Pitkästä aikaa kaulanarun kanssa

Lueskellessa Bessien ja Skinin blogin uusinta postausta tuli hirveä hinku pitkästä aikaa kokeilla kaulanarun kanssa ratsastusta. Kuten kommentteihin kirjoitinkin, asia on ollut meillä katkolla.

Siihen on ollut useampikin syy, ihan ensimmäinen on se, että Taavin kanssa harjoituksissa olisi hyvä olla hiekkapohjainen aidattu alue. Siitä huolimatta, että sellainen on nyt ollut, niin on harjoittelu jäänyt peräti yhteen kertaan (plus kuvailuun pellolla).
Suurin syy harjoittelumotivaation puutteeseen on ollut liian ruusuiset kuvitelmat. Elmon kanssa kaulanarun kanssa ratsastus oli helppoa ihan ekasta kerrasta alkaen ja opettelun myötä meistä tuli hyvä pari. Puhuimme samaa kieltä kaikkein parhaiten nimenomaan silloin, kun kommunikaatiovälineenä oli vain kaulanaru. 

Yhtä paljon tänään kaipasin, yhtä paljon tänään kuin eilenkin, yhden löysin yhden kadotin

Taavi sen sijaan.. Taavi ei ole niin kevyt ja herkkä. Se ei ole miellyttämishaluinen. Kun se ei halua tehdä jotain, se ei tee. Sen kanssa homma sujuu niin kauan, kun se on Taavin mielestä kivaa ja tarpeeksi mielenkiintoista. Tai siitä saa tarpeeksi usein herkkuja.
Pariin kertaan yritys on päättynyt itkun ja pettymyksen kautta kiukkuun ja siten en ole halunnut koko asiaa treenata. Vaikka toisaalta se on ollut unelmana pitkään.

Nyt tuli vain sellainen tunne, että täytyy kokeilla. Lähteä tarpeeksi pienestä tavoitteesta ja toivoa, että oman henkisen kasvun myötä olen oppinut kärsivälliseksi ja oppinut ehkä Taavistakin lisää.

Ainakin alku oli lupaava, Taavi oli portilla höristen vastassa; se siis on vastaanottavaisella tuulella. Juotin sille kymmenen litraa lämmintä vettä kauraleseellä maustettuna. Sitten hokkien tarkistus, nopea harjaus, lampaankarva selkään ja lännenohja naruksi kaulalle. Riimun jätin päähän, josta talutin Taavin kentälle ja sidoin narun kaulan ympäri vähän niinkuin hätäjarruksi.

Mentiin ihan käynnissä, alkuun vaan ympäri kenttää. Sekään ei ollut ihan niin helppoa, kun voisi kuvitella. Kokoajan sai korjata sisällepäin valuvaa Taavia uralle. Aika hyvin se kuitenkin totteli ja siirtyi uralle. Yritin olla tarkka, että heti Taavin reagoidessa rentoudun ja poistan avut. Suoraan se ei kävellyt metriäkään, vaan kokoajan sain korjata jompaan kumpaan suuntaan.

Huomasin myös, että Taavin kanssa toimii jatkuvan paineen sijaan paremmin sellainen "ravistelu" tai painaminen sykleissä: "kaulaa vasten-irti-kaulaa vasten-irti" jne. Lisäksi äkkiä kävi selväksi, että se osaa kyllä kääntymisen perusteet, mutta ei aina viitsi niitä noudattaa, esimerksiksi jos suunta ei ole sille mieluinen (poispäin portista, päin pelottavaa kulmaa tmv.). Tällaisessa tilanteessa se jatkaa tyynen rauhallisesti kävelyä eteenpäin, ei auta vaikka apuja koventaa, päinvastoin.
Siihen auttaa, kun Taavin pyytää pysähtymään ja sen jälkeen pyytää kääntymään paikallaan. Tämä onnistui ihan joka kerta. Aika äkkiä opin, että jos Taavi ei reagoi kahteen ensimmäiseen pyyntöön, se ei aiokaan reagoida. Pysähdyksen jälkeen se saattoi jopa itse kääntyä siihen suuntaan, mihin olin juuri ennen pysähtymiskäskyä pyytänyt sitä kääntymään. :D Nyt naurattaa, vielä jokunen aika sitten olisin vaan lisännyt voimaa ja lopulta repinyt pelihousuni. Olen siis oppinut jotain! Jihaa!

Kun sain portin kohdalle tehtyä ympyrän, lopetin siihen. Lyhyt aika riittää alkuun, tässä oli meille molemmilla pohtimista ja on hyvä lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin (karvaasti opittu tämäkin). Taavikin maiskutteli suullaan paljon harjoitusten aikana ja tuntui miettivän ja oli tyytyväisen oloinen. Lopuksi taluttaessani Taavia tallillepäin, se halusi ravata ja mehän sitten ravailtiin (huolimatta siitä, että polveni sanoi itsensä irti kahden ekan askeleen aikana). Varusteet pois tallin pihalla ja sitten Taavi pääsikin samaa matkaa ruokien kanssa pihattoon.

Olen niin yhtä hymyä ja niin ylpeä meistä molemmista, me löysimme yhteisen sävelen edes hetkeksi ja meillä oli hauskaa yhdessä. Ehkä tästä sittenkin vielä tulee jotain, joskus.

 Kotiin ajellessa radissa soi tämä kappale:

Me ollaan ne joilla syytä on huokailla
Joillon muistoja, kipua, kaipuuta
Me ollaan ne jotka luopuivat paljosta
Ollaan ne jotka kosketti onnea

Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Ne

Joille kaupunki hiljeni merkiksi
Joille kaukana pilvissä välähti
Nähkää toisenne uskokaa todeksi se
Minkä näätte ja löytäkää toisenne nyt

 Kolmas Nainen - Me ollaan ne