tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa

aina kovaa ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
mene vaan mä voin kääntää pään
vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
mene vaan

----

lumi on syönyt kaiken
routa raiskaa tämän maan
joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin

 

Juuri, kun pääsin sanomaan, etten ole juuri itkenyt.. Tänään minun on ollut niin ikävä, että ahdistaa, eikä itkusta tule loppua. Ehkä joulu on siihen osasyyllinen. Mietin, pitäisikö haudalle viedä kynttilä. En kuitenkaan vienyt, en oikein kyennyt siihen. Sytytin kotona Taaville kynttilän.

Ulkona oli myös niin kaunis päivä, aurinko paistoi ja pakkaslumi natisi jalkojen alla. Minulla ei ole mitään tekemistä, olen yksin kotona ja mieleni teki oikeastaan ensimmäistä kertaa hevosen selkään.
Kynnys hevosteluun kasvaa sitä mukaa, kun päiviä kuluu. En ole käynyt tallilla moneen viikkoon. Ei ole tehnyt edes mieli, enkä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä ilman omaa hevosta.

Nämä ikävä-päivät antavat aikaa myös jossittelulle. Mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin? Olisiko Taavi ollut sitten terve jos olisin toiminut toisin? Jos olisin valinnut jossain kohtaa toisin tai alunperinkin valinnut tallipaikan toisin. Olisiko kuitenkin pitänyt vielä yrittää? Entä jos, mitä jos, josjosjos..

Ihmismieli on välillä turhankin raaka ja vaativa.

Joulutervehdys

”Sydämessä pienessäkin asuu joulun taika.
Pysähdy siis sinäkin, nyt on juhlan aika.”
Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle!

Hevosen lopettaminen, miten, missä, milloin

--- VAROITUS! Tämä postaus saattaa sisältää kuvia tai tekstiä, jotka saattavat järkyttää herkempiä lukijoita. VAROITUS! ---

Suurin tuska ja kipu alkaa pikkuhiljaa hälvetä taustalle. En itke enää kovinkaan paljon, mutta kuvia selaan vieläkin valikoivasti. Enkä muistele, vielä. Kuitenkin pystyn ajattelemaan Taavia ilman itkua ja kuuntelemaan kappaleita, jotka vielä kaksi viikkoa sitten saivat aikaan kyyneltulvan.
Ikävä on edelleen kova ja katkeamaton ja hetkittäin maailma on vieläkin ankea paikka kulkea ilman Taavia. 

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, joka varmasti kiinnostaa monia, mutta josta tietoa löytyy harmittavan vähän. Millä tavoin hevosen voi lopettaa? Mihin ruho hävitetään? Paljonko maksaa?

Korostan, että puhun nyt vain omista kokemuksista, omin silmin nähdyistä. Ja omasta mielipiteestä, miten minä itse olen asiat kokenut.

Elmo oli lopetuspäätöksen tullessa ontunut jo pidempään vailla parannusta. Se oli käynyt klinikoilla ja saanut muutamankin eri diagnoosin. Viimeistä kertaa soitin sille klinikka-aikaa kesäkuussa 2012. Keräsin itseni ja onnistuin kysymää puhelimessa: "Voiko teillä lopettaa hevosen". Lopulta sovittiin, että jos ontumatutkimuksessa ei löydy mitään uutta selittävää tekijää tai ennuste on huono, niin Elmo lopetetaan.

Klinikalla se sai viimein oikean diagnoosin: Erittäin agressiivinen uudisluumuodostuma vasemman etujalan ruunuluussa. Ennuste toivoton.
Yhdessä eläinlääkärin kanssa siis päädyttiin sovittuun lopputulokseen. Elmo sai klinikan sisällä rauhoittavaa, jonka jälkeen sille laitettiin kanyyli, jota pitkin muut lääkkeet saadaan annosteltua. Talutimme sen pihalle aakealle hiekkakentälle. Ystäväni kiirehti vielä takaisin klinikan toimistoon hakemaan saksia, jotta sain hännän talteen. Elmo oli jo saanut annoksen nukutusainetta.

Ystäväni myös kuvasi lopetuksen minulle, koska pyysin sitä. Mietin asiaa hetken klinikalla ja jostain syystä minulle tuli tunne, että haluan myös tämän päivän kuviksi. Eihän kuvia ole pakko koskaan katsoa jos ei halua, mutta jälkeenpäinkään niitä on mahdoton enää saada.

Nukutusainetta jouduttiin lisäämään uudelleen ja minusta tuntuu, että tapahtuma kesti ikuisuuden. Elmo ei antanut periksi millään, eikä kaatunut vapaaehtoisesti. Se taisteli, aivan viimeiseen asti, kunnes lopulta lihakset tutisten se kaatui nurin ja jäi siihen.
Lääkäri kävi laittamassa viimeisen lääkkeen ja kuunteli, milloin sydän pysähtyy. Sain olla Elmon lähellä viimeiset hetket, silittelin sen kaulaa. Lääkäri oli erittäin huomaavainen ja sanoi vielä lopuksi, että tein aivan oikein päätöksen. Se lohdutti. Lopuksi hoitaja riisui kanssani riimun Elmon päästä ja me lähdimme ajamaan kotiin. 

Jälkeenpäin osaan jo hymyillä tapahtumalle, koska Elmo lähti juuri niin tavoilleen uskollisena. Viimeiseen asti hanttiin laittaen, kaikin voimin. Mutta sillä hetkellä tilanne tuntui kamalan vaikealta ja itkin sitä monta päivää jälkikäteenkin. Jotenkin ajatus vahvan ystäväni murtumisesta pakon edessä tuntui todella pahalta.
Ja se kaikki odotus, teki mieleni moneen kertaan huudahtaa, että perutaan koko homma.

Elmon ruho jäi klinikalle ja he hoitivat sen hävittämisen yhteishautaan. 

Tämä ratkaisu oli silloin kaikkein helpoin. Elmo oli vahvasti lääkitty, kipulääkkein ja antibiootein (se onnistui viimeisinä päivinään saamaan kainaloon syvän pistohaavan) eikä se olisi kelvannut edes koiranruuaksi. Lisäksi minusta oli helppoa, että heti päätöksen jälkeen tilanne oli ohi hetkessä. Minun ei tarvinnut kuskata kuolemantuomion saanutta poniani enää kotiin ja alkaa järjestämään asioita. Vuokrapaikalla ollessa meillä ei myöskään ollut mahdollisuutta hautaamiseen, joten ruhon hävittäminen olisi ollut vaikeaa.

Hintaa tälle lopetukselle tuli noin 500e.

Taavin kanssa olin päättänyt toisin. Jo alusta asti olin sanonut, että jos minulla vain on aikaa valita, niin valitsen ampumisen. Tässä tilanteessa olin myös moninverroin onnekkaampi, koska ystäväni hoitivat soittamiset ampujalle yms. asiat puolestani. Taavi päädyttiin lopulta hautaamaan, vaikka olin miettinyt lihojen antamista hyötykäyttöön.

Tallilta löytyi kaivuri, jolla kuoppa saatiin kaivettua. Jotenkin melko riipivältä tuntui, kun Taavi illan pimetessä katseli pihatolta touhuamme.. En tiedä arvasiko se.
Kuopan kaivuun jälkeen piti selvittää, kuka ampuu. Tässäkin asiassa kävi tuuri, kun ystävien lähipiiristä löytyi asiansa osaava henkilö. Se oli ehdoton edellytys, että henkilöllä pitää olla kokemusta, jotta minimoidaan riskit epäonnistumiseen.

Kun käytännönasiat oli hoidettu ja lopetusaikakin sovittu, seurasi hiukan odottelua. Minun ei lopulta tarvinnut elää päätökseni kanssa, kun perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, mutta aika tuntui pitkälle. Oli todella vaikeaa katsoa Taavia tietäen, että olen päättänyt lopettaa sen. Viimeisenä yönä en saanut juuri nukuttua, mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Jännitin jopa sitä, meneekö kaikki niinkuin haluaisin. Minulla oli tietynlainen kuva mielessäni siitä, miten haluaisin kaiken menevän. 

Sunnuntai-iltana odotettu auto kurvasi pihaan. Taavi oli otettu tarhasta valmiiksi, tälläkertaa olin tajunnut leikata hännän jo ajoissa. Letitin lopun ja Taavi sai päälleen nimikkoloimensa.
Ystävällinen mies vastaili etukäteen kaikkiin kysymyksiin ja sai olemuksellaan minutkin rauhoittumaan. Sain kuulosuojaimet ja tarkan selvityksen tapahtumien kulusta. Talutimme Taavin melko lähelle hautapaikkaa, kuitenkin tarpeeksi kauas mahdollisten ongelmien takia.

Olin varannut sille kauraa vadin täydeltä. Seisoin sen vieressä, nostin kupin sen naaman eteen, se alkoi ahnaasti syödä ja hetken päästä kuului laukaus. Ruudin haju peitti ilman ja hetkeksi tuntui, kun kaikki olisi pysähtynyt. Se hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni, Taavin lasittunut katse, pysähtynyt syönti, täysi hiljaisuus, jonka jälkeen se kaatuu kauniisti alas. Lasken kupin pään mukana ja sen turpa on edelleen kupissa ja suu täynnä kauraa. Ampuja ampui vielä toisen laukauksen varmistukseksi.
Itku tulee ja silittelen Taavin kaulaa. Pujotamme riimun pois, jotta se saa lähteä vapaana.

Traktorin kauha tuodaan, Taavi käännetään kauhaan ja viedään haudalle. Heitän loput kaurat matkaevääksi ja riimunkin laitoin mukaan, koska se on vereentynyt. Katselemme kuopan täyttämista ja myöhemmin illalla tuon vielä kynttilän haudalle.

Kaikki meni juuri niinkuin olin kuvitellut. Tätä kauniimpaa lähtöä minä en osaa hevoselle kuvitella. Kauraa suu täynnä, onnellisena ja nopeasti.

Ampumisessa tietysti tulee enemmän sotkua, tulee verta jne. Tilanne ei siis esteettisesti ole yhtä siisti ja kaunis, kun piikkilopetus. Minä en pelkää verta enkä suolenpätkiä, eikä minulle ole väliä sillä kuolleella ruholla. Se on tyhjä kuori, jonka sisältä sielu on jo lähtenyt.
Nopeus on myös ampumisessa hyvä puoli. Tilanne on ohi sekunneissa, se on silmänräpäys.

Hautaaminen oli toisaalta ihan kaunis ajatus ja ehkä kiven ja kynttilöiden vieminen oli lohdullista. En kuitenkaan ole koskaan ollut mikään hautaihminen, olen huono käymään haudoilla ja muistelen edesmenneitä mielelläni omissa oloissani kotona. En kaivannut Elmollekaan hautaa.
Itse hautaamisen katsominen ei ehkä herkimmille omistajille ole mukavaa.

Jos mahdollisuutta hautaamiseen ei olisi ollut, olisin antanut lihat käyttöön ehdottomasti. Meilläpäin asiansaosaavia olisi löytynyt muitakin ja lihalle myös ottajia. Usein metsästyspiireistä löytyy ihmisiä, jotka ottavat lihat mieluusti koiralle tai itselleen palkaksi lopettamisesta.
Toisaalta minuta oli mukavaa, ettei Taavia tarvinnut lähteä kuskaamaan mihinkään lopetettavaksi. Se kun ei tunnetusti pidä matkustamisesta ja lastauskin oli vähän huononlaista välillä.

Tämä lopetus oli minulle halvempi, koska maksoin kaivinkoneen bensat ja ampujalle pienen palkan (vaikka rahaa hän ei suostunut ottamaan). Yhteensä puhutaan siis muutamasta kympistä. Hinta ei tosin näissä ole ollut omalla kohdalla ratkaiseva tekijä ollenkaan.

Taavin lopetusta ei kuvattu, eikä siitä otettu viimeisinä päivinä muutenkaan kuvia. Mietin kyllä sellaisia "viimeisiä kuvia", mutta se on niin paljon kauniimpi pirteänä ja pitkäharjaisena, etten halunnut siitä ollenkaan uusia kuvia. Haluan muistaa sen sellaisena, kun se oli eläessään. Onneksi siitä löytyy paljon laadukkaita kuvia.

Omien kokemusten pohjalta yhteeveto:

Eutanasia
+ siisti tapa lopettaa
+ epäonnistuu harvoin
- hidas
- lihoja ei saa hyötykäyttöön
- hintavampi
- hevonen voi taistella vastaan pitkäänkin

* usein klinikoilla ainut mahdollisuus
* hinta riippuu hevosen koosta

* omia mietteitä: mitä jos hevonen ei olekaan täydessä unessa, miltä lääke tuntuu? Ihmisillähän näitä on kaiketi raportoitu


Lopetus ampumalla
+ nopea
+ halvempi
+ lihat kelpaavat hyötykäyttöön, kunhan veret on laskettu
- sotkuisempi
- voi epäonnistua helpommin (hevosella on pienet aivot, joten pienikin liikahdus saattaa vaikuttaa)

* lopetukseen voidaan käyttää myös pulttipistoolia, joka on hiljaisempi, mutta silloin verien lasku on pakollinen
* ampujaksi kannattaa valita kokenut ampuja, jolla on ennestään kokemusta hevosen lopettamisesta
* ei kannata ampua ihan hautapaikan viereen mahdollisten ongelmien takia

Ja miksi minä kerron tämän kaiken? Siksi, että kaikkien ei tarvitsisi miettiä näitä asioita yksin. Minä en ollut koskaan nähnyt yhtään lopetusta ennen omiani, joten asia oli uusi ja pelottava. Lisäksi monelle ei ole selvää, miten käytännönasiat sujuvat, mitä ruholle voi tehdä jne. Minä toivon, että tästä on apua jollekin näiden kanssa painiville.

Korostan, että minusta kumpikin tapa on hyvä ja oikea. Molemmat ovat laissa sallittuja. Jokainen valitsee sen, minkä itse kokee paremmaksi tai mikä sillä hetkellä on saatavilla. Minun valintani myös jatkossa on ampuminen ja sen puolesta myös aion puhua jos asiaa minulta kysytään. En silti tuomitse piikin valitsijoitakaan, olen kuullut siinäkin kauniista lähdöistä, joissa hevonen käy itse makaamaan jne.
Tärkeintä kaiketi hevosen kannalta on, että se pääsee pois ajoissa. Että omistajalla on rohkeutta tehdä päätös, kun hevonen sitä tarvitsee. Lopetustapa on toissijainen asia.

"Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,
se on jokaisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa."

Siitä marsun kouluttamisesta (ja vähän muitakin mietteitä!)

Sanoin jonkun kirjoituksen lopussa, että opetan marsua antamaan tassua. Nyt mulla on marsu, joka osaa antaa tassua. Seuraavan temppu on mietinnässä. ;)

Minua harmittaa todella paljon, etten kerennyt opettaa Taaville hanskannostotemppua loppuun asti. Se oli juuri älynnyt mitä haluan, kun minä olin keksinyt miten sen opetan. Se osasi jo nostaa hanskan maasta ja melkein aina antaa sen minulle.
Lisäksi kesken jäi kielen näyttäminen, se oli jo melkein valmis.

Ihan hassuista asioista sitä saakin itselleen harmistuksen aikaiseksi. Yksi päivä minulla oli muutenkin todella ikävä omaa sinisilmääni. Sitten menee taas päiviä, kun asia ei ole niin pinnalla.

Itse hevostelua en ole juurikaan kaivannut, eikä ilmat ainakaan ole auttaneet asiaa. Monena pimeänä tuulisena iltana, vesisateesssa, olen ollut todella onnellinen, kun voin työpäivän jälkeen palata suoraan kotiin.

Sitäkään ei käy kieltäminen, että parisuhde voi paljon paremmin, kun on aikaa enemmän keskittyä siihen. Minä en ymmärrä, miten ihmiset yhdistävät hevosen, työn ja parisuhteen niin, että kaikki voi hoitaa täydellisesti. En vain ymmärrä. Aina joku jää vähemmälle ja kokoajan väsyttää, kun koettaa suorittaa ja olla kaikille mieliksi.

Minusta tuntuu, että hevosharrastus omalla kohdallani meinaa kaatua ihan sulaan mahdottomuuteen. Monessakin asiassa on ristiriitoja. Aika ei meinaa riittää kaikein hoitamiseen hyvin ainakaan niin, etten olisi kokoajan aivan kuolemanväsynyt. Olosuhteet eivät ole monessakaan paikassa niinkuin haluaisin, olen lopen kyllästynyt toisen nurkissa hevosen pitämiseen. Niistä ei koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka kaikki alkuun sujuisikin hyvin. Ja erikoishoidosta tottakai maksat, tai teet itse ja maksat silti täysihoidon verran. Jos teet itse, pääsee taas kohtaan aika ja parisuhde.

Sen lisäksi koko aika harrastuksen parissa menee siihen, että tarkkailen miten hevonen voi, liikkuuko se hyvin, onko sillä joku hätänä. Ja jos en löydä mitään, niin mietin jääkö minulta jotain huomaamatta. Voiko sellaisesta sitten nauttia ollenkaan? Toiset pystyvät katsomaan läpi sormien, minä en.

Lisäksi en edes tiedä, mitä koko harrastukselta haluaisin. Olisin ehkä eniten kiinnostunut tällähetkellä lännenratsastuksesta, mutta taloustilanne ei anna myöten käydä valmennuksissa jatkuvasti, eikä nitä kyllä lähimäin paljon olekaan. Ja valmennukset taas ovat melkein pakollisia, kun on koko elämänsä ratsastanut "tavalliseen tyyliin". Ja toisaalta, ei sekään tunnu miltään kauhean intohimoiselta asialta tällä hetkellä. Kyllästyisin varmaan hetkessä jos edes jaksaisin aloittaa.
Ja jostain syystä lännenratsastukseen linkittyy aika vahvasti kaikki pyöröaitausjuttu ja sitä minä en taas halua opetella.

Toinen minua kiinnostava asia on temppujen opettaminen ja hevosen kouluttaminen, mutta kannattaako maksaa monta sataa kuussa siitä, että opettaa hevostaan tekemään temppuja? Toisaalta, jokainenhan harrastaa niinkuin parhaaksi näkee, mutta silti.

Pitäisi kai hankkia se oma piha ja miettiä sitten uudelleen. ;)

Hevosen kipu vatsavaivoissa, oireet ja sen huomioonottaminen

Minä olen viimepäivinä miettinyt hevosen kipua. Olen miettinyt eniten vatsavaivaisen hevosen kipua. Siitä harvemmin puhutaan ja harva antaa hevoselleen vatsakipujen takia esim. vapaata liikutuksesta tai edes keventää liikutusta?

Jokainen tietää, että vatsavaivat ovat hevosilla erittäin yleisiä. Vaikeusaste toki vaihtelee, mutta kipua luulen olevan lähes jokaisella vaivaisella tapauksella. Miksi tähän kipuun usein suhtaudutaan väheksyen? Ehkä oireisto ei ole monelle kovinkaan tuttu, ehkä moni ei oikeasti edes huomaa hevosensa vatsakipua. Ainakin niin haluan uskoa. 

Selvimpiä merkkejä on toki ilmavaivat, mahan turvottelu, kurailu, veden tulo lannan mukana. Monesti nämä kyllä huomataan, mutta asialle ei välttämättä tehdä mitään, kun "sillä on tommonen maha" tai "se on niin herkkä reagoimaan mahallaan" ja sitten se paras: "Se on ollut aina tommonen".
Hevonen saattaa myös olla äkäinen, arkoa kylkiään ja kipristellä niitä, potkia mahaansa, protestoida satulointia tai olla haluton liikkumaan. Sillä saattaa olla silmien päällä "huolirypyt" ja hevonen saattaa luimia, kun sen ohi kävellään. Se saattaa hikoilla tavallista herkemmin tai puuskuttaa hölkän jälkeen raivokkaasti. Se voi hengittää ylipäätään raskaasti. Hevonen saattaa lepuutella takasiaan levottomasti ja viuhtoa hännällään. Sillä saattaa olla ristiselän kiputiloja. Jopa sen liike voi muuttua epäpuhtaaksi, varsinkin takapäästä. Se voi olla haluton nostamaan laukkoja..
Uskokaa tai älkää, minä puhun kokemuksella tästä asiasta, olen nähnyt kaikki nämä oireet omalla hevosellani. 

Harmittavan usein tätä oireilua näkee hevosilla ilman, että omistaja on siitä erityisen kiinnostunut. Tai edes välttämättä tietoinen. Ja mikä pahinta, se laitetaan usein itsepäisyyden tai kuspäisyyden piikkiin. Tai se yrittää pomottaa, kun se avunhuutonaan tulee karsinasta korvat luimussa kohti, koska se on jo todella kipeä.

Jokainen vatsavaivoista kärsivä ihminen tietää, että ne harvoin ovat kivuttomia. Eikä varsinkaan jos niiden kanssa joutuu juoksemaan ja puristamaan itsestään urheilusuorituksia. Varsinkaan tyhjällä mahalla (jokaisen hevosen pitäisi ennen liikutusta saada vähän heinää neutralisoimaan vatsahappoja!).
Hevonen on tässäkin suhteessa loistava peittelemään kiputilojaan. Ja nöyrimmät juoksevat, kuten ennenkin. Mitä nyt ratsastuksen aikana tai viimeistään sen jälkeen kurapaska lentää. Joillain saattaa lentää jo ennen liikutusta, kun ne tajuavat joutuvansa töihin. Mutta näkeehän niitä ontuviakin, jotka korvat hörössä posottavat menemään, onko sellainen oikein, koska "hevonen liikkuu mielellään"?

Millälailla mahakipu eroaa muusta kivusta? Kuinka moni liikuttaisi ontuvaa hevosta? Miksi mahakipuisen liikutus on hyväksyttävää (jos nyt ei oteta huomioon akuuttia ähkytapausta), mutta jalkakivusta kärsivä saa levätä? 

Kivun takia kupeistaan hionnut hevonen

Toinen kuve myös märkä. Polvessa on Penetrolia.

Useinkaan vatsavaivaista ei myöskään tutkita, varsinkaan jos oirekuva ei ole kovin laaja. Heitetään ruuan sekaan vähän pellavaa ja kaikki on hyvin taas. Vai oliko sittenkään? Olen kuullut siitäkin, että ummistetaan vaan silmät ongelmalta ja ratsastetaan. Kuulemma myös kaikki on hyvin jos eläin syö ja paskoo. Ei siihen muuta tarvita, eikä kuulemma edes kannata kaikkea stressata.
Mahan tähystys ja hiekkakuva maksavat klinikasta riippuen yhteensä 250-400e. Ei järin kallista minusta ja aika moni hevonen saa oireille selityksen jommasta kummasta. Vatsahaavalääkkeet toki ovat kalliita, mutta niillekin löytyy halvempia vaihtoehtoja ja lisäksi vatsahaavan syntyyn voi olosuhteilla todella paljon vaikuttaa. Mutta sen paraneminen vaatii melkein aina lääkekuurin. Hiekka taas lähtee psylliumilla, mutta jos sitä on suolistossa paljon se voi aiheuttaa jopa leikkauksen vaativan hoidon. Sitten se vasta kalliiksi tuleekin. Ja moni sanoo, että se oli eka oire.

Eikä minusta voida piiloutua sen taakse, että eläinlääkäri kotona sanoi, ettei tällä ole vatsahaavaa, "koska sen karva kiiltää". Tai ettei sillä voi olla hiekkaa, kun se ei ole hiekkatarhassa. 

Maha silminnähden turvoksissa takaosasta

Sitten on vielä se pienempi lukunsa, jolle syytä ei löydetä eikä apuakaan löydy. Mutta aina kannattaisi edes yrittää helpottaa hevosen oloa. Vatsaoireet ylipäätään, löysä uloste, piereskely ja ummetus on kaikki oireita jostakin.

Vatsanhoito aiheuttaa varmasti monelle päänvaivaa ja harmaita hiuksia. Miten järjestää tarpeeksi lyhyet ruokintavälit, mistä saa tarpeeksi laadukasta ja hevoselle sopivaa heinää, miten hoitaa kipeytynyttä mahaa. Ehkä juuri siksi asia on helpompi lakaista maton alle, varsinkin niillä hevosilla, jotka eivät kovin selvästi kerro vatsakivuistaan. "Äläs nyt kiukuttele siinä" "Olepas nyt aloillasi" "On se nyt kumma, kun ei tää liiku" jne. sensijaan, että pysähdyttäisiin miettimään, onko hevosella paha olla.

Onko sinun hevosellasi mahakipuja? Miten toimit niiden kanssa? Onko hevonen tutkittu?

Minä toivoisin, että ihmiset kiinnittäisivät vatsavaivaisiin enemmän huomiota. Usein oireiden syy on hoidettavissa ja siten hevosenkin elämänlaatu paranee, siitä saattaa tulla esiin jopa uusia piirteitä. Aina laiskasta kuoriutuukin reipas menijä ja aina happamasta tulee pusuteltava. Outoon käytökseen on aina syynsä.

Rakkaus on suurin, se mahdu ei sanoihin, ei kyyneliin.

Melkein kolme viikkoa on kulunut. Aika on mennyt hujauksessa. Elämä on soljunut eteenpäin ja tekemistä on riittänyt ja olen sitä myös tarkoituksella itselleni keksinyt.

Olen nähnyt ystäviä, kahvitellut, ostellut vähän jouluvaloja ja meille muutti viikko sitten uusi perheenjäsen. Yhden lemmikin mentävä aukko sydämessä täytettiin toistaiseksi vähän pienemmällä ystävällä, kun marsulaan saapui uutta kotia kaivannut Sepi-marsu. Nyt meillä on siis näitä suloisuuksia kolme kappaletta. 

Taavi on ollut mielessä päivittäin, yleensä muutamankin kerran. Olen kuitenkin tietoisesti vältellyt Taavin ajattelua, koska se tekee niin kamalan kipeää. Myöskään kuvia en pysty selaamaan. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä kooste meidän yhteisestä ajasta, mutta se saa odottaa siihen asti, että pystyn katsomaan kuvia.

Olen myös unohtanut kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kauniista sanoista, tuesta ja kaikesta. Siitä on ollut paljon apua, enemmän, kun uskoinkaan. Ja minä toivon, että kirjoituksista olisi hyötyä jollekin, joka miettii näitä samoja asioita.

Yhteen kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo useamman kerran: Oletko hankkimassa uutta hevosta? Tavaroiden myymisen jälkeen kysymys vaihtoi muotoaan: Aiotko lopettaa koko hevostelun?

Olen vastannut kaikille kysyjille suurinpiirtein samoin. En ole lyönyt mitään ovia kiinni lopullisesti. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, ettei aika ole kypsä uudelle, eikä sellainen ole etsinnässä. Taavin saappaat ovat todella suuret täyttää.
Eikä minulla ole mitään päämäärää tai suunnitelmaa, en oikein edes tiedä, mitä haluaisin koko harrastukselta. Millä tavalla ja mitä haluaisin harrastaa? Onko missään sellaisia oloja, joissa haluaisin hevostani pitää? Pitäisikö sitten olla oma piha? Pystynkö enää edes ajattelemaan, että terveitä hevosia on?  Tai että ne pysyisivät terveenä? Näen ympärilläni paljon esim. mahakipuisia hevosia.

Olen saatellut nyt kaksi hevosta hautaan kolmen vuoden sisällä. Tuttu vanha sanonta kuuluu: Kolmas kerta toden sanoo, johon vastasin, että kun saattelee sen kolmannenkin hautaan, niin uskoo. Vitsinä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Tällähetkellä ajatukset harrastuksen jatkamiseksi ovat melko synkkiä.

Eikä sitä oikein jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta.

Ainakin toistaiseksi olen yllätyksekseni nauttinut hevosettomuudesta. Olen aina luullut, etten osaisi elää ilman. Ja minulla on ystäviä, joilla on hevosia joita saan käydä halutessani liikuttamassa ja pusuttelemassa. Vaikka tiedänkin, että pidemmän päälle en osaa muiden hevosia ratsastaa. Se ratsastus kun ei ole minulle se pääasia ollenkaan.

Minä luulen, että jos ihminen voi palaa loppuun hevosen kanssa, niin juuri niin kävi minulle. Sitä ei edes tajua siinä kaiken härdellin keskellä. Sitä vain paahtaa menemään, miettii kokoajan jotain uutta parannuskeinoa ja koettaa saada asiat muuttumaan paremmiksi. Koettaa olla optimistinen ja seuraavassa hetkessä tipahtaa taas maan pinnalle.

Kun viimeisen laukauksen jälkeen tuli täysi hiljaisuus ja kaikki pysähtyi, se tunne oli aivan sanoinkuvailematon. Täynnä helpotusta, täynnä ikävää ja loputtomuutta, voimattomuutta, täynnä rauhaa. Maailma seisahtui hetkeksi. Se oli lopulta hyvin kaunis hetki.

Uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa. Siksi en lyö mitään ovia lukkoon, enkä sano ei koskaan. Jos minua vastaan kävelee hevonen, joka puhuttelee minua tai joka tuntuu omalle, niin ostan sen. Koska se on niin tarkoitettu. Mutta en etsi hevosta.

Minä nautin elämästä tällaisenä ja katson mitä sillä on minulle tarjottavanaan. Tällähetkellä opetan marsua antamaan tassua. ;)

"Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan
---
Herään, ehkä vielä toivunkin
ja toivon joskus vielä uskonkin"