maanantai 31. lokakuuta 2016

Mitä minä oikein haluan harrastukseltani?


Mie olen taas henkisesti kipuillut oman harrastamisen kanssa. Eilinen kentällä ratsastus päättyi siihen, että lähdin kotiin itku kurkussa. Ei siitä sen enempää, ei vaan asiat taas kentällä sujuneetkaan, kuten olin alkuun suunnitellut. Sitten minä olin epäreilu ponille, vaikkei sekään toki asiassa yhtään auttanut olemalla hidas tahmatassu. Siltikään en olisi saanut suuttua - ja kuitenkin suutuin taas.
Jonkun mielestä se voi olla jopa jolloin tavalla hyväksyttävää, että raippa käy ja pohje pamputtaa. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä en halua, että hevonen tekee, koska sen on pakko ja koska minä haluan. Se sotii niin pahasti mun ajatusmaailmaa vastaan. Olen sitten jonkun mielestä kukkahattutäti, olen sitä puhtaalla omallatunnolla.
Olen tämän saman tien käynyt Taavinkin kanssa - itkenyt omaa käyttäytymistä ja päättänyt olla parempi. Nyt aika on ilmeisesti kypsä tähän uudelleen.

Kotona illalla purkauduin asiasta K:lle. Kerroin siitä, että kaipaan sitä aikaa Taavin kanssa, kun tehtiin yhdessä ja yhteistuumin. Ja kun Taavi kuoli ja kaikki menetti merkityksensä. Sitten tuli Rippe ja vaikka mulla oli kova aikomus, että jatkan siitä mihin Taavin kanssa jäin, niin ei mikään mennyt niin. Ei Rippe toiminutkaan samoin, ei osannut lukea minua ollenkaan, enkä minä sitä. En jaksanut opettaa sille mitään temppuja tai muutakaan. Pikkuhiljaa lipsuin monessakin mielessä ns. vanhoihin tapoihin. Menin siitä mistä aita on matalin, koska en jaksanut alkaa alusta.

Kun muutettiin isommalle tallille, niin kynnys harrastaa oman mielensä mukaan kasvoi liian suureksi. Ehkä poni sitten näennäisesti kulkee nyt "kauniimmin", mutta miettiessäni asiaa taaksepäin, en ole juurikaan nauttinut siitä, mitä teen. Teen, koska niin kuuluu tehdä. Asetella, taivutella, jumpata ja hinkuttaa. Mitä ihmettä mun oikein tarvitsee muille todistaa? Tai itselle? Että osaan edelleen ratsastaa? Että Rippe osaa, kuten muutkin?
Myönnän, että olin tavallaan heikko ja menin muiden mukana. Enkä jaksa selitellä, miksi haluan tehdä asiat, kuten teen. En jaksanut selittää, miksi saatoin vaan nysvätä kentällä käynnissä ja pään asennosta välittämättä, kun hain niitä tasapainon askelia. En halunnut selittää, miksi palkkaan hevosta kesken ratsastuksen. En halunnut leimaantua.

K:lla oli tähän hyvinkin yksinkertainen vastaus; Mitä se kellekään kuuluu? Eikä sitä tarvitse kellekään selittää.

Ja hän on niin oikeassa. Hän antoi mulle synninpäästön. Saan olla kukkahattutäti - saan tehdä ponini kanssa just niinkuin itse haluan. Ja päätin etten enää koskaan lähde tallilta niin, että olisin kohdellut ponia huonosti tai epäreilusti. Pyysin Ripeltä tänään anteeksi. Ei sen tarvitse vanhoilla päivillä enää pingottaa. Eikä pingottaminen tee hyvää minullekaan - minusta tulee kärttyinen ja kireä - suorittaja.

Tänään taskut pakattiin täyteen kivennäisnappuloita, raippa jätettiin talliin, poni sai kaulaansa narun ja päähänsä suitset. Palattiin kentälle ajatuksena harjoitella vähän kaulanarun kanssa, palkitsin ponia jokaisesta oikein menneestä asiasta, jokaisesti ravisiirtymisestä ja laukannostosta. Ponin jurnuttaessa käännöksissä, pysäytin ponin, laskin kymmeneen ja ohjasin ohjasta oikean suunnan. Ja palkitsin. Ja kiitin itseäni myös. Ja lopussa mentiin sujuvasti raviympyröitä molempiin suuntiin. Käytiin vielä taluttaen kiipeämässä läheinen ylämäki.
Lopuksi tallin käytävällä venyteltiin, jumpattiin selkälihaksia ja pusuteltiin.

Palautin ponin tarhaan ja kun otin riimun pois päästä, se jäi eteeni odottamaan, vaikka sillä oli päiväheiniä jäljellä astiassa. Tätänykyä se on yleensä poistunut samantien paikalta. Pieniä askelia, mutta niin tärkeitä.

Ja minä poistuin tallilta mieli keventyneenä ja ilman päänsärkyä - kuten kuuluukin.

12 kommenttia:

  1. Aivan ihana ja niin herkkä postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minä tätä pitkään tässä iltasella pyörittelin ja muokkasin. Mietin, että viitsinkö julkaista ja miten asian kerron. Mutta siinä se nyt on, juuri niinkuin se on mielessäni pyörinyt.

      Poista
  2. Voi miten kivasti kerroit tuntemuksistasi. Samaistun niin tosi paljon, mä olen tällainen tuuppari-kukkahattu-sekasikiö. Jatka omalla linjallasi rohkeasti, hyväksymällä oma tyylisi ja olemalla siitä ylpeä. Tallin oven suljettua on tärkeintä juuri se tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa. Viimeinen lause kiteyttää sen tärkeimmän. Minä haluan, että oven suljettua mulla on hyvä olla ja tiedän, että ponillakin on ollut seurassani mukavaa.
      Eilen lähdin tallilta hikimärkänä, pahantuulisena ja kaaduin kotona sohvalle potemaan kamalaa päänsärkyä. Ja mietin koko illan, miten paha mieli mulla on. Olisin halunnut mennä pyytämään ponilta anteeksi, että olin vihainen ja pakotin sen liikkumaan. Sillä ei taatusti ollut hauskaa - eikä kyllä minullakaan.

      Poista
  3. Ihanaa rehellisyyttä ja ymmärrän todella millaisten olojen kanssa painit. Sain tästä inspiraatiota kirjoittaa omasta harrastuksestani samalla otsikolla, katsotaan koska toteutuu... Mun täytyy myöntää että mulle paras päätös oli jättää hetkeksi (ööö varmaan puoleksitoista vuodeksi :D) valmentautuminen kokonaan pois. Vaikka me ei valmentauduttu minkään ison nimen silmän alla eikä kisat silmissä siintäen niin jokin siinä tekemisessä tämän valmentajan tapaan vain soti mua vastaan. Ja vaikka nyt olenkin pahamaineisen hevoskoulun "kasvatti" niin täytyy sanoa että olen saanut valtavasti uusia tulokulmia ratsastamiseen ja hevosen kanssa toimimiseen - paljon myös sellaisia joiden kaltaisiksi en tahdo koskaan tulla. Ja nyt alkaa olla paremmin hallussa myös se, millaiseen valmennukseen haluan päästä ja mitä sillä tavoittelen.

    Koitan sanoa, että joskus se että piipertää yksin omaa latuaan on parasta mitä voi tehdä, vaikka muut ajattelisi mitä sinun kehityksestäsi tai mistä vaan. Älä koskaan hukkaa herkkyyttäsi suhteessa hevosiin!! Se on kaunista ja arvokasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu taas kerran Sanna! Pienet itkutkin taisin tirauttaa, kun tää asia on mieltä painanut jo niin kauan. Ja viimein uskalsin sanoa sen ääneen ja saan näin ihania kommentteja. Olen tiennyt, etten tee oikein, vaan tein silti niinkuin muutkin. Ja tavallaan olinkin välillä tyytyväinen. Mutta ei minulle riitä, että hevonen on lopussa hyvä ja kulkee kivasti jos alku on ollut yhtä sotaa ja hampaiden kiristystä.
      Kulkekoot mielummin "miten sattuu" jos meillä molemmilla on hauskaa ja minä voin silloin kirkkain silmin sanoa, että tein hevosen kanssa. En hevosella.
      Ja saan yöni nukuttua. Hevonen ei tästä valinnasta varmasti kärsi.

      Varmasti tuollaisessa heppakoulussa näkee ja kokee kaikenlaista - oppii paljon itsestään ja tavastaan harrastaa. Mutta varmasti joutuu myös sietämään asioita, jotka eivät ole oman mielen mukaisia.

      Poista
  4. se on ihan keksittyä höpötystä, että hevosia pitäisi harrastaa jonkun tietyn kaavan mukaan!
    mitä siitä,mitä muut tosiaan ajettelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta. :) Tärkeintä se kai on, että hevonen voi hyvin.

      Poista
  5. Ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä tai harrastaa. Jos oma tyyli poikkeaa valtavirrasta, joutuu toki kipuilemaan asian kanssa enemmän. Ihmiset karsastavat erilaisuutta ja erilaisia tapoja, sillä helposti sorrutaan ajattelemaan oman tavan olevan Se Oikea. Ja auta armias, jos asia on tehty tuhat vuotta tyylillä X niin eihän se voi toimia tyylillä Y. Muutosvastarinta ei ole tuulesta temmattua.

    Harrasta ja tee niin kuin näet itse parhaaksi äläkä välitä siitä miten asiat pitäisi tehdä muiden mielestä. :) Ja tiedän, helpommin sanottu kuin tehty!

    VastaaPoista
  6. Juuri niin se on, että jokainen tekee hevosensa kanssa miten haluaa, kunhan hevosen hyvinvoinnista huolehditaan. Jos ei jaksa ratsastaa, ei ole pakko. Voi vaikka irtojuoksuttaa tai juoksuttaa liinassa. Joka kerta ei ole pakko esim. laukata. Jos ei halua mennä koulua kentällä, voi maastoilla. Samoin minäkin olen kipuillu ponini kanssa ja tullut siihen tulokseen, että kummallakin pitää olla kivaa ja väkisin ei väännetä. Pääosin homma on toiminut näin erittäin hyvin! Välillä sorrun siihen, että "pitäisi sitä ja pitäisi tätä", mutta äkkiä huomaan, että olen väärällä tiellä. Poni kyllä kertoo sen! Sitten palataan taas vanhaan, rentoon meininkiin. Mitään ei tarvitse meidän kenellekään todistella, ei sinun eikä minun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä - mitäpä sitä toisille selittämään. :) Kyllä vaan pitäisi ponia kuunnella, se on oli tänään jo ihan oma itsensä ja toisenlaisella fiiliksellä hommissa.

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.