"mä muistan vielä liian hyvin
mä muistan miten sä kävelit
ja miten katsoit kun pysähdyit
mua oottamaan
päivät oli kauniita niinkuin ohutta paperia
tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän "
mä muistan miten sä kävelit
ja miten katsoit kun pysähdyit
mua oottamaan
päivät oli kauniita niinkuin ohutta paperia
tai jotain jonka me tiedettiin repeytyvän "
Kaksi pitkää vuotta on mennyt. Kuvien katsominen käy helpommaksi ja Taavin muisteleminen enemmän hymyilyttää, kun itkettää. Ikävä on edelleen kova, mutta olen onnistunut pääsemään edes jollain tasolla itseni kanssa sopuun ratkaisustani.
Taavi - eriskummallisin ja mahtavin hevosystävä.
Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.
Joko siitä on niin kauan? Lohdullista kuitenkin se, että suru on väistynyt.
VastaaPoistaKyllä siitä jo kaksi vuotta on. Aika on mennyt aika nopeasti lopunperin. Mie yllätin itsenikin, kun kengittäjän kanssa puhuttiin viime marraskuusta. Hän joutui muistuttamaan, että Rippe oli silloin jo mulla, kun itse muistelin ettei ollut lunta, kun Taavi kuoli.. Tuntuu, että Rippekin olisi vasta saapunut. :)
PoistaLohdullista tosiaan, että aika tekee aina tehtävänsä näissä asioissa. Kipeä asiahan se on edelleen, mutta jollakin tapaa jo helpompi. Eikä suru tosiaan ole enää päällimmäisenä mielessä.
Lohdullista kuulla että alat olla surun kanssa sovussa. Meilläkin kaksi vuotta Immusta ja Mikusta, Immun päivä meni jo ja Mikun on ensi viikolla. Aika tuntuu erikoiselta. Miten raastavia ne päivät siinä päätöksen ympärillä olivat, ihan loputtomia. Ja sitten onkin jo mennyt kaksi vuotta! Lähes huomaamatta.
VastaaPoistaAivan. Joskus se aika tuntuu junnaavan ja matelevan ja yhtäkkiä huomaakin, että on mennyt jo kaksi vuotta!
PoistaKyllä se kliseistä on ja kulunut lausahdus, mutta aika parantaa.
Eniten tykkään Taavin kohdalla käyttää sanontaa; "Aika parantaa sen mihin järki ei kykene". Se pitää hyvin paikkansa - asiat saavat tarkoituksensa ja ajatukset lakkaavat juoksemasta kehää, kun aikaa kuluu.