Mitä minä oikein haluan harrastukseltani?

Mie olen taas henkisesti kipuillut oman harrastamisen kanssa. Eilinen kentällä ratsastus päättyi siihen, että lähdin kotiin itku kurkussa. Ei siitä sen enempää, ei vaan asiat taas kentällä sujuneetkaan, kuten olin alkuun suunnitellut. Sitten minä olin epäreilu ponille, vaikkei sekään toki asiassa yhtään auttanut olemalla hidas tahmatassu. Siltikään en olisi saanut suuttua - ja kuitenkin suutuin taas.
Jonkun mielestä se voi olla jopa jolloin tavalla hyväksyttävää, että raippa käy ja pohje pamputtaa. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä en halua, että hevonen tekee, koska sen on pakko ja koska minä haluan. Se sotii niin pahasti mun ajatusmaailmaa vastaan. Olen sitten jonkun mielestä kukkahattutäti, olen sitä puhtaalla omallatunnolla.
Olen tämän saman tien käynyt Taavinkin kanssa - itkenyt omaa käyttäytymistä ja päättänyt olla parempi. Nyt aika on ilmeisesti kypsä tähän uudelleen.

Kotona illalla purkauduin asiasta K:lle. Kerroin siitä, että kaipaan sitä aikaa Taavin kanssa, kun tehtiin yhdessä ja yhteistuumin. Ja kun Taavi kuoli ja kaikki menetti merkityksensä. Sitten tuli Rippe ja vaikka mulla oli kova aikomus, että jatkan siitä mihin Taavin kanssa jäin, niin ei mikään mennyt niin. Ei Rippe toiminutkaan samoin, ei osannut lukea minua ollenkaan, enkä minä sitä. En jaksanut opettaa sille mitään temppuja tai muutakaan. Pikkuhiljaa lipsuin monessakin mielessä ns. vanhoihin tapoihin. Menin siitä mistä aita on matalin, koska en jaksanut alkaa alusta.

Kun muutettiin isommalle tallille, niin kynnys harrastaa oman mielensä mukaan kasvoi liian suureksi. Ehkä poni sitten näennäisesti kulkee nyt "kauniimmin", mutta miettiessäni asiaa taaksepäin, en ole juurikaan nauttinut siitä, mitä teen. Teen, koska niin kuuluu tehdä. Asetella, taivutella, jumpata ja hinkuttaa. Mitä ihmettä mun oikein tarvitsee muille todistaa? Tai itselle? Että osaan edelleen ratsastaa? Että Rippe osaa, kuten muutkin?
Myönnän, että olin tavallaan heikko ja menin muiden mukana. Enkä jaksa selitellä, miksi haluan tehdä asiat, kuten teen. En jaksanut selittää, miksi saatoin vaan nysvätä kentällä käynnissä ja pään asennosta välittämättä, kun hain niitä tasapainon askelia. En halunnut selittää, miksi palkkaan hevosta kesken ratsastuksen. En halunnut leimaantua.

K:lla oli tähän hyvinkin yksinkertainen vastaus; Mitä se kellekään kuuluu? Eikä sitä tarvitse kellekään selittää.

Ja hän on niin oikeassa. Hän antoi mulle synninpäästön. Saan olla kukkahattutäti - saan tehdä ponini kanssa just niinkuin itse haluan. Ja päätin etten enää koskaan lähde tallilta niin, että olisin kohdellut ponia huonosti tai epäreilusti. Pyysin Ripeltä tänään anteeksi. Ei sen tarvitse vanhoilla päivillä enää pingottaa. Eikä pingottaminen tee hyvää minullekaan - minusta tulee kärttyinen ja kireä - suorittaja.

Tänään taskut pakattiin täyteen kivennäisnappuloita, raippa jätettiin talliin, poni sai kaulaansa narun ja päähänsä suitset. Palattiin kentälle ajatuksena harjoitella vähän kaulanarun kanssa, palkitsin ponia jokaisesta oikein menneestä asiasta, jokaisesti ravisiirtymisestä ja laukannostosta. Ponin jurnuttaessa käännöksissä, pysäytin ponin, laskin kymmeneen ja ohjasin ohjasta oikean suunnan. Ja palkitsin. Ja kiitin itseäni myös. Ja lopussa mentiin sujuvasti raviympyröitä molempiin suuntiin. Käytiin vielä taluttaen kiipeämässä läheinen ylämäki.
Lopuksi tallin käytävällä venyteltiin, jumpattiin selkälihaksia ja pusuteltiin.

Palautin ponin tarhaan ja kun otin riimun pois päästä, se jäi eteeni odottamaan, vaikka sillä oli päiväheiniä jäljellä astiassa. Tätänykyä se on yleensä poistunut samantien paikalta. Pieniä askelia, mutta niin tärkeitä.

Ja minä poistuin tallilta mieli keventyneenä ja ilman päänsärkyä - kuten kuuluukin.

Käärme paratiisissa (+ sädemädän kanssa painimista)

Meillä oli Ripen kanssa tänään ensimmäistä kertaa isompi erimielisyys. Poni ei olisi halunnut siirtää takamustaan vasemmalle ohjasajaessa, kun vaadin samalla kaulaa suoremmaksi. Koska tilanne ei miellyttänyt ponia, se koetti ensin päästä siitä eroon kevenemällä edestä, sitten irroittamalla kaikki jalat maasta ja lopulta se päätti ottaa hatkat. Se onnistui, koska olin laittanut sille kuolaimettomat.

Sain kuitenkin pidettyä ohjat kädessäni ja ponin pysähdyttyä karjaisin sille ruman sanan. Rippe oli aivan satavarma, että aion piestä sen kädessäni olleella piiskalla. Heitin sen pois ja pääsimme rauhassa palaamaan talliin vaihtamaan kuolaimet. Kovin oli nöyrää poikaa.

Kuolaimen kanssakin se koetti kokeilla uudelleen samaa edestä kevenemistä, napautin sitä raipalla kevyesti takamukselle. Etenemisen sijaan poni päätti kommentoida asiaa pukittamalla. Hohhoi.
Nollasin tilanteen, poni jaksoi pari kierrosta melskata ympärilläni, mutta pysähtyi sitten kuuntelemaan. Aloitettiin alusta ja onnistuihan se takamus viimein siirtää sinne vasemmalle ja saavutimme taas yhteisymmärryksen, ainakin melkein.

Ponit. Ei tähän muuta voi sanoa. Ripellä todellakin on tiedossa, millä töistä luistetaan ja tiedän, että se on käyttänyt näitä aiemminkin. Takapään siirto vasemmalle on toki sille haastavampaa, kun oikealle, mutta ei se nyt mahdotota kuitenkaan ole. ;)

Lopuksi ravattiin vähän kentällä ja tehtiin taas vähän ristiaskelia. Se sujui paremmin, kun viimeksi. otin videotain, mutta olisi kannattanut myös tarkistaa sen suuntaus. Nyt kameraan tarttui vain hyvin sattumanvaraisia vilahduksia, eikä mitään näytettäväksi kelpaavaa.

Tässä näkyy se takajalan vieminen ristiin ravissa, juuri se mitä haluan työstää.

Pätkittäin, ihan todella pätkittäin meno näyttää tältä..

Sädemätäkin on taas aktivoitunut enemmän. Olin jo katsonut sen paremmaksi, mutta osittain kärjeltä umpeutuneen alueen päälle olikin kasvanut vain uusi lärpykkä. Se taas peitti alleen isomman onkalon kannalla. Olen kyllä laittanut sitä ainetta edelleen 2-3 kertaa viikossa ja koettanut pitää säteet puhtaana, mutta jotenkin se on taas päässyt muhimaan.

Parina päivänä ihmettelin, kun Rippe teki ratsastaessa ihmeellisiä nykäyksiä ja sen jalka petti alta. Ihankuin se olisi saanut sähköiskun. Ravissa se ei kuitenkaan ontunut.
Samanlainen säväys tuli, kun tongin kaviokoukulla koloa. Haju oli myös erittäin vahva tonkimisen jälkeen.

Tänään en huomannut enää säväytyksiä tulevan, joten ilmeisesti taas kunnon pesu ja hoitoliuos on vienyt pahimman arkuuden mennessään. Inhottava vaiva kyllä.

ponin ja terroristin ero: terroristin kanssa voi neuvotella

 

Yritin tänään ratsastella kaulanarulla ja samaan aikaan kentällä oli myös Mauno Nennan kanssa kaulanaruilemassa. Olin jo etukäteen miettinyt, että homma ei varmaan onnistu, kun Taavilla on muutenkin tapana keskittyä siihen mitä toiset tekevät jos kentällä on muita samaan aikaan.

Kuitenkin alku sujui vielä ihan ok, muutamia kertoja piti vähän suunnasta keskustella, mutta saatiin tosi kivoja pätkiä ja Taavi teki ympyröitä ja kolmikaarisia ravissa sekä käynnissä. Sitten se vain päätti, että nyt riittää. Ja sitten tosissaan riittää. Ihan turhaan koetin saada sitä enää kuuntelemaan, Taavi meni vain sinne minne halusi eikä lopuksi meinannut enää edes pysähtyä vaan haahuili ympäri kenttää oman päänsä mukaan. Välillä sain sen melkein kääntymään haluttuun suuntaan, kunnes Taavi taas lopulta kääntyi rauhallisin elkein ei-toivottuun suuntaan.

Sain lopulta riimun sille päähän ja sitten Taavi toimi taas kuin enkeli. tehtiin pitkiä pätkiä laukkaa ympyröillä ja lävistäjillä, nostoja oikealle käynnissä ja raviympyröitä. Kaikki sujui tosi kivasti jopa pelkällä istunnalla. Kokeilin kaulanarua vielä uudelleen, mutta ei toiminut edelleenkään.

Laukat pyörivät muuten tosi kivasti nykyään ja Taavi on muutenkin ollut reipas ratsastaa. Tänään laukka pyöri vielä oikein erityisen hyvin myös vasemmalle! Jotain positiivista siis, vaikka kaulanarun kanssa hommasta ei oikein tullutkaan mitään (paitsi tässä kyseisessä pätkässä se suostui ohjautumaan sinne, minne halusin). 

Kaulanarun kanssa pitänee harjoitella pienemmissä osissa ja rauhallisemmassa ympäristössä, lyhyempiä pätkiä. Taavi tuntuu kyllä tietävän mitä pitää tehdä, mutta jossain vaiheessa se vaan päättää olla kuuntelematta ja sen jälkeen asiasta on turhaa enää yrittää edes neuvotella. Melko ärsyttävää. :) Varsinkin, kun toisilla kerroilla (kuten silloin, kun Heli oli kuvaamassa) se kuuntelee kokoajan ihan hyvin ja sitten taas pari viime kertaa on päättynyt tähän samaan. Ensi kerralla kokeilen juoksuttaa sen alle irtona ja sitten vasta mennä kyytiin, kuten tein silloin Helin ollessa kuvaamassa.

Lisäksi heinäverkkojen laiton kanssa painittiin taas tänään, kun Taavi ei uskonut ollenkaan, että sen pitää häipyä. Hain lopulta piiskan ja sitten se häipyikin hippulat vinkuen ja kyseli kovinkin nätisti, että milloin saa tulla. Huoh. Mikälie uhmaikä sillä taas on.

PS: Tämmöinen muutti tallilta meille tänään! Vaati ihan pientä pohjustusta kotona, mutta lopulta kaikki se hokeminen ja Tossavaisesta puhuminen palkittiin ja sain luvan tuoda sen kotiin. ;)

Kiirepäivitys loppuviikosta (ja aamutalleilun loppu taas)

Eipä ole blogia kerennyt päivittelemään, kokoajan on kiire johonkin. On kiire tallille, on kiire töihin, on kiire syömään ja sitten onkin jo kiire nukkumaan. Huoh.
Tämäkin on vähän pikaisesti kirjoiteltu, kun olen taas lähdössä tallille, kunhan saan syötyä ensin.

 

Keskiviikkona kävin Taavin kanssa iltasella maastossa, kun pääsinkin töistä jo vähän aikaisemmin. Olisin samalla ottanut kuvia siitä otsalampun valokeilasta, mutta juuri silloin satoi lunta. Käytiin aika lyhkäinen lenkki, mutta se sisälsi piiitkäään mäen ylöskiipeämisen ja lisäksi tallitien suoran laukkaamisen kolmeen kertaan. Se on aina yhtä hauskaa, kun Taavi lähtee käännöksen jälkeen tallillepäin niin lujaa.

Torstaina kävin aamusella tallilla ja se reissu taas sitten sinetöi päätökseni olla käymättä aamulla tallilla ilman pakkoa. Taavi on joka kerta yhtä epäileväinen, kun ryntään tallille aamusta. Taavi on kyllä ihan oikeassa, usein aamulla tallille raahautumisena tarkoittaa lähtemistä johonkin tai esim. kengitystä.
Taavi kyllä nosti päätään korvat hörössä, kun huusin sitä, mutta hetken mietittyään se päätti pitää matalaa profiilia. Se hiipi pää alhaalla Väinön taakse ja esitti, ettei ollut kuullutkaan koko huutoa. Kun sitten kävelin metrin päähän, se nosti päätään ja tuntui sanovan "ai sinä tulitkin, en huomannut ollenkaan". Heh. Ja siltikään se ei tullut luokse, katseli vain mietiskelevä ilme naamallaan.

Lopulta en jaksanut enää houkutella, enkä periaatteesta mene itsekään hakemaan. Menin sitten talliin, hain Taaville tarkoitetun pellavavellin ja juotin sen laumanjohtajalle Timille. Taavikin olisi tullut, mutten päästänyt sitä kipolle. Heti tämän jälkeen Taavi näytti niin surulliselta, että sydämeni itki verta.
Menin hetken päästä vielä kuvailemaan heppoja tarhaan. Camu seurasi minua leivän toivossa ja Timikin tuli moikkaamaan (toivoi tietysti uutta pellavavelliä!). Taavi katseli tilannetta Väinön mahan alta kurkkien, muka huomaamatta. Kun siirryin sen katseen ulottumattomiin, sen oli pakko siirtyä uuteen paikkaan. Pakkohan sitä on pitää silmällä, mitä ja kelle minä oikein teen tai annan. Ei se mustasukkainen ole. 

 

Taavia ihan vaan vähän ärsyttää, kun Camu saa rapsutuksia... ;)

Hetken päästä se tuli seisomaan metrin päähän korvat luimussa, sitä ärsytti, kun silittelin Camua. Sanoin sitten, että "voi ihan hyvin tulla, Camu kyllä väistää", sitten se lampsi omalle paikallaan rapsuteltavaksi ja ajoi Camun pois. Sitten me tehtiin sovinto. :) Ei sovi nää aamut meille kummallekaan.

Perjantaina kävin tallilla vain illalla harjaamassa Taavin, se tulikin taas heti portille vastaan ja lähti mielellään mukaan. Harjailin ja rapsuttelin sitä ja Taavi oli todella iloinen ja hyväntuulinen. Se on ollut muutaman päivän vähän hapan, en tiedä oliko se syönyt liikaa vai mikä ihme sitä riivasi. Nyt kuitenkin tilanne oli taas normalisoitunut.
Taavi kulki mukana, kun käytiin hakemassa heinää ja tehtiin muille hepposille puuroja jne. Sitten vietiin pojille pihattoon ruuat ja Taavikin jäi sinne syömään tyytyväisenä.

Sellainen Juhannus!

Tänään on istuttu 7 tuntia (!!!) päivystyksessä ja lopputulos näyttää tältä:

Kaikki alkoi jo eilen. Menin liikuttamaan Taavia ja ajattelin ottaa sen narun päähän juoksemaan pyörälenkille. Matkaan lähdettiin ja Taavi toimi tosi paljon paremmin kun viimeksi. 

Kun yritin saada sitä siirtymään raviin, se ei siirtynyt. Eikai sitä nyt poispäin kotoa viitsisi millään ravata. Tulin alas pyörän selästä ja komensin taluttaen Taavia ravaamaan, kun se ei lähtenyt, niin nappasin sitä narulla pyllylle. Sitten se lähti, kotiinpäin kääntyessään se ei vaan enää pysähtynyt. Koetin hetken aikaa vielä pysäyttää sitä, kunnes kaatusin mahalleni soratielle ja Taavi jatkoi laukalla.

Se onneksi pysähtyi vähän matkan päähän, johon pyöräilin sitä hakemaan. Otin sen kiinni, annoin namin (koska se antoi kiinni) ja sitten laitoin narun suuhun. Sen jälkeen sitä oltiin ihan nöyrää poikaa ja ravikin onnistui, joten jatkettiin lenkkiä.
Peltosuoran päässä pysähdyin ja annoin Taavin syödä, samalla sitten huomasin, että suoliluun kohdalla on nirhautunut iho rikki, polvia kirveliä myös, mutta housut päällä olivat ehjät. Peukalo oli kipeä, eikä sitä oikein voinut liikuttaa. Kotiinpäin matka jatkui reippaasti ravilla, naru suussa.

Tallissa hoidin Taavin aika pikaisesti ja luojan kiitos, olin tehnyt sille heinäverkot kolmeksi päiväksi valmiiksi ennenkun lähdettiin lenkille.

Kotona sitten tarkempi vammojen analysointi (paikan päällä tarkastin vaan, että aamulla laitetut geelikynnet pysyivät ehjinä ;) ). Suoliluun kohdalla vasemmalla verta vuotava haava, molemmat polvet nirhautuneet, muutama sormi nirhautunut ja mahakin osittain. Muutama pienempi nirhauma siellä täällä.
Peukalo oli turvonnut, kipeä, eikä sitä pystynyt liikuttamaan. Ajattelin, että kyllä se siitä vielä tokeentuu kipugeelillä ja -lääkkeillä.

Peukalo eilen 20.6.

Peukalo eilen 20.6.

Polvet tänään 21.6.

Aamulla peukalo oli edelleen yhtä turvoksissa ja lisäksi hiukan tummunut. Päätin lähteä näyttämään sitä päivystykseen ja hyvä, että menin. Peukalon nivelessä (Tuossa alemmassa nivelessä) on murtuma tai paremminkin irrallinen pala.... Se kipsattiin neljäksi viikoksi. Viikon päästä on kontrolli, jossa katsotaan, että se lähtee luutumaan oikein. Jos ei lähde, edessä saattaa olla leikkaus.

Täällä sitä nyt ollaan, kipsi kädessä ihmetellen. :D Täytynee koettaa saada Taaville liikutusapua, koska itse en ainakaan ihan heti ole kiipeämässä selkään tai muutenkaan kovasti taiteilemassa sen kanssa.

Hyvää juhannusta siis kaikille lukijoille!

Paljon kuvia!

1.

Tiistaina oltiin Helin kanssa kuvailemassa taas. Meillä oli paljon suunnitelmia ja päivän saldo olikin reilut 140 onnistunutta otosta. Vaikka täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että oli pikkaisen haastavaa seisoskella korkeassa heinikossa ahneen hevosen kanssa. :) Seuraava projekti voisikin olla ehdollistaa Taavi kameran läsnäollessa höristämään korvia. Itseasiassa se tuntui jo illalla käsittävän idean; kun Heli huusi sen nimeä, se nosti päänsä ylös ja katsoi kameraan. Kiitokseksi se sai syödä ja tämä toistui todella monta kertaa peräkkäin kertaakaan epäonnistumatta. Vautsi!

Sensijaan minun on pakko tunnustaa mokanneeni, tekisi mieleni hakata päätä seinään kunnolla. Olenhan viime aikoina harjoitellut uudenlaista ajatusmaailmaa ja hevosenkäsittelyä, olen pidentänyt pinnaani ja koettanut hillitä itseäni. Olen mielestäni myös onnistunut siinä kohtuullisen hyvin.
Taavi kuitenkin kieltäytyi ensin menemästä veteen ja yllättyneenä tilanteesta ja aikani sen kanssa asiasta väiteltyäni mulla meni hermot... Läiskäsin sitä muutaman kerran persuuksille raipalla oikein kunnolla. Ja arvatkaapa hävettääkö? :(
Eihän se edes mitään auttanut, Taavi vaan hätääntyi asiasta (niinkuin aina). Onneksi sain kuitenkin oman mielen taas hallintaan ja me päästiin sinne veteen; heti kun Taavi oli uskaltanut koskettaa veden pintaa ekan kerran ja pääsin palkkaamaan sen namilla. Olisipa tullut mieleen käyttää "kosketa"-käskyä.

Syy menemättömyyteenkin on loppujenlopuksi aika yksinkertainen; hevonen ei näe kuinka syvää vettä siinä on ja koska viimeksi onnistuin viemään sen vähän huonosta kohdasta siellä toisessa rannassa, niin se upposi mutaan aika syvälle. Se ei siis luota siihen, etten vie sitä pohjattomaan järveen. Lisäksi se oli ekaa kertaa yksin rannassa, aiemmin Eino on ollut Taavin mukana.

Yritän lohduttaa itseäni, että virheistä pitää vaan oppia, eikä Taavikaan tuntunut saaneen tilanteesta traumoja ja pääsimme nopeasti pois stressitasolta tilanteen jälkeen. Silti se harmittaa, harmittaa ihan kamalasti. Olen tehnyt tosi paljon töitä asian eteen ja työstänyt omia ajatusmalleja ja sitten kuitenkin käy näin.

Vesikuvat onnistuivat kuitenkin hyvin ja niiden tunnelmasta ei onneksi välity äsken kerrottu episodi ollenkaan.

Jätän osan kuvista seuraavaan postaukseen, kun niitä on taas niin paljon. :)

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

14.

15.

Ihan liian herkullinen melassi

Tämä Elmon perintökyltti kuvastaa todella hyvin tätä päivää, palaan siihen alempana..

Taavilla on ollut vähän helpompi loppuviikko, sillä olen itse tämän(kin) viikon sairastanut. Toisaalta Taavi alkoikin taas tuntua siltä, että se oli ratsastustauon tarpeessa.
Torstaina kävin Taavia moikkaamassa ja löysin siltä toisesta takakintereestä rupisen kohdan, joka oli haljennut auki. Häpeäkseni täytyy myöntää, että olen huomannut sen kovan kohdan jo aiemmin, mutten ole pysähtynyt sitä lähemmin tarkastelemaan.
Puhdistin sen vedellä ja liotin ruvet irti, oli ilmeisesti aika arka. Laitoin siihen betadinea ja rasvaa päälle. Epäilen, että haava on saanut alkunsa, kun Taavi on makaillut karsinassa ja kinner on osunut betoniin. En keksi muuta... Täytyy seurata sitä ja jos se ei ala parantua, pyytää karsinaan lisää alusia. Vai voiko tuollainen tulla jostain muualta? Se on siis ollut jo pidempään siinä.

Ennen pesua

Pesun jälkeen

Perjantaina sain viimein raahattua itseni lääkäriin ja sain antibioottikuurin virtsatietulehdukseen. Yritin sitä ensin viikon kotikonstein hoidella (joo, tyhmä idea...), mutta oli pakko nöyrtyä lopulta. Taavi vietti vapaan.

Lääkkeet kyllä auttoi tosi nopeasti ja tänään sitten pääsin taas keskittymään kunnolla muuhunkin, kun vessassa ravaamiseen. Päivä vaan ei ollut ilmaltaan kaikkein ihailtavin, mutta sade tietysti nopeuttaa lumien lähtöä.

Taavi oli jo sisällä, kun menin ja sain siltä taas tervehdyksen. Heitin Lusernit kuppiin ja menin täyttämään verkot, ettei tarvitse ensi viikolla alkaa niitä täyttelemään. Ratsastan aamusta maanantaina, tiistaina mulla on aamusta labra, joten en kerkeä tallille ollenkaan, keskiviikkona on iltaratsastusta (jolloin kerkeän taas täyttää verkot), torstaina taas aamuliikutus..

Otin Taavin sitten syömisen jälkeen pesupaikalle jalkojen pesua varten. Melassipönttö veti taas puoleensa ja tällä kertaa ajattelin, etten sido sitä kiinni. Täytyyhän sen osata seisoa paikallaan vapaana menemättä melassiastialle.
Niinhän sen tosiaan pitäisi.... Helpommin sanottu, kun tehty. Melassiastia veti Taavia puoleensa, kuin magneetti. Mikään mahti tai kielto ei pitänyt sitä poissa sen houkuttavan astian luota.
Kokeilin aika monta hellää, kovempaa ja vielä kovempaa keinoa, komensin, kiitin, palkitsin, kaikki osoittautuivat muutaman kokeilun jälkeen täysin tehottomiksi. Kerta toisensa jälkeen se rangaistuksesta tai kiellosta huolimatta hyökkäsi astialle ja lipoi niin paljon kerkesi, selvästi tietäen olevansa kielletyllä alueella..
Lopulta ainut toimiva väline oli raippa, jolla napautin, kun nenä lähestyi melassiastiaa miljoonasta kiellosta ja kosketuksesta huolimatta. Tämä johti Taavin kavahtamiseen taaksepäin ja pääsin palkkaamaan sen melassiastian luota poistumisesta. En olisi halunnut tähän mennä, mutta täytyy myöntää, että tämä tekniikka myös toimi hetkessä ahmattiin luupäähän.

Pirteä melassiahmatti lähdössä lenkille

 

Päästiin vihdoin sinne lenkillekin ja Taavi olikin oikein innoissaan lähdössä. Se kulkee paljon reippaammin ja mielellään, kun se saa välillä (vastoin klinikan ohjeita) levätä itsekseen ilman liikutusta. Se on varmaan sen päälle aika tärkeää, ettei aina tarvitse työskennellä.

Käytiin aika nopea lenkki, kun ilma oli aika masentava. Taavi heitti taas pihalla uukkarin, kun pelästyi epämääräisen muotoista lumikönttiä, jonka päällä oli hiekoitushiekkaa. :D
Mentiin laukkaa, ravia ja tehtiin vähän pohkeen väistätystä, kaikki sujui tosi hyvin ja Taavi liikkui pirteänä ja mielellään. Se vastasi kaikkiin apuihin tosi nopeasti ja kevyellä pyynnöllä. Pitkästä aikaa se laukkasi kotiinpäin sellaista kunnolla pyörivää laukkaa, jossa se keräsi takapäänkin alleen!
Yhdessä kohtaa lenkkiä tie petti Taavin jalan alta, onneksi silloin juuri käveltiin, joten mitään vakavaa ei tapahtunut. Taavi otti tilanteen lunkisti, jatkoi matkaa edes kompastumatta yhtään. heh.
Noiden routavaurioiden kanssa saakin nyt olla tosi varovainen, hiekkatiet ovat tosi petollisia!

Kotipihan risteyksessä piti vielä puhista sille samalla lumiköntille, kun mennessäkin.

Sellainen reikä siihen tuli...

Tallissa käytiin vielä pientä kamppailua greenlinevellin odottelun kanssa. Ei olisi millään nyt malttanut odottaa oman karsinan puolella, vaan se yksi jalka pitää aina kuin protestiksi laittaa kynnyksen yli.
Lisäksi luimiminen alkaa jo monta metriä ennen, kun lähestyn sen ämpärin kanssa. Tänään Taavi kokikin suuren ihmetyksen, kun korvien mennessä luimuun ämpärin kantaja lähtikin peruuttamaan. ;) Tämä toimi aivan sairaan hyvin ja nopeasti sainkin lykätä kupin korvat hörössä odottavalle ruokailijalle. 

 

 

Nopeammin, nopeammin....

Omnomnom...

Kauniit ruokailutavat..

Oisko lisää?

mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu

Onkin ollut taas niin vauhdikas viikonloppu, etten ole kerennyt tänne juuri kirjoittelemaan, mutta tässä tuleekin sitten kerralla enemmänkin tekstiä ja kuvia.

 

 

"Toiset sanoo; tää ei riitä
Niiden ajatukset maailmoja syleilee
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee"

Torstaina kävin vain illalla pikaisesti laittamassa heinäverkon, sain siitä niin kamalan allergiakohtauksen, että harjaaminen jäi todella pikaiseksi. Ilmeisesti limakalvot on flunssan jäljilta vähän tavallista herkemmät. Sain Taavilta oikein kimakan hirnahduksen ja pehmeän hörinän yhdistelmästä koostuvan tervehdyksen, joka jatkui koko sen ajan, kun Taavi kääntyi karsinassa ovelle päin. :) Se myös höristeli paljon tavallista enemmän. Heh.

Taavihan on kuulemma mun sairastelun aikana päässyt joka päivä leikkimään Einon kanssa. Se kuulemma odottaa Einoa portilla ja hyökkää samantien leikkimään, kun Eino astuu portista sisään. Ja olipa kuulemma joku päivä juossut täyttä laukkaa tarhassa, ei kuulemma hävinnyt vauhdissa Einolle ollenkaan!

Perjantaina sitten viimein päästiin kiinni normaaliin arkeen. Kävin iltasella Taavin kanssa maastossa tunnin verran ratsastelemassa. Otettiin pätkät ravia ja vähän laukkaakin, yritin saada Taavin toimimaan pelkillä ääniavuilla. Onnistuikin aika hyvin, tosin kotiinpäin oli vähän pysähtyminen hukassa. Taavi oli koko lenkin pirteä, eikä yhtään vängertänyt kotiinpäin, ehkä loma oli tehnyt hyvää vaikkei sitä nivelvaivaiselle suositellakaan.
Eniten kuitenkin oli hukassa käytöstavat ruokien kanssa. Taavi komensi minua korvat luimussa antamaan ruokaa ja sen jälkeen käski kovinkin rumalla naamalla häipymään hyvin äkkiä paikalta. Käytiin kolmeen kertaan keskustelua asiasta (ensin Lusernit, sitten Greenline-velli ja lopuksi heinät). Heinien kanssa oli suurin paini, kun en saanut Taavin mielestä koskea ollenkaan hänen korkeuteensa, kun hän syö. Kosketuksesta seurasi kovaa pörähtelyä ja törähtelyä, niskojen nakkelua ja silmien muljauttelua. Tilanne äityi sellaiseksi, että jouduin häätämään Taavin lopulta takaseinälle (tähän tosin riitti pelkkä kipakka äänikomento ja painokas siirtyminen kohti Taavia, fyysista kontaktia ei otettu), sieltä se sitten pälyili korvat hörössä ja sen jälkeen sain rapsutella vieressä, kun hän söi.

Lauantaina Heli pyysi päästä mukaan kuvaamaan Taavia, kun kelikin oli aurinkoinen. Tokihan minulle aina kuvat ja seura tallille kelpaa, joten hain Helin mukaan. 

Laitettiin vaaleansinistä vaihteeksi päälle, Elmon perintöhuopa ja siihen sävysävyyn pintelit ja putsit. ;) Ratsastuksesta ei vaan oikein missään tullut mitään, kun pellolla on liikaa kovaa lunta, kenttä on työkoneiden jäljilta käyttökelvoton tällä hetkellä ja pellolle aurattu varakenttä on sulanut mudalle ja on Taavin kintuille aika pienikin.. Käytiin katsomassa myös yksi aukea, mutta sielläkin lumi oli sulanut epätasaiseksi ja mahdottomaksi mennä käyntiä kovempaa.

Mentiin sitten vaan hetken aikaa tiellä edestakaisin, eipä Taavilla nyt ole kummemmin mentykään. Kuolaimettoman kanssa ei olla kertaakaan harjoiteltu päällä myötäämistä tai muutakaan "kouluratsastusta", kun ei ole tarpeeksi isoa aluetta tasaista, ettei tarvitsisi kokoajan tehdä jyrkkiä käännöksiä. 
Lisäksi Taavihan on vasta pari viikkoa saanut ravailla. Se saisikin kulkea mielestäni aika pitkässä ja matalassa muodossa jos nyt jossain muodossa oppii kuolaimettomalla kulkemaan. Tällä hetkellä Taavi ei edes meinaa taipua rungostaan mihinkään ja puskee pohjetta vasten.

Kivoja kuvia tuli silti paljon! Otettiin lopuksi varusteet pois ja leikittiin pallon kanssa ja koitettiin ottaa vähän rakennekuviakin. Oltiin tallireissulla kolme tuntia!

Annoin Taaville myös vähän vesimelonia, kun sellainen kotona syömättömänä oli. Taavi ei edes viitsinyt analysoida mitä kuppiin tipahti, vaan pisteli vesimelonit suorilta parempiin suihin ja totesi ilmeisen hyvänmakuiseksi. Heh.

Ainiin! Taavi teki mulle pupuloikka-harjoitusta tiellä. Säikähti jotakin risahdusta ja loikki epämääräistä pupuloikkalaukkaa muutaman metrin eteenpäin. Kylläpä nauratti! Itse pidän näitä Taavin tapauksessa vaan hyvänä merkkinä, että se jaksaa vähän "riehua". :)

Oliko sulla niitä nameja...?

Nyt onnistuu jo pallottelu ulkosallakin!

Tänään sitten Katja kertoi, että jäälläkin voi ratsastaa! Vitsi, kun olisi eilen tiennyt. Siellä on kuulemma kairan mitan verran kunnon jäätä, joten minäkin arkajalka uskallan sinne mennä. En ole koskaan käynyt hevosen kanssa jäällä.

Käytiin sitten Taavin kanssa heti tänään siellä jäällä ihmettelemässä. Ei me kauaa oltu eikä uskallettu kauas, mutta kuitenkin. Taaviakin taisi jää vähän jännittää, rantaanpäin otettiin laukkaakin. Hui! :)  
Jäällä voisi harjoitella niitä laajoja ympyröitäkin, joten varmaan ensi viikolla joku päivä äydään siellä uudelleen vähän taivuttelemassa.

Missä ihmeessä me ollaan??

Kotiinpäin käytin pirteyttä hyödyksi ja väistätin Taavia kyljistä, sujui tosi hyvin ja pärjäsin todella pehmeillä avuilla! Sen verran vaan pyysin, että Tavi siirtyi paineen alta pois. Se suoritti tyytyväisenä tätä tehtävää, vaikka kuinka kauan ja oli muutenkin tosi mielellään lenkillä.

Tallissa sitten annoin sille Greenline-vellit, nyt ei enää tarvitse niin kauaa keskustella siitä korvien asennosta. Oli vissiin päässy ruokamonsteri villiintymään kolmessa päivässä. ;)

"Kaikkeen minkä me saimme, kaikkeen mistä luovuttiin
Yksinäisyys, mun ystäväin, meni hetkeks jonnekin
Ja päivä nousi hiljaa niin kuin aina ennenkin

Paina pääsi rintaani vasten
Vuodet kirii vauhtiaan
Mut kaiken vielä jos voisin alkaa uudestaan
Minä olisin, olisin sun yhä vaan" 
 
Juha Tapio - Paina pääsi