Suoristelua pakkasella

Pieniä ajatuksia itselle muistiin:

Tänään Sannan blogikirjoituksen innoittamana raahasin Ripen villaviltin kanssa (kivikovalle) kentälle. Miten tyhmä sitä ihminen voikaan olla? Siitäkin huolimatta, että olin tietoinen, mitä piti tehdä ja miten, niin aloin nyplätä ja näplätä, taivuttaa, asettaa ja nillittää. Poni vastasi siihen kumisuulla ja kuikuilemalla tallille tullutta sora-autoa. Pinna kiristyy, alan vaatia kovemmin huomiota, johon hevonen vastaa viheltelmällä, eikä ainakaan tule kuulolle. Satulakin menee vinoon. Kunnes muijalla selässä välähtää, että mitä pitikään tehdä.

Piti suoristaa, hakea hevosta suoraksi ja hidastaa. En yhtään ymmärrä, mitä sille ajatukselle tapahtui, kun pääsin selkään ja aloin nyplätä. Ärsyttää, nolottaa, kiukuttaa, että meninkin taas sortumaan siihen nykimiseen. Pyysin Ripeltä sata kertaa anteeksi, että olin törppö.

Se siitä. Keskityin istumaan keskellä hevosta ja koetin ajatella sen reisieni väliin yhtä paljon. Ero oli alkuun suuri ja hevonen oli vasten ulkojalkaa, oma sisäreisi ja -jalka oli irti hevosesta, hevonen mutkalla ja haluton liikkumaan, satula vinossa ja kyydissä vaikea olla. Oli yllätys, että korjaukseksi riitti lähes pelkkä ajatus siitä, mihin haluan hevosta siirtää. Nostin oman ngelmakohdan eli lantion ylös, pikkasen pidätettä, vähän pohjetta, vatsalihaksilla ohjailua. Vähän aikaa siinä meni, tuli nykivää kävelyä, aaltoilevaa liikettä pois suoruudesta ja takaisin. Sitten kuolaimen mukeltamista ja rentoutuminen.
Satula suoristui, hevonen alkoi kävellä ja mulla oli hevosta yhtä paljon kummallakin jalalla ja ohjalla. Pätkittäin, mutta oli kuitenkin. Mentiin pari kertaa puomien yli, se olikin melko haastaavaa. Ripen oli selkeästi hankala säilyttää suoruutta puomeilla, mutta todella hyvin se tsemppasi ja malttoi miettiä ja kuunnella ohjeita. Lopetin siihen tältäerää.

Samalla taisin päästä ongelmien ytimeen; helpompi suunta onkin vaikeampi. Oikea kierros on näennäisesti helpompi, mutta todellisuudessa Rippe tuo siinä persusta liikaa sisälle (koska se on muutenkin sinne oikealle) ja pullauttaa ulkolavan ulos. Tässä vaiheessa se ranka menee vinoon ja satula keikahtaa mukana. Ja minä olen korjannut ongelmaa painalla sisäpohkeella kylkeä vielä enemmän ulos (tavallaan olen yrittäny siirtää hevosta satulan alle, heh..), kun olisikin pitänyt pyytää ulkokylkeä suoremmaksi ja hevosta enemmän molempien pohkeiden väliin. Huoh.

Mutta taas hetken tunsin sen hyvänolon tunteen, kun olimme hevosen kanssa samaa mieltä ja onnistuttiin. Miksi aina pitäää ruveta vääntämään, vaikka tiedän, ettei se tee meistä kumpaakaan onnelliseksi? Kai se on se sisäsyntyinen suorittamisen pakko, mikä kummittelee. Mikään pakko ei ole mitään. Tärkeintä on, että kaikilla on kivaa.

Tässä suoruuden hakemisessa riittääkin meille tekemistä siksi aikaa, kun kelit ovat koppurat (ja sen jälkeenkin). Välillä voidaan sitten käydä ratapohjan pehmeällä osuudella laukkaamassa. :)


Huomenna jatkamme harjoituksia.