Tää on hulluuden highway

Hengissä ollaan! Vaikkei meistä mitään olekaan kuulunut vähään aikaan. Energiat on olleet lopussa, aika kortilla ja huumori koetuksella. Tälläkertaa kyseessä on noi meidän pienemmän lemmikit eli marsut.
Niistä yksi lopetti pari viikkoa sitten syömästä siitä seurasi sellainen lääkäriralli, jolle ei vielä näy loppua. Se on nukutettu viimeisen kahden viikon aikana kolmesti, sitä on tutkinut neljä eri lääkäriä ja sen hampaita on operoitu, kuvattu ja oloa kohennettu useiden satojen eurojen edestä.. Hulluksikin voisi joku sanoa, mutta ei mulla ole sydäntä laittaa eläintä pois jos tiedän vaivan olevan parannettavissa. Ja koska olen hänetkin ottanut perheenjäseneksi meille, niin olen samalla luvannut hoitaa parhaan kykyni mukaan. Näillä pienille laadukkaan hoidon saaminen on vaan todella vaikeaa!
Nyt tilanne on se, että marsu syö itse, mutta ei se ihan kunnossa ole. Röntgenkuvassa näkyi hammasjuuressa tulehdus ja nyt viikon sisään pitäisi marsu taas viedä kontrolliin.

Kuin kaiken kruunuksi, marsuvanhus Tossis on myös alkanut nikottelemaan syömisen kanssa. Taidan ottaa senkin mukaan seuraavalle lääkärikäynnille. Porvoossa on hyvä, eksoottisiin eläimiin erikoistunut Eläinklinikka Linnunmäki. Voin lämpimästi suositella!

Väsynyt potilas

Rippe on sitten tästä syystä pitänyt paljon vapaita ja saanut tyyty vain pikaisiin rapsutuksiin ja perushuoltoon (lääke, mash-rehu ja perustsekkaus). Onneksi se ei ole pistänyt niitä pahakseen ja on voinut kaikinpuolin ihan hyvin. Enemmänkin se on ollut sitä mieltä, että jos ei ollut mitään ruokaa, niin voikin painua hiiteen lääppimästä. ;) Ollaan me välillä käyty ratsain lenkilläkin ja useamman kerran olen ottanut ponin narun päähän lenkkeilemään tai olen juoksuttanut sitä kentällä. Olen myös koettanut keskittyä selän jumppaamiseen entistä tarkemmin, sillä uskon itse polven olevan vaan sekundääriongelma jostakin ylempänä olevasta ongelmasta. 

Edelleen minä haen sitä suuntaa omalle tekemiselle. Koetan antaa itselleni anteeksi jos en joka päivä jaksa, koetan löysätä nutturaa ja muistaa, että olen ostanut hevosen pitääkseni sen kanssa hauskaa. En väsyttääkseni itseäni. On vaan välillä niin vaikeaa olla vaan suorittamatta ja tekemättä. Pelkään niin kovasti, että Rippe sairastuu, koska en liikuta sitä tai teen jotain muuta väärin. Ja toisaalta taas pelkään, että sillä on kipuja, koska liikutan sitä liikaa.
Mutta mitä järkeä on siinäkään, ettei nauti yhtään oman hevosensa seurasta, koska kaikki on yhtä suorittamista? Onko järkevämpää löysätä pipoa ja nauttia yhteisestä ajasta, kun sitä vielä on? Jos se sitten johtaa siihen, että kaviokuume tulee, niin ainakin meillä on ollut hauskaa. Se kaviokuume voi tulla siltikin, vaikka olen hikikarpalot otsalla ja naama mutrussa hölkäyttänyt ponia kilometritolkulla (ja sehän voi periaatteessa tulla myö stressistä!).

Yhden tallin hevosista saattelin yksi ilta viimeiselle matkalleen vähän yllättäen ja täytyy sanoa, että kyllä se ampuminen vaan on hevoselle armollinen tapa lähteä täältä. Ja sen hevosen kohdalla näki hyvin, miten kipeä se viimehetket oli. Kaikki huolirypyt sen naamalta katosivat ja tilalle jäi erittäin levollinen ilme. Niin surullista meille ihmisille, mutta hevoselle valtava helpotus.

"Me olemme hetken heijastuksia,

välähdyksiä katoamattomasta.
Äärettömyydestä me tulimme
ja sinne me palaamme,
kun unet ovat täytyneet
ja on meidän aikamme astua valoon."
-Pia Perkiö-

Vähän kiireiset ja osin surullisetkin kaksi viikkoa, mutta kyllä täältä taas ponnistetaan ja toivottavasti parempaan suuntaan.