Olen nähnyt ystäviä, kahvitellut, ostellut vähän jouluvaloja ja meille muutti viikko sitten uusi perheenjäsen. Yhden lemmikin mentävä aukko sydämessä täytettiin toistaiseksi vähän pienemmällä ystävällä, kun marsulaan saapui uutta kotia kaivannut Sepi-marsu. Nyt meillä on siis näitä suloisuuksia kolme kappaletta.
Taavi on ollut mielessä päivittäin, yleensä muutamankin kerran. Olen kuitenkin tietoisesti vältellyt Taavin ajattelua, koska se tekee niin kamalan kipeää. Myöskään kuvia en pysty selaamaan. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä kooste meidän yhteisestä ajasta, mutta se saa odottaa siihen asti, että pystyn katsomaan kuvia.
Olen myös unohtanut kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kauniista sanoista, tuesta ja kaikesta. Siitä on ollut paljon apua, enemmän, kun uskoinkaan. Ja minä toivon, että kirjoituksista olisi hyötyä jollekin, joka miettii näitä samoja asioita.
Yhteen kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo useamman kerran: Oletko hankkimassa uutta hevosta? Tavaroiden myymisen jälkeen kysymys vaihtoi muotoaan: Aiotko lopettaa koko hevostelun?
Olen vastannut kaikille kysyjille suurinpiirtein samoin. En ole lyönyt mitään ovia kiinni lopullisesti. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, ettei aika ole kypsä uudelle, eikä sellainen ole etsinnässä. Taavin saappaat ovat todella suuret täyttää.
Eikä minulla ole mitään päämäärää tai suunnitelmaa, en oikein edes tiedä, mitä haluaisin koko harrastukselta. Millä tavalla ja mitä haluaisin harrastaa? Onko missään sellaisia oloja, joissa haluaisin hevostani pitää? Pitäisikö sitten olla oma piha? Pystynkö enää edes ajattelemaan, että terveitä hevosia on? Tai että ne pysyisivät terveenä? Näen ympärilläni paljon esim. mahakipuisia hevosia.
Olen saatellut nyt kaksi hevosta hautaan kolmen vuoden sisällä. Tuttu vanha sanonta kuuluu: Kolmas kerta toden sanoo, johon vastasin, että kun saattelee sen kolmannenkin hautaan, niin uskoo. Vitsinä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Tällähetkellä ajatukset harrastuksen jatkamiseksi ovat melko synkkiä.
Eikä sitä oikein jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta.
Ainakin toistaiseksi olen yllätyksekseni nauttinut hevosettomuudesta. Olen aina luullut, etten osaisi elää ilman. Ja minulla on ystäviä, joilla on hevosia joita saan käydä halutessani liikuttamassa ja pusuttelemassa. Vaikka tiedänkin, että pidemmän päälle en osaa muiden hevosia ratsastaa. Se ratsastus kun ei ole minulle se pääasia ollenkaan.
Minä luulen, että jos ihminen voi palaa loppuun hevosen kanssa, niin juuri niin kävi minulle. Sitä ei edes tajua siinä kaiken härdellin keskellä. Sitä vain paahtaa menemään, miettii kokoajan jotain uutta parannuskeinoa ja koettaa saada asiat muuttumaan paremmiksi. Koettaa olla optimistinen ja seuraavassa hetkessä tipahtaa taas maan pinnalle.
Kun viimeisen laukauksen jälkeen tuli täysi hiljaisuus ja kaikki pysähtyi, se tunne oli aivan sanoinkuvailematon. Täynnä helpotusta, täynnä ikävää ja loputtomuutta, voimattomuutta, täynnä rauhaa. Maailma seisahtui hetkeksi. Se oli lopulta hyvin kaunis hetki.
Uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa. Siksi en lyö mitään ovia lukkoon, enkä sano ei koskaan. Jos minua vastaan kävelee hevonen, joka puhuttelee minua tai joka tuntuu omalle, niin ostan sen. Koska se on niin tarkoitettu. Mutta en etsi hevosta.
Minä nautin elämästä tällaisenä ja katson mitä sillä on minulle tarjottavanaan. Tällähetkellä opetan marsua antamaan tassua. ;)
"Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan
---
Herään, ehkä vielä toivunkin
ja toivon joskus vielä uskonkin"
Toivon, että löydät elämääsi vielä sellaisen hevosen, joka jos nyt ei ihan täytä Taavin suuria saappaita, niin lompsottelee sujuvasti vierelläsi omilla saappaillaan. Se on kyllä huikea tunne, se "Tässä se nyt on, elämäni hevonen!", mutta toisaalta, olisiko harrastaminen (hah, eikun elämäntapa) helpompaa, jos se hevonen ei olisikaan niin kovin rakas ja tärkeä? Joku viisas anonyymi kommentoi yhteen huolestuneeseen Vilmankyttäyspostaukseeni, että kuulostaa hullulta. Ja hulluahan se onkin, varmasti ihan täysin järjetöntä sellaisen ihmisen mielestä, jolle hevoset ovat harrastuskavereita, tai jopa -välineitä. Tunti viikossa ratsastuskoulun tuntijunalla, ei huolta huomisesta, eikä painavia unia milloin minkäkinlaisesta vaivasta rakkaan hevosystävän kiusana...
VastaaPoistaMukava kuulla sinusta ja uudesta perheenjäsenestä, rauhallista joulunodotusta teille!
Olen joskus miettinyt ihan samaa, että tämä olisi niin paljon helpompaa jos oli "vain hevonen". Mutta ei se niin mene, itse tuppaan kiintymään eläimiin ympärilläni. Ja valitsen ne yleensä enemmän tunne-, kun järkipohjalta.
PoistaJa koska olen perfektionisti, haluan kaiken olevan aina täydellistä. Tieto taas lisää tuskaa jne. Mietin, että onko harrastus enää oikein harrastamisen arvoista jos kaiken aikaa miettii, voiko hevonen olla kuitenkin jostain kipeä ja onko sen hyvä olla. Prosessoi mielessään vielä parempia oloja. Ja ainakin niin kauan, kun omaa paikkaa ei ole, on vieraalla olo lähinnä ahdistavaa. Vaikkakin viimeisessä paikassamme sain melko vapaat kädet.
Marsuille on paljon helpompi järjestää optimaaliset olot ja niiden pito on myös melkoisesti halvempaa. ;)
Kiva, kun kommentoit! Minä kyllä ahkerasti seuraan teidän menoa ja Vienan mahan kasvua. Rauhallista joulunodotusta myös sinne!
Kirjoitat tosi viisaita mietteitä. Minulla on jotenkin sellainen kutina, että löydät vielä jossain vaiheessa hevosen joka puhuttelee sinua niin kovasti ettet voi vain ohittaa sitä. Toivon toki, että se puhuttelisi sinua terveydellään ja ongelmattomuudellaan eikä päinvastaisilla asioilla ;) "Tavallisen" hevosen pitäminen vieraalla on varmasti helpompaa kuin moniongelmaisen, sillä onhan sitä paljon hyviä tallipaikkoja joissa hevosten olot on kunnossa ja tuollaisia, joissa niihin voi paljon itse vaikuttaa.
VastaaPoistaYhtä kaikki, kiva kuulla sinusta, toivottavasti jaksat välillä päivitellä kuulumisiasi. Hevosesta luopuminen kun ei kuitenkaan totaalisesti pääty siihen laukaukseen, siksikin minusta on tärkeää kirjoittaa ajasta hevosen jälkeen ja toipumisprosessin etenemisestä. Siinä voi tulla tarjonneeksi vertaistukea ja lohtua monelle muullekin. En pidä siitä, että blogi päättyy hevosen kuolinilmoitukseen ja sen jälkeen ei kuulu enää pihaustakaan. Ikään kuin ihminen ja hevonen vain häviäisivät. Hevosesta luopumiseen liittyy monia käytännönseikkoja ja vielä enemmän tunteita, ja jos niistä ei kukaan puhu mitään, ne jäävät vieraiksi ja pelottaviksi.
Minullakin on sellainen kutina, että se vielä kävelee eteen. Se voi ottaa aikaa, vaikka vuosiakin. Mutta ei ole kiire. Olinhan varautunut etsimään sinisilmäistä satuhevostani vuosia, joten pidän sitä kohtalona, että se asteli elämääni vain viikko Elmon lähdön jälkeen. Se oli tarkoitettu niin. :)
PoistaJa itseasiassa minulla on yksi hevonen, jonka haluaisin, mutta tässä kerrankin järki puhuu tunteita enemmän. Tiedän nimittäin, ettei se ole ihan terve (tai voin päätellä sen, vaikkei se varmaan olekaan virallisesti koskaan sairastanut), enkä ole nyt valmis ottamaan vastuulleni seuraavaa saattohoitopotilasta.
Minusta taas on mukava kuulla, että joku lukee näitä. Minä luulen, että se on osittain koko yhteiskunnassa tabu, että eläintä surraan ja ikävöidään, kuten ihmistä. Mutta minulle oma hevoseni on monin verroin läheisempi, kun moni ihminen elämässäni. Vietinhän minä sen kanssa melkein jokaisen päivän ja loin välille luottamussuhteen. Käytin siihen paljon aikaa ja energiaa ja se opetti minulle paljon. Minulla on oikeus surra sitä.
Suru on myös niin erilainen, kun Elmon kanssa. Vaikka Elmo oli minulla vuosia ja kaipaan sitä edelleen kovasti välillä, siitä luopuminen oli jollain tavalla helpompaa. Ei lähellekään niin raastavaa, kun Taavista luopuminen.
Minun oli jossain vaiheessa vielä tarkoitus kirjoittaa myös omista kokemuksista lopettamistavan suhteen, koska sekin tuntuu olevan monille vaikea päätös. Samoin ruhon hävittäminen, antaako lihoiksi vai ei. Niinkuin sanoit, hevosen lopettaminen vaatii aika pitkällisen työn, niin ennen, kun jälkeenkin sen kuoleman.
Ymmärrän varsin hyvin nuo tunteet... Toki mulla oli vielä Kakara, mutta olin jokaisen menetyksen ja sen uhan aikana valmis lyömään hanskat tiskiin tän harrastuksen kanssa, mutta jokin vaan painoi eteenpäin. Osittain mulla oli sosiaalinenkin paine, lähipiiri yritti pitää mut kynsin hampain mukana. Välillä mulla oli sellainen olo etten halua enää edes toista hevosta, ja se oli erittäin vapauttava tunne! Mikään ei kelvannut Ollin jälkeen, vertasin ja vertaan edelleen kaikkea siihen ja K:hon.. Silti tuli kuitenkin puoliaktiivisesti etsittyä jotain ja melkein vahingossahan Viu tuli puoli vuotta myöhemmin. Meni vielä melkein toiset puoli vuotta ennenkuin aloin tuntemaan siihen mitään yhteyttä, toki se on persoonanakin sellainen ettei siihen oikein meinannut päästä sisälle. Voi olla etten mä koskaan tule kiintymään siihen niin täysin kuin K:hon ja Olliin, mutta mikään vahinko se ei ollut että Viu meillä pääty. Vedä rauhassa henkeä ja katso sitten uudestaan :) Sulla on kuitenkin todella pitkä prosessi käsitellä kaikki tuo sellaisen taistelun ja yrittämisen jälkeen. Mulla meni puoli vuotta ennenkuin pystyin ajattelemaan Ollia itkemättä, mutten mä vieläkään ole päässyt yli siitä. Oli todella vahva ratkaisu että pystyit seisomaan vierellä viimeseen asti, musta ei ikinä olisi siihen. Se vielä meni kun Liekki nukutettiin, mutta jos se olisi jouduttu ampumaan, en olisi pystynyt olemaan paikalla.
VastaaPoistaMutta tosiaan, vedä henkeä ja käy asiat rauhassa läpi, se joku tulee vastaan sitten jos on tullakseen :) Mulle ei pitänyt tulla Liekin ja K:n tuomion jälkeen enää mitään, mutta niin vain Ollin näkeminen meinasi tiputtaa tuolilta ja se muutti sen kahden viikon aikana mun elämän täysin :) On niillä vain käsittämättömiä vaikutuksia ♥
Kieltämättä tällähetkellä minulla on juuri sellainen tunne, että elämä on vapauttavaa. On rahaa, on aikaa, on ystäviä. Välillä tuntui, että vuorotyö, parisuhde ja hevonen ei ole paras mahdollinen yhdistelmä.
PoistaSaas nähdä mihin se elämä kuljettaa, vakaa ajatus on, ettei ainakaan ihan hetkeen uutta, kun ei ole oikein rahaakaan säästössä. Kaikki kulutettiin Taavin sairasteluihin. Hengenveto-ohje voi olla tässä välissä paikallaan. :) Nyt sitä jo välillä huomaa, että onhan tässä elämässä paljon muutakin ja on mukavaa, kun olo on virkeä ja pää selkeä edes joskus. ;)
Tuosta mukanaolemisesta. Olen itse sellaista tyyppiä, että se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Siksi seison myös ystäväni vieressä kauravatia pidellen viimeiseen hetkeen. Ampuminen taas oli erityisesti minun toiveeni, kun seurasin Elmon kuolinkamppailua piikkilopetuksen kanssa. Itkin sitä monta päivää jälkikäteen. Taavin kanssa lopetus itsessään oli minusta lopulta kaunis, enkä ole surrut sitä itse tapahtumaa jälkikäteen.
Minulle henk.koht. on tärkeää olla mukana, jotta näen, että kaikki menee hyvin loppuun saakka. Muuten asia jää häiritsemään. Ja nämähän on kaikki niin henkilökohtaisia valintoja. :)
Hevoset ovat kyllä käsittämättömiä olentoja, siinä olen täysin samaa mieltä! Minä uskon, että jossain on vielä minulle se oikea hevonen, joka odottaa minua. Mutta se tulee vastaan, kun aika on sille oikea. Siihen asti seurailen teidän muiden menoa mielenkiinnolla ja keskityn itseni kuntoon saamiseen.
Tosi mukavaa, että jatkat kirjoittamista edelleen. Siitä on varmasti apua monille, jotka käy samaa läpi.
VastaaPoistaMä en osannut olla kokonaan ilman hevosia Nopsun lähdön jälkeen. Otin pari kuukautta sitten puoliylläpitoon 12-vuotiaan tamman, josta on kyllä ollut kovasti apua ikävöimiseen. Tuntuu hyvältä, että arkeen kuuluu tallilla käyminen, se on ollut osa mun elämää niin kauan. Vaikka välillä kuralammikossa tihkusateessa impparijalkaa kylmätessä sitä miettii, että miksi hemmetissä tästä hommasta tykkää. Ja opiskelijana joudun menemään töihin, että on varaa maksaa hevosen vuokra. Välillä kun en ymmärrä Koridaa, tulee aivan käsittämätön ikävä Nopsua, sitä miten se oli yksinkertaisesti täydellinen hevonen minulle. Joskus kun muutamien vuosien päästä olen elämäntilanteen puolesta valmis ostamaan uuden hevosen, aion etsiä niin kauan, että löydän sen täsmälleen oikean. Ja se varmasti löytyy, ennemmin tai myöhemmin.
Ja kyllä niitä terveitäkin hevosia on. Nopsu tarvitsi 13 vuoden aikana eläinlääkäriä (rokotuksia ym. lukuunottamatta) kahdesti: yhteen haavan tikkaukseen heti kun se oli tullut meille ja yhteen ähkyyn vuosia myöhemmin. Nyt jälkikäteen tuntuu ihan uskomattomalta, ettei yhtään impparia, ei yhtään kaviopaisetta, jaloissa ei mitään sanomista koskaan. Varmaan seuraavan hevosen kanssa saan sitten ravata lekurilla senkin edestä. ;) Mutta ei kaikki hevoset sairasta yhtenään, vaikka se varmasti hämärtyy tuollaisessa tilanteessa kun tuntuu, ettei oma hevonen tervettä päivää näe.
Se on totta, että eläimen suremista ei oikein ymmärretä. Kyllä Nopsun kuolema on järkyttänyt minua paljon enemmän kuin esimerkiksi isovanhempieni kuolemat, vaikka rakkaita hekin olivat. Nopsu oli perheenjäsen, paras ystävä, yksi rakkaimmista olennoista maailmassa. Kyllä sellaista menetystä suree lopun elämäänsä. Siksi onkin tärkeää, että on tällaisia kohtalotovereita, joilta saa vertaistukea. Minä teetin makuuhuoneen seinälle suuren taulun Nopsusta ja minusta. Jotkut vähän kummastelee sitä, mutta minä rakastan tuota taulua. Sitä on ihana katsoa joka aamu kun herää ja joka ilta nukahtaessa, välillä hymyilyttää ja välillä itkettää ihan hirveästi.
Kiitos kommentistasi! On todella mukavaa kuulla, että ihmiset lukevat näitä mietteitä. Mukava myös kuulla sinusta ja että olet hankkinut uuden heppaystävän!
PoistaTaavihan muutti meille vain viikko Elmon kuoleman jälkeen, koska silloin en osannut ajatella aikaa ilman hevosta ja Taavi lievitti surua todella paljon. Nyt ei tunnu samalta. En osaa yhtään ajatella millaisen hevosen haluaisin.
Elmokin oli aika perusterve, enkä ollut ikinä itsekään käynyt klinikalla ennen sen viimeistä vuotta. Että sikäli kyllä minäkin uskon, että terveitä on. Tosin jälkikäteen olen ajattellut, että ehkäpä siitäin olisi vikoja löytynyt jos olisi tarkemmin osannut sitä tarkastella ja tutkia. Ehkä osa sen tekemistä temppuiluista ei ollutkaan pelkkää ponimaisuutta... Mutta jälkikäteen on itseään turha ruoskia.
Muistan itsekin Taavin kanssa temunneena muistelleeni monta kertaa kaiholla Elmoa, jonka kanssa kaikki sujui loppuvuosina niin hyvin. Tunsimme toisemme läpikotaisin, eikä mikään tullut yllätyksenä. Taavikin alkoi tuntua jo todella omalta ja väitän tunteneeni sen erittäin hyvin, kun se viimein uskalsi tulla kuorestaan. Harmi, että kaikki päättyi niin nopeasti.
Minäkin ajattelin jossain vaiheessa teettää taulun minusta ja Taavista, mutta ensin pitäisi valita se kuva. Ja pystyä katsomaan sitä. Yksi kuva onkin jo tiedossa, josta ehdottamasti haluan taulun. Siinä tunnelma on jotenkin niin seesteinen.
Tiedan hyvin tuon tunteen, etta paahtaa vaan menemaan ja yrittaa kaikkensa hevosen kanssa, ja lopulta homma pysahtyy. Minun tapauksessani myin vatsavaivaisen hevoseni. Minulla on vielakin sen varsa, jonka olen myos laittanut myyntiin. Joskus on tarpeen etta hommaan tulee todellakin stoppi. Ihminen joskus ajaa itsensa ihan uskomattomaan tilanteeseen, kun huoli hevosesta on suuri.
VastaaPoistaMina en ole ollenkaan kaivannut tuota myymaani hevosta. Tassa yhtena paivana katselin sen kuvia, ja nyt alkaa jo niita hyvia muistojakin tulla mieleen, ei ainoastaan klinikkavierailuja, ruokintaongelmia jne jne. Varsa on kovasti aitinsa nakoinen mutta laadukkaampi (varmaan isan peruja). Mutta ei, se ei ole minun hevoseni. Ehka myos pelottaa alkaa sen kanssa mihinkaan, parempi myyda se pois ennen kuin kiintyy siihen. Myymani hevosen vatsavaivat loppuivat muuten varsan saamiseen, omituista.
Joka tapauksessa, elamasi hevonen voi kavella vastaan, kun ajatukset selkiavat.
Kiitos kommentista, kiva kuulla samankaltaisia kokemuksia. Tuo on totta, että jälkikäteen sitä tulee ajateltua jo itsekin, että olipa älytöntä.
PoistaMinustakin tuntuu ajoittain, että Taavin tarina on pitkälti pelkkä sairaskertomus, vaikka liittyihän siihenkin paljon muuta.
Kurjaa, ettei varsakaan tunnu omalta. Mutta toisaalta, sellaisen hevosen kanssa on turha jäädä pidemmäksi aikaa junnaamaan. Kyllä meille jokaiselle löytyy se oikea hevonen rinnalle. :)
On kiva, että jaksat kirjoitella, ainakin minulle tästä on lohtua :)
VastaaPoistaMinulla on niin samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla. Yritän vältellä koko asian ajattelemista, mutta pienet asiat palauttavat sen mieleeni. Suru ottaa sykäyksittäin vallan ja silloin tuntuu, että koko maailma romahtaa. En ole vielä ihan sisäistänyt, että Majuri tosiaankin on poissa :(
Ja mitä tuohon uuden hevosen etsimiseen tulee, niin vielä kun Majuri oli täällä, ajattelin, että haluan pian uuden hevosen, koska en pysty olemaan ilman. Nyt kuitenkin tuntuu, etten pysty siihen ainakaan ihan vielä, koska tuntuu, että haluan vain Majurin, en tahdo muita, enkä saa muilta hevosilta sitä mitä Majurilta.
Kun luin tätä tekstiäsi, tajusin, että minullekin varmaan kävi tuo loppuun palaminen hevosen kanssa. Yritin ja yritin, vaikka sisimmässäni aavistin, etttei mitään pysty enää tekemään. Ei sitä stressin ja huolen määrää edes tajunnut, ennenkuin kaikki yhtäkkiä päättyi. Kun se kaikki loppui, olo oli jollain tapaa surun ja ikävän seassa myös helpottunut, Majuri pääsi parempaan paikkaan ilman kipuja. Paikkaan, jossa sen kipujen syytä ei tarvitse enää arvuutella tai keksiä eri teorioita ja parannuskeinoja niihin.
Vielä kovasti tsemppiä sinullekin jaksamiseen! <3
Mukavaa kuulla, että olet saanut tästä lohtua. Tiedän tunteen siitä, kun suru ottaa vallan, eikä itkusta tule loppua. Voin lohduttaa, että ajan kanssa se vähän helpottaa, on helpompi hallita suruaan. Mutta surtava se on, siitä ei pääse mihinkään.
PoistaSinunkin varmaan kannattaa odottaa, jotta sinulle tulee tunne, että aika on kypsä uudelle hevoselle. Siinä voi mennä hetki jos toinenkin, mutta mihin täällä valmiissa maailmassa olisikaan kiire. Minusta uuden hevosen hankinnassa raskainta on juuri se, että joutuu aloittamaan kaiken alusta. Vieras hevonen on aina vieras ja sen kanssa joutuu opettelemaan uudet tavat. Se on uuvuttavaa, kun ei alkuun osaa yhtään lukea hevosta eikä tiedä miten se käyttäytyy eri tilanteissa.
Kun aikanaan hankin Taavin, minusta tuntui jotenkin hassulta, että se on minun hevoseni. Kun ystäväni lisäsi siitä kuvan Facebookiin ja kaikki kehuivat sitä, tuntui oudolle, että kuvassa on uusi ystäväni. Mutta kyllä se Taavikin sitten alkoi tuntua omalta pikkuhiljaa. Ja sai lopulta määrättömästi rakkautta osakseen, kyllä sitä siis riittää uudellekin. :)
Kyllä siihen lopetukseen omallakin kohdalla liittyi, kaiken muun tuskan rinnalla myös se helpottuneisuus. Elmon lopetuksen jälkeen kirjoitin siitä Facebookiin ja liitin loppuun runon:
" Kun loittonee
hitain askelin
en tiedä
olenko onnellinen
vai surullinen
tai kumpaa pitäisi"
(Antti Huttunen)
Se todella kuvasi senhetkistä olotilaa todella hyvin ja juuri niin ajattelin, kun Elmo makasi nukutettuna maassa. Sen lopetus eritoten oli itsellekin suuri helpotus. Sen taistelu oli niin epätoivoinen ja pitkä. Ja kun lopulta sain syyn ontumaan ja kuulin ettei toivoa ole, oli päätös helppo ja lohdullinen.
Taavin kanssa suru vie kauemmin, koska luovuttaminen ei ollut pakollista ja jouduin tekemään päätöksen itse, ilman ulkopuolisen henkilön tukea. Silti tein oikein, nyt olen sen asian kanssa jo sinut. Varsinkin, kun luulen viimein saaneeni vastauksen Taavin oireisiin.
Ja paljon, paljon voimia myös sinnepäin. Kyllä suru aikanaan häipyy ja muuttuu kauniimmaksi kaipaukseksi.
PoistaTekee mieleni kommentoida jotain mutta en oikein saa koostettua kasaan mitään järkevää. Ainakin tuo aiempi kommentti sai jonkinlaisia selvemmin sanallistettavia ajatuksia aikaan. Se, että oisko tää helpompaa jos se hevonen ei oisi niin tärkeä -todennäköisesti olisi. Ja se juuri tekee siitä niin raskasta, kun toinen on niin tärkeä, suunnattoman tärkeä, korvaamaton, rakkaus hevoseen ja se huoli on jotain niin valtavaa. Ei ole myöskään ihme että siinä palaa silloin loppuunkin.
VastaaPoistaHei kuule löytäisitköhän sinä miut facebookista, oisin mieluusti vaihtanut pari sanaa kanssasi sitä kautta?
Näinhän se on. Se tekee harrastuksesta paljon raskaampaa, kun hevoseensa kiintyy. Kaikenlisäksi, kun on vaan yksi hevonen, on mahdollisuus käyttää kaikki rakkaus ja energia vain siihen. Ehkä silloin menetyskin tuntuu entistä raskaammalta, kun elämästä katoaa niin iso osa kerralla.
PoistaLöydän varmaankin sut fb:stä, olen nimittäin useampaan kertaan bongaillut sua jossain keskusteluissa. ;)
Kyllä sairaan hevosen hoitamiseen voi ja saa väsyä. Ja itseltäänkin on hyvä joskus kysyä, että mitä haluaa. Kun hevonen sairastui, mä löysin itseni seuraavan kysymyksen ääreltä: "Jos sä et selviä tästä, niin selviänkö mä" ja tajusin, että selviän ja on selvittävä. Hevosen menetys on ihan hirveää ja kun on vaan yksi hevonen, niin hevosesta luopuminen tarkoittaa myöe elämäntavasta ainakin jossain määrin luopumista.
VastaaPoistaNäinä hevosen menetystä seuranneina viikkoina olen kuitenkin surun keskeltä löytänyt myös muita tunteita ja tärkeitä asioita. Yhteydenpito ystäviin on helpompaa ja siihen jää energiaa. Töissä voi joustaa paremmin ja itsellekin jää välillä aikaa. Ja ei-lainkaan-vähäisimpänä juttuna on toki perheajan lisääntyminen... -L
Juuri näin, ei mitään lisättävää. Aivan samoja ajatuksia on ollut ja energiaa ihan toisella tapaa. :) Kiitos kommentista! :)
Poista