16.11.

"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan

tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

minä olen kauan jo sinua kaivannut, 

sinua ei varmasti olekaan"

Tämä hevonen oli jotain sellaista, etten vieläkään voi katsoa sen kuvia itkemättä tai miettiä, mitä meillä oli. Ja toisaalta kaikki tuntuu pelkältä unelta. Kun sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Todella kummallista.

enemmän kuin valmis

"Jokaikinen aamu 

On kaks vaihtoehtoo

Voit luovuttaa tai uskoo

Et joka kerta kun kaatuu

Tarinan opetus on kallis

Mut sit oot enemmän kuin valmis"

Aste - enemmän kuin valmis
 

16.11.

"mä muistan vielä liian hyvin
mä muistan miten sä kävelit
ja miten katsoit kun pysähdyit
mua oottamaan

päivät oli kauniita niinkuin ohutta paperia
tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän "

Kaksi pitkää vuotta on mennyt. Kuvien katsominen käy helpommaksi ja Taavin muisteleminen enemmän hymyilyttää, kun itkettää. Ikävä on edelleen kova, mutta olen onnistunut pääsemään edes jollain tasolla itseni kanssa sopuun ratkaisustani.
Taavi - eriskummallisin ja mahtavin hevosystävä.

Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.

On ääriviivas jo vähän haalenneet

Tänään päädyin taas selaamaan vanhoja tekstejä Taavista. Katselin kuvia ja muistelin Taavia. Mietin, että oliko sillä tuollainenkin merkki ja olipa sillä kaunis vaaleanpunainen turpa. Ja miten ryppyinen se nenä olikaan. Olin unohtanut sen ohimolla olleet "sarvet", joiden takia suitset istuivat sen päähän huonosti.
En muistanut enää, missä jaloissa sillä oli sukkia ja millaisia ne olivat.

Aika tekee tehtävänsä, vaikken haluaisi. Yksityiskohdat unohtuvat, vaikka kokonaisuus suurinpiirtein säilyykin. Mutta siniset silmät ja hopeanharmaan harjan minä muistan.

"Eletyt päivät tuntuu, mut kipu on köykäinen kosketus vain
Terassin lyhtyä kiertävä koi
Kipua on, mut ei tuskaa, eletyn elämän kolhuja vain
Jotakin totta ja voimaakin
Sydän on ehjä kuitenkin"
Juha Tapio - Jotain niin oikeaa

ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa

Selasin Facebookissa vanhoja kuvia ja saimpas taas kyynelkanavat puhdistettua. Ikävä Taavia kohtaan tuntuu vaan niin loputtomalta. En usko, että sellaista hevosta koskaan enää tapaan matkallani. Niin moni asia on Taavin lähdön jälkeen muuttunut, eikä harrastus tunnu enää samalta.

Olen edelleen vähän katkera, etten saanut pitää Taavia kauempaa ja että asiat lopulta menivät, kuten menivät.

Tänään annan minulla olla ikävä

"annan ajatusteni 

tuudittautua muistoihin sinusta
-enkä pyyhi kyyneleitä
kasvoiltani"

Vuosi ilman Taavia. Välillä minusta tuntuu, että Taavi oli vain ohikiitävä hetki elämässäni, uni, jota ei koskaan oikeasti eletty. Se ei tunnu todelliselta ollenkaan ja sen kanssa vietetyt vuodet tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Toisaalta, en ole halunnut edes muistaa. Olen sysännyt ajatukset siitä kauas ja välttänyt miettimästä niitä. En ole uskaltanut, koska se tekee edelleen melko kipeää. Sinä iltana, vuosi sitten, minä menetin parhaan ystäväni. Matkalla ampumapaikalle minä kävelin elämäni raskaimmat metrit. Sinä iltana sieluani raastoi valtava tuska.

Maailmassa tulee vastaan monta kivaa hevosta, monta mukavaa ja mieleenpainuvaa. Mutta tulee vain yksi Taavi. Se hevonen, joka kääntää kaiken päälaelleen, opettaa paljon ja vie lähtiessään vielä enemmän. Se hevonen tulee elämäämme tarkoituksella. Juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsemme.
Sellaiseen hevoseen törmää vain kerran. Ja senjälkeen mikään ei koskaan ole enää entisellään.
Minä näin unta Taavista jo ennenkuin se tuli elämääni. Kuvan nähdessäni tiesin, että tässä on minun hevoseni. Mutta en tiennyt millainen matka minua odotti.

Minä opin Taavin myötä ajattelemaan asioita hevosen kannalta. Opin, että kehu on aina moitetta parempi. Ja sen, että yleensä epäonnistumisen kohdalla kannattaa vilkaista peiliin. Sen jälkeen pitää etsiä uusi tapa toimia. Oivalsin, että kaikki epäonnistuvat joskus ja tekevät virheitä. Vain sillä on väliä, oppiiko virheistään. Hevonen antaa usein anteeksi.

Opin, ettei kaikki hevoset ole samanlaisia ja joskus joutuu käyttämään hassujakin keinoja asioiden ratkaisemiseksi. Opin, ettei vihainen hevonen testaile. Sillä on syynsä käytökseen ja valitettavan usein sen takana on kipu.
Taavi on purrut minua, jyrännyt ylitseni, karannut käsistäni ja murtanut sormeni. Se on nolannut minut monta kertaa ja pistänyt minut itkemään silkasta häpeästä. Ja minä todella ansaitsin sen kaiken.

Jouduin mukautumaan Taavin rauhalliseen elämäntahtiin väkisin ja se teki minulle todella hyvää. Opin laskemaan kymmeneen, joskus sataankin. Opin katsomaan lenkin varrella maisemia. Opin olemaan kiirehtimättä kokoajan ja elämään enemmän tässä hetkessä. Nauttimaan pienistä hyvistä asioista.

Ainut asia, jonka haluaisin vielä oppia on, että osaisin antaa itselleni rauhan lopettamispäätöksen kanssa. Vaikka tiedän, että tein oikein. En olisi vielä halunnut päästää Taavia lähtemään. Rakkaus Taavia kohtaan ei katoa koskaan.

Kiitos Taavi kaikesta, mitä annoit. Minun kaunis sinisilmä-enkelini.

Oispa kaikki hyvin siellä
Ja sulla hyvät oltavat
Kun me nähdään sillä tiellä
Toivon että tunnistat

Silmät kii, etten luovu ja lipeä
heikko kohta, se kipeä
josta on kiellettyä multa kysyä

Kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen

Eka kunnon ratsastus

Rippe on asunut täällä nyt kolmatta viikkoa ja minusta tuntuu, että se on ollut täällä aina. Sen muutto tänne ja siirtyminen omistukseeni tapahtui erittäin kivuttomasti jotenkin. Vaikka sitä voisi luulla, että poni on kymmenessä vuodessa muuttunut paljonkin, ei se oikeastaan ollut. Ihan sama poni se on karvojensa alla. Silloin sitä katseltiin pikkutytön uskolla vaaleanpunaisten lasien läpi, nyt enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Hah.

Mietin pitkään sitä, että mahtaako poni enää tuntua tai näyttää yhtään niin ihmeelliseltä, kun silloin. Mutta ei ne tunteet mihinkään ole muuttuneet, jotakin taikaa Ripessä on.

Ripen saapuminen oli lopulta minulle aivan hirveä suuri helpotus ja se on tuonut elämääni uutta puhtia. Paljon valoa ja iloa, niinkuin joku sanoi; on syy nousta aamuisin sängystä. Olen ollut energisempi, kun aikoihin.

Suru Taavin lähettämisestä taivaslaitumille pysyy poissa jos ei kokonaan, niin ainakin pidempiä pätkiä kerrallaan. Silti ikävä välillä puskee kyyneleet silmiin ja tuo mieleen sen tuskaisen päivän ja päätöksen, jonka kanssa painin varmaan koko loppuelämäni.
Vieläkään en pysty kauaa katsomaan Taavin kuvia, ahdistun niistä valtavasti. Mutta kaikki ajallaan.

Olen kuitenkin taas saanut kiinni siitä nautinnosta, jota tämä harrastus on minulle kaikki nämä vuodet tuonut. Olen päässyt nauttimaan iloisen ja pirteän hevosen seurasta vailla jatkuvaa huolta sen hyvinvoinnista ja kivun määrästä. Kaikki illat eivät mene internettiä selaillessa ja etsien selitystä tai apua milloin mihinkin ongelmaan. Siis ne illat, joita en viettänyt hoitaen hysteerisesti sitä sairasta ja kivuliasta hevosta. Päässä on tilaa myönteisille ajatuksille ja ajatuksen koostuvat lähinnä seuraavan päivän liikutuksen ja tekemisen suunnittelusta fiiliksen mukaan, ilman mitään pakkoa.

Kaikki tämä on vakuuttanut minua siitä, että Taavin kohdalla tein oikean päätöksen. 
Eniten hevosen, mutta myös itseni kannalta. 
Ihan viime hetkellä.

Mä tanssin vaan, vaikka sydämeni palasina on

Kaiken ilon ja onnen keskellä ikävä välillä eksyy mieleen. Ehkä siksi, että keskustelin tänään yhden tallikaverin kanssa hevosen lopettamisesta. Taavi palasi taas kerran mieleeni. Se on edelleen pieni ahdistus minussa, enkä varmaan koskaan pääse asian kanssa täysin sinuiksi. Niinkuin tämänkin ihmisen kanssa totesimme melkein yhteen ääneen: on helpompi tehdä lopullinen päätös, kun mitään ei ole enää tehtävissä.

Tuli taas todettua vähän aikaa sitten, että maailma on todella pieni. Sain nimittäin kuulla Ripen entiseltä omistajalta, että hän on tavannut Taavin vuosia sitten. Hän kertoi sen olleen äkäinen ja "arvaamaton" sekä ontuvan etujalkaa ja he palauttivat sen koeajalta. Ainakin tiedän nyt, että se on ollut kipeä jo kauan ennen minulle tuloa. Niinkuin olen epäillytkin.

Kaikesta huolimatta Rippe on tuonut elämääni paljon valoa ja iloa. Muuta ajateltavaa. Eikä se ole tuntunut päivääkään vieraalta, joten sen kanssa on ollut helppo puuhata. Tänään paistoi pitkästä aikaa aurinko, putsasin tarhaa ja harjasin taas muovikassillisen karvaa irti. Vähän myös temppuiltiin ja hyvin tuntui Rippe saavan ideasta kiinni hymyilyn kanssa.