torstai 21. tammikuuta 2016

Anonyymit pingottajat

En haluaisi myöntää sitä, mutta minusta on taas vaivihkaa tullut suorittaja. Suorittaja, joka käy tallilla, raahaa hakee hevosen tarhasta, satuloi sen, ratsastaa ja riisuu varusteet, juottaa vellin, vie hevosen tarhaan ja lähtee kotiin. Sama kaava toistaa itseään päivästä toiseen. Hevosen liikutus (mielellään mahdollisimman reippaasti ja hikeen) on pääasia. 




Ikävä kyllä tämä suorituskeskeinen harrastaminen näkyy äkkiä hevosen mielentilassa ja sitten se alkaa näkyä myös ihmisen mielentilassa. Rippe ei lähde mukaani enää mielellään tarhasta. Se riittää minulle tiedoksi siitä, että teen jotain väärin. Se ei viihdy kanssani. Ja minä haluan, että hevonen viihtyy ja sillä on kivaa kanssani, ainakin suurimman osan ajasta. Että sen näkemys ja kokemus minusta on plussan puolella. Nyt taidan olla Ripen mielessä jo miinuksella.

Pelkäsin taas kaviokuumetta muuton jälkeen niin paljon, että liikutin ponia ahkerasti, vähensin sen herkut minimiin ja pingotin. Pakko keretä lenkille. Kävele nopeammin. Tule nyt jo. Ei ole aikaa odotella. Juo vellisi nopeammin.. 





Nyt, kun Rippe sairastui ja sen maha oireili, päätin ettei jatkossa pingoteta. Vähintään kerran viikossa on temppupäivä (=vapaapäivä liikunnasta), kerran viikossa on taluttelupäivä, noin kolme kertaa viikossa sitten otetaan hikeä pintaan maastossa. Muuten tehdään mitä huvittaa. 


Toki muuttokin on varmasti stressanut ponia ja sen arki on mennyt aika uusiksi. Se on juossut iltaisin myös iltatallintekijää karkuun ja sillä on ollut opettelemista uusissa tavoissa. Iltatallintekijää helpotti parin illan mittainen leipäkuuri ja nyt poni on kuulemma ollut portilla odottamassa. ;) 




Nyt se loppuu. Kaikki pingottaminen. Haluan taas nauttia ja haluan, että hevoseni nauttii myös. Jos se sitten sairastuu muutamasta lisäpalasta leipää tai yhdestä vapaapäivästä, niin sitten ei voi mitään.
Temppujen opetushan oli alunperin suurin mielenkiinnon kohteeni, mutta en tiedä, mitä innostukselle sittemmin kävi. Se jotenkin kuoli pikkuhiljaa Taavin mukana, enkä ole jaksanut ollenkaan keskittyä asiaan.
Olen minä aina välillä hakenut vähän hymyn alkeita ja kavion antamistakin on kaiketi kertaalleen vähän sivuttu, mutta ei niihin ole sillätavalla tullut perehdyttyä. Josko innostus tästä taas heräisi pikkuhiljaa. Tänään me Ripen kanssa jo vähän harjoiteltiin, pidettiin siis eka temppupäivä. Nameina käytin niitä proteiininappuloita, kun muuta sopivaa ei ollut.

Temppuilu on ollut ihan hirven hyvä suhteen parantaja hevosen kanssa. Se toimi Taavinkin kanssa ja lisäksi se teki Taavista paljon oma-aloitteisemman ja se uskalsi ulos kuorestaan. Aion jatkossa ottaa taas lenkillekin mukaan muutaman herkun ja palkata esim. reippaan laukan jälkeen herkulla. Varmasti seuraavallakin kerralla saa nauttia vauhdin hurmasta hevosen omasta tahdosta, eikä patistaen.





Ruokinnasta senverran, että proteiini on jätetty pois, koska poni tuntuu pysyvän hyvin lihoissaan ilmankin. Heinä on todella lehtevää ja maistuu hyvin. Sitä saa myös riittävästi, varsinkin nyt pakkasilla hevoset ovat saaneet heinää reilusti.

Proteiinin tilalle kuitenkin lisään Greenlinen. Se vaan eittämättä on paras mahan hyvinvoinnille ja se maistuu Ripelle vellinä hyvin. Olen vaan vältellyt sitä, kun Taavin aikana kyllästyin turvottamaan rehuja, Rippe on siis syönyt rehut pääasiassa kuivana. Tästä lähtien se saa pellavaa ja greenlinea vellinä, johon sekoitan vähän suolaa ja kivennäisen. Kivennäinen tuottaa vähän ongelmia tai lähinnä niiden maistuvuus. Puuron seassa menee tuo nykyinenkin, kunhan sitä ei ole liikaa (kyseessä on Makanan Mineralfutter). Katsellaan sitä asiaa sitten kunhan saan tuon satsin syötettyä pois.

10 kommenttia:

  1. Se on kyllä ainaista tasapainoilua treenin ja vapaan kanssa. Onneksi oma sattuu olemaan sellainen että vapaat ei aiheuta kuin pitkästi jatkuen pienimuotoisia lihasjumeja. Siksi vaikka se muka onkin "kisahevonen", ei sillä ole lajikohtaisia treenejä kuin 2 x viikossa, sitten yksi ajopäivä ja yksi maasto. Useimmiten meillä liikutus tapahtuu kolmen päivän sykleissä ja lepo on aina siinä välissä. Tai joskus parikin lepopäivää, vaikka kolme jos tuntuu että korvaväli tarvitsee. Jokainen kun on niin omanlaisensa, niin täytyy tutka herkkänä seurailla kaverin mielenliikkeitä. Opettavaista, mutta ah niin stressaavaa. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Minähän aikanaan löysin ihan uuden suhteen Taavinkin kanssa, kun lakkasin pingottamasta. Se tapahtui ikäänkuin vahingossa, kun sen takapolvesta löytyi rikkoa ja mahakin temppusi. Piti keksiä muuta ja sitten ratsastuksesta tulikin oikeastaan toissijaista.

      Minäkin mietin tota, että muutaman päivän sykli liikuntaa olisi varmaan kaikkein paras, sitten vapaata ja lepoa. Ripellä varmaan noita kilometrejä on jo alla ja sillä on ihmiseen muutenkin valitettavasti pikkaisen negatiivinen suhde. :( Ja nyt minua harmittaa, että sen vanhat "tuntihevostavat" nostelevat päätään. Se on selkeä merkki, että olen ollut liian tylsä ja raskasta seuraa sille.
      Mut ei auta, kun palata hyväksi havaittuun vanhaan. ;)

      Poista
  2. Huomaan itsekin välillä sortuvani tuohon suorittamiseen. Tallille, heppa kuntoon, ratsastus, heppa tarhaan ja äkkiä kotiin. Tallikäynnin jälkeen olo onkin sitten ihan tyhjä... Mutta ihanaa se on silloin kun ottaa aikaa ja tekee asioita mistä koko ratsukko nauttii! Tsemppiä teille sopivan rytmin löytämiseen ja tee ehdottomasti postauksia temppuopetuksen etenemisestä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No seps se. Tallilla käynti on enemmän sellainen velvollisuus, joka hoidetan töiden jälkeen (tai ennen töitä) pois alta minuuttiaikataululla..

      Täytyypä laittaa asiasta postausta tulemaan, kun homma edistyy. Pitäisi melkein saada joku kuvaamaan. :) Tänään jo tapailtiin aika hyvää hymyn alkua ja kaviokin nousi pyynnöstä muutamia kertoja. Nyt annetaan asian vähän hautua välillä... Intoa tuntui olevan, kunhan alkutakeltelusta päästiin ja homma avatui Ripelle.

      Poista
  3. Nyt kun olen sairaslomalla polveni takia ja en yksinkertaisesti pääse tallille silloin kun haluaisin, koska en voi ajaa autoa, niin jotenkin se pelkkä kiireetön tallilla oleminen on noussut erittäin isoon arvoon. Se, että voi vaan katsella ja rapsutella hevosiaan.
    Mutta samaan aikaan jyllää taustalla hillittömän huono omatunto siitä, että hevoseni ei pääse tarpeeksi liikkumaan. Osittain omaatuntoa helpottaa nämä paukkupakkaset, että ei sitä normaalisti olisi liikutettu vaikka olisin kunnossakin, mutta silti. Onneksi edes silloin tällöin saan jonkun kaverin sitä liikuttamaan. Eihän tässä omassa toipumisessa ja sairaslomailussa mitään muuta vaikeata olekaan kuin huoli hevosten liikkumisesta ja koirasta. Koira on äidin luona hoidossa tyytyväisenä ja hevoset kyllä muuten hoidetaan hienosti, mutta liikuttaminen jää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se juuri onkin. Minä nauttisin kovasti vaan olemisesta, mutta samalla omatunto kalvaa siitä, ettei hevonen saa liikuntaa tarpeeksi ja vaarana on sairastua. Se vie puolet nautiskelusta, kun kokoajan takaraivossa kalvaa.
      Mutten toisaalta osaa anta Rippeä muiden käyttöönkään (ja olen varmaan niin natsi, ettei kukaan halua sitä ottaakaan käyttöön.. Heh), joten itse on liikunnasta huoli pidettävä.

      Poista
  4. Kieltämättä on helppo ajautua suoritusmoodiin. Minulle se iskee erityisesti silloin, kun on joku akuutti terveysongelma.

    Mutta parempina aikoina sitten päätän vain viettää ponin kanssa laatuaikaa esimerkiksi vapaamuotoisen kävelylenkin muodossa. Kummasti mieliala on erilainen laatuaikakävelyllä kuin liikuntasuorituskävelyllä, vaikka itse lenkki on samanlainen.

    Mutta ehkä Ruusa ei ole niin herkkä kuin Rippe tai sitten minä olen vähemmän herkkä kuin sinä, koska en ole huomannut että poni suhtautuisi minuun sen negatiivisemmin, vaikka välillä tallilla käynnit ovatkin suorittamista. Se tulee aina mielellään mukaani. Mutta sillä onkin aivan valtava tekemisen tarve, pelkkä tarhailu tylsistyttää sitä.

    Olen myös miettinyt tuota temppuopettamista, mutta en ole oikein vielä keksinyt, mitä opettaisin. Ehkä opetan sen nostamaan hanskani maasta. Sitä poni tekee jo huvikseenkin - enää pitäisi opettaa poni luopumaan hanskasta... (Tai ehkä sirottelen tarhan täyteen hanskoja, kun niillä leikkiminen tuntuu olevan niin kivaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se juuri, saman asian tekeminen kahdella eri tyylillä tuottaa ihan erilaisen lopputuloksen. :)

      Minä luulen, että Ruusa nauttii kanssasi olosta ja lähtee mielellään töihin. Se voi olla myös ihan yhtä herkkä, kun Rippekin. Luulen eron olevan siinä, että Ruusa on ollut sinulla ihan pienestä asti. Minun ja Ripen välissä on seitsemän muutakin omistajaa ja minä olen sille vain yksi ärsyttävä muiden joukossa. Sen muurin sisään on vaikeampi päästä ja plussapisteiden kerääminen on aloitetta rutkasti miinuksen puolelta. Ei sillä ole oikeastaan sellaista halua miellyttää tai tehdä mitää fyysistä. Se on saanut elämänsä aikana varmasti tarpeeksi juosta kilometrejä muutenkin.

      Temppuopettaminen on hauskaa, kun vaan muistaa edetä tarpeeksi pienissä osissa kerrallaan. Itse suosin aloittamista jostain helposti tempusta, jotta hevonenkin saa asiaan jonkinlaisen tuntuman ennen vaikeampia haasteita. Taavin kanssa tuo hanskatemppu jäi kesken, sille tosin piti tehtävä pilkkoa pieniin osiin ja opettaa ensin edes ottamaan se hanska suuhun. :)

      Poista
    2. Juu, kommentin kirjoittamisen jälkeen itsekin mietin, että Ruusalta tosiaan puuttuu se ratsastuskoulukokemus ja varsinaiset negatiiviset ihmiskokemukset, jos ei oteta lukuun lukemattomia klinikkakäyntejä.

      Ero on todella iso verrattuna sen emään, joka oli jo monien ihmisten marinoima, vaikka olikin ollut suurimman osan ajasta yhden ihmisen omistama. Sillä oli myös ratsastuskoulukokemusta ja se oli ollut monen lapsen kisaponina. En minä siihen saanut sellaista kontaktia kuin Ruusaan. Se ei juossut koskaan pakoon, mutta ilmeestä näki, että aina ei ollut sen mielestä kiva juttu, että tulin paikalle. Kyllä sekin minuun tottui, mutta ei ollut sillä lailla ihmisten perään kuin Ruusa.

      Poista
    3. Juuri näin. Kyllä minä vielä joskus hankin sen pienen varsan, jolla ei ole ihmisistä huonoja kokemuksia. Minua toisaalta harmittaa, että sain Ripen vasta nyt. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. :)

      Rippehän ei ole juossut minua karkuun tarhassa, kun muutaman kerran (niistäkin melkein kaikki heti alussa). Mutta nyt kun se oli kipeänä, se lähti kävelemään pois minut ja riimun nähdessään. Muulloin se ei vain tule vastaan, vaikka kutsun sitä, eikä oikein ole innostunut lähtemään mukaani. Aivan kuten sanoit, sen näkee ilmeestä..

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.