiihtolomalla voisi tehdä vaikka niitä välillä erehdynkin pohtimaan ja melkein jopa innostun - kunnes taas muistan maanantain klinikka-ajan.  

Elmon kanssa olin tehnyt pitkän tähtäimen suunnitelmia ja lopulta melkein kaikki jäi toteutumatta, se lähti toisaalta kuitenkin niin yllättäin. Ja kuinka se harmittikaan, kun niin paljon jäi tekemättä ja toteutumatta, kaikki asiat mitä niin kovasti suunniteltiin. Meillä piti olla aikaa loputtomiin, vielä vuosia vuosien jälkeen.

"Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
Olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani"

Apulanta - Koneeseen Kadonnut

Aarteen Macho 1999-2012

 

"Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Lähti näytöksensä jälkeen kun tulenliekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa "
Yö - Hän tanssi kanssa enkeleiden

Elmosta puhuminen on vieläkin välillä vähän vaikeaa ja kuvia tähän kirjoitukseen kaivellessa koin taas tunnemylläkän. Kuitenkin siitä olisi varmaan hyvä kirjoittaa, sillä kirjoituksissa se usein mainitaan, samalla uteliaimmat pääsevät nyt kuulemaan mikä oli lopullinen lopetuksen syy. 

Elmo oli yksi elämäni hevonen, se ensimmäinen oma hevoseni. Lupasin sille aikanaan, että saattelen sen viimeiselle matkalla kun aika tulee. Vaikka matkaan tuli mutkia ja tiemme myös erosivat, niin lupaukseni pidin. Vaikkakin jouduin sen lunastamaan aivan liian aikaisin.
Elmo opetti paljon, se opetti käsittelystä, ratsastuksesta, vastuusta, päätöksistä ja lopulta sairauksista ja luopumisestakin.

Elmon ja minun yhteinen historia alkoi syksyllä 2004, kun näin keskustelupalstalla kirjoituksen nuoresta poni-ruunasta, jolle ei tahtonut löytyä sopivaa ratsastajaa. Laitoin sähköpostia kirjoittajalle ja muutaman viestin jälkeen sovimme koeratsastukseen ajan.

Koeratsastuspäivänä satoi vettä ja putosin ylämäkilaukassa kuusen juurelle, mutta siitäkin huolimatta olin vakuuttunut siitä, että tämä on juuri hyvä poni minulle. Sen syksyn aikana tipuin tippumasta päästyäni kerta toisensa jälkeen, mutta periksi ei annettu, ei kai sitä silloin mitään suurta itsesuojeluvaistoa edes ollut. Käytännössä kävimme painiottelua ihan kaikesta; laukannostoista, lastauksesta, hyppäämisestä, maastoon lähtemisestä, kiinniolemisesta, ihan kaikesta..

Pikkuhiljaa aherrus tuotti tulosta ja ponista alkoi kuoriutua tosi mahtava paketti. Se ei ole koskaan ollut kovin helppo, säpäkkä ja sille päälle sattuessaan täyttä tulta ja tappuraa ja niin sairaan itsepäinen. Vanhemmiten luonne kuitenkin tasoittui jonkin verran ja yhteisen sävelen löytäminen helpotti asioita kummasti. Hassua oli, että selkään olisi milloin tahansa uskaltanut laittaa lapsen, koska niiden kanssa mentiin aina varovasti hiipien, mutta kokeneempia voi sitten retuutella mielensä mukaan.
Kilpailimme myös jonkin verran sekä esteillä, että kouluratsastuksessa, ihan vain seuratasolla suurimmaksi osaksi ja omaksi iloksi. menestys oli vaihtelevaa riippuen säästä, tuulen suunnasta, korvien asennosta ja esteiden väristä. Ruusukkeita on kuitenkin kertynyt jonkunlainen pino.
Eikä Elmolla ollut kilpailupäätä yhtään, se saattoi yhtäkkiä päättää, että nyt riittää ja lyödä liinat kiinni kesken radan. Sitten se saattoi olla kuukaudenkin hyppäämättä ja alkaa sitten taas hypätä, joskus se ei mennyt ristikonkaan yli, mutta metrisen okserin ongelmitta.

Elmo oli aivan mahtava ystävä, sen kanssa pystyi tekemään melkein mitä tahansa ja se antoi minun tehdä melkein mitä tahansa. Se oli muokkautunut omaan käteen sopivaksi ja pystyin melkein aina ennakoimaan sen tekemisiä ja aivoituksia. Se taas luki minua kuin avointa kirjaa ja tiesi jo pitkän matkan päästä millä tuulella olin ja mitä milloinkin pidin sen aivoituksista.

Omalla tavallaan se oli hyvin haastava ja otti helposti johtajan paikan jos se sille annettiin. Se oli salamannopea ja ketterä, kääntyi kannoillaan silmänräpäyksessä, istui käytävälle naruihin ihan yhtäkkiä vaikkei olisi tehnyt sitä pitkiin aikoihin ja lukon hajottua jäi seisomaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (mutta jos vaihdoit palolukon, se ei koskaan koettanut kiskoa sitä). Sen kanssa sattui ja tapahtui, se sai aikaan katastrofin melkein mistä tahansa. Ja kuitenkin toisaalta luotin siihen kuin kiveen tietyissä asioissa.

 
Jouduin kuitenkin elämäntilanteen takia myymään Elmon kesällä 2009 pois. Päätös ei ollut helppo, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ollut koska halusin että ponille on varmasti aikaa ja sairastuessaan se saa parasta hoitoa. Niinpä se saateltiin uuteen kotiin Nurmekseen.

Kahden vuoden kuluttua kuitenkin se palasi minulle, olin ilmoittanut halukkuuteni ostaa sen takaisin ja hetken asiaa pohdittuaan silloinen omistaja lämpeni ajatukselle sen myymisestä takaisin minulle. 
Elmo saapui takaisin kotiin kesäkuussa 2011 ja riemu oli rajaton.Oli ihanaa saada se kotiin ja alusta asti kaikki oli sen kanssa niin tuttua ja turvallista, kaikki tuntui jatkuvan siitä mihin pari vuotta sitten jäätiin tai ihan kun Elmo ei olisi koskaan edes ollut poissa.

"Minulla meni vuosia ennen kuin opin ymmärtämään hänen maailmaansa, mutta sen jälkeen sovimme saumattomasti yhteen."

Ilo ei kuitenkaan ollut kovinkaan pitkäaikainen sillä heti tullessaan Elmo ontui vasenta etujalkaa kaarteissa. Ennen ostopäätöstä päätimme käydä näyttämässä jalkaa klinikalla. Tuomioksi silloin tuli kalkkeumaa ojentajajänteessä, aktiiviseen harrastekäyttöön kuntoutuminen epävarmaa, kavionivel piikitettiin ja mukaan tuli ohjeeksi kylmätä ja laittaa Penetrolia.
Tuomiosta huolimatta päätin ostaa sen ja katsoa mihin siitä on. Käytimme sen vielä toisella klinikalla paremmissa kuvissa ja niissä näkyi, ettei kyseessä ole kalkkeuma vaan jonkin sortin rustottuma ja hoidoksi saatiin lämpöä ja liikutusta kunnon mukaan.

"Vilkuta"

Elmo toipuikin hyvin ja oli pari kuukautta oireeton, sillä harrastettiin aktiivisesti ja jopa vähän hypättiin eikä jalka tuntunut reagoivan mihinkään. Ruununrajaan kasvoi kyllä isohko patti, ihan kuin tavallinen luuliika.
Sitten se potkaisi takajalkansa putkaitaan, onneksi se ei epäilystä huolimatta saanut jännevammaa mutta jännetupet kuitenkin repeytyivät ja täyttyivät verellä. Elmo seisoi 5-6 viikkoa.
Heti varovaisen liikutuksen alussa poni oli huonon tuntuinen, se tahditti päällään, kääntyi vaivalloisesti ja kompuroi maastossa joka ei ollut varmajalkaiselle Elmolle ollenkaan tyypillistä. Se oli kuulemma myös aamuisin kovin jäykkä ja liikkui huonosti. En tiedä mikä loppujen lopuksi laukaisi ontumisen uudelleen, tilsakumit, sairasloma vai oliko se vaan sattumaa. Se olisi kuitenkin tapahtunut ennemmin tai myöhemmin.

Vappuna 2012 käytiin taas klinikalla ja tulokseksi saatiin sädeluuontuma, se luuliikapatti ruunuluussa ei tämän lääkärin mukaan vaivannut. Alusta asti olin hiukan epäileväinen, sillä kuvat olivat puhtaat sädeluiden osalta ja tutkimuskin ehkä hiukan puutteellinen ja hätäinen. Ennuste oli epävarma jokatapauksessa ja siirsimme Elmon pienempään talliin maalle toipumaan, se kengitettiin useamman kerran ja koetin alussa liikuttaa sitä varovasti (sehän on sädeluuontumassa tärkeää), se ei kuitenkaan vastannut mihinkään hoitoihin ja sen ontuma paheni kokoajan.

Kesäkuun 27. päivä matkustimme taas klinikalle ja silloin olin jo etukäteen miettinyt lopettamisen mahdollisuutta. Olin aivan kuolemanväsynyt jatkuvaan huoleen ja murheeseen, sairasteluun ja teki pahaa katsoa ontuvaa hevosta. Mutta toisaalta luovuttaminen tuntuisi pahalle, kun mitään selvää syytä ei ollut. Entä jos se olisikin ollut parannettavissa.
Klinikkareissulla kuitenkin selvisi, ettei mitään sädeluuontumaa ole koskaan ollutkaan, vaan vasemman etujalan "luuliikapatti" oli jatkanut edelleen kasvamistaan. Kahden kuukauden välein otetuissa kuvissa oli huima ero ja se oli kasvanut jo nivelpintojen päälle tulehduttaen ne. Kyseessä oli siis harvinaisen agressiivinen kehärengas.
Vaivaan ei ole hoitoa, sitä ei voida leikata, ainoastaan oireita voidaan koettaa helpottaa piikittämällä, joten päädyimme eläinlääkärin kanssa siihen tulokseen että Elmon kannalta paras ratkaisu on eutanasia, kun se vielä on pirteä ja iloinen ontumisestaan huolimatta. 

Röntgenkuvat, kahden kuukauden muutos (klikkaa isommaksi, toisen kuvan pvm pitäisi olla 27.6.)

Päästin Elmon taivaslaitumille laukkailemaan 27.6.2012, ystäväni oli poissa. 

Siis hyvää matkaa, ystäväni

En enää puhu enempää

Tärkeimmän tiedät, ja se riittää

Muu on nyt yhdentekevää

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Kulje kanssa enkelin

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Sinua paljon rakastin.

-Markus Backman,Petri Laaksonen-

"Kaikkein vaikeimmilla hevosilla on sinulle eniten annettavaa."
- Lendon Gray.