torstai 25. joulukuuta 2014

tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa



aina kovaa ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
mene vaan mä voin kääntää pään
vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
mene vaan

----

lumi on syönyt kaiken
routa raiskaa tämän maan
joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin


 
Juuri, kun pääsin sanomaan, etten ole juuri itkenyt.. Tänään minun on ollut niin ikävä, että ahdistaa, eikä itkusta tule loppua. Ehkä joulu on siihen osasyyllinen. Mietin, pitäisikö haudalle viedä kynttilä. En kuitenkaan vienyt, en oikein kyennyt siihen. Sytytin kotona Taaville kynttilän.

Ulkona oli myös niin kaunis päivä, aurinko paistoi ja pakkaslumi natisi jalkojen alla. Minulla ei ole mitään tekemistä, olen yksin kotona ja mieleni teki oikeastaan ensimmäistä kertaa hevosen selkään.
Kynnys hevosteluun kasvaa sitä mukaa, kun päiviä kuluu. En ole käynyt tallilla moneen viikkoon. Ei ole tehnyt edes mieli, enkä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä ilman omaa hevosta.

Nämä ikävä-päivät antavat aikaa myös jossittelulle. Mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin? Olisiko Taavi ollut sitten terve jos olisin toiminut toisin? Jos olisin valinnut jossain kohtaa toisin tai alunperinkin valinnut tallipaikan toisin. Olisiko kuitenkin pitänyt vielä yrittää? Entä jos, mitä jos, josjosjos..

Ihmismieli on välillä turhankin raaka ja vaativa.

8 kommenttia:

  1. Voimia Elina, et ole yksin ♥ Taavi varmasti Elmon kanssa laukkailee innoissaan pilvien päällä, kurkistellen välillä maahan ihmetellen, että miksi äiti itkee kun kaikki on paremmin kuin hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Turhahan sitä sinällään on itkeä, kivuttomia hevosia. :) Sitä haluaisi oppia päästämään irti. Minä uskon vanhaan intiaaniuskomukseen siitä, että kuollutkaan ei ole vapaa jos tänne suremaan jääneet eivät päästä häntä menemään.

      "Kun olen kuollut
      Itke hiukan minun vuokseni
      Ajattele minua toisinaan
      Mutta älä liikaa.
      Ajattele minua silloin tällöin
      Sellaisena kuin olin eläessäni.
      Toisinaan on mukava muistella
      Mutta ei kauan.
      Jätä minut rauhaan
      Niin minäkin jätän sinut rauhaan
      Ja niin kauan kuin elät
      Säästä ajatuksesi eläviä varten."

      Poista
    2. Meiltä löytyy sama värssy raameissa muistokuvien kera isoveljestäni. Se kuvaa omaa ajatusmaailmaa paljon :)

      Ylihuomenna on Laikun muutto toiselle tallille. Tallille, jossa ratsastin tuttavan hevosta sinä kesänä kun veljeni kuoli kohta 8v sitten. Jo pari päivää tapahtuneen jälkeen sain tallilla ajatukset hetkiksi pois mielestä. En hirveästi muista asioita siitä seuranneesta vuodesta mutta se oli yksi mun ikimuistoisin "heppakesä" vaikka monet itkut tuli itkettyä hevosta vasten. Rohkeasti vaan tallille, hevoset on parhaita terapeutteja <3

      Kaipa se on tämä joulu tosiaan, mikä laittaa muistelemaan...

      Poista
    3. Joulu se mielen haikeaksi laittaa.. Kyllähän ne melkoisia terapeutteja on, vaikka sitten toisaalta välillä tuntuu, että niiden kanssa on terapian tarpeessa. ;)

      Poista
  2. Voimia! Nuo tunteet ovat niin tuttuja. Voit olla varma, että teit kaikkesi ja vähän enemmänkin Taavin vuoksi. Kyllä se pian alkaa helpottamaan, anna surun vaan tulla kun se on tullakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa! Eihän siinä muu auta, kun surra suru pois.

      Poista
  3. Huh, löysin toisesta blogista linkin tänne ja luin jonkun matkaa taaksepäin - miten tuttua pohdintaa! Tunnistin niin monet asiat kirjoituksistasi. Minäkin olen luopunut kolmesta ponista puolentoista vuoden sisällä ja nyt vedän henkeä hevosettomana, pohtien samalla mikä kaikki meni pieleen ja mitä olisi vielä voinut yrittää. Toisaalta jossittelu on myöhäistä - mutta mahdollisella seuraavalla kerralla osaan ehkä toimia toisin.

    Kyllä siihen väsyy, kun yrittää kaikkea ja pohtii päiväkaudet kaikenmaailman mysteerivaivoja yksin ja lääkäreiden kanssa. Silloin rasittavat hyvää tarkoittavat neuvotkin. Olenkin oppinut, ettei ikävää tilannettaan (liittyi siihen sitten hevonen tai ei) valittava ihminen välttämättä halua neuvoja, koska todennäköisesti hän on jo kokeillut niitä ilmeisimpiä... Ja toisaalta toisten kommentit voivat myös olla hyväksi, koska itse tilanteelleen sokeutuu.

    Olen myös miettinyt tuota, miten sitä sitten haluaisi harrastaa. Käyn tallilla useamman kerran viikossa hoitelemassa tuttujen hevosia ja se on toisaalta tosi kivaa, mutta toisaalta eihän se ole sama kuin oman kanssa ja välillä mietinkin mikä pointti tässä on. Varsinkin kun ratsastus ei ole itselleni oleellista enkä sitä hyvin osaakaan. Toisaalta hevosettomuus on erilaista myös hyvällä tavalla, kukaan ei soita kymmeneltä illalla sanoen että hevosellasi on ähky. Ehkä joskus löytyy vielä Se Poni joka on pakko ostaa ja sitten olen taas valmis kärsimään ne harmit. Muutamaa on tarjottukin, mutta ehkä vielä ei ole sen aika. Ja onhan se taloudellinenkin kysymys, halvempaahan se on koiraa talutella kuin ponia (joksi harrastus etenkin viimeisimmän, nivelrikkoisen kanssa meni).

    En oikein tiedä mikä pointti tässä kirjoituksessani oli, mutta jotenkin lohduttaa että muutkin painivat samojen asioiden kanssa. Vaikka haluaisinkin, että kaikkien hevoset olisivat terveitä ja kuolisivat lopulta vanhuuteen... Tsemppiä sinne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! :)

      Hyvin samojen asioiden kanssa tässä selvästi painitaan. Minusta tämä on blogeissa juuri se paras asia, saa vertaistukea ja näkee, ettei ole näiden asioiden kanssa yksin.

      Tuo on myös ihan totta, että turhautuneena, kaiken kokeilleena ei neuvoja enää edes halua. Eikä lopulta jaksa enää edes yrittää, kun kuitenkin kaikilla yrityksillä on sama lopputulos. Ja toinen puoli on juuri se, että omalle tekemiselleen sokeutuu.
      Ja niinkuin jossain aiemmassa kirjoitinkin, joskus sitä saa myös vahvistusta omalle päätökselleen ja myös se on tärkeää.

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.