Viikko on kulunut. Viikko ilman Taavia. Viikon aikana tunteet ovat hypähdelleet laidasta laitaan, tunnekuohusta toiseen. Olen käynyt läpi melkoista tunnemylläkkää ja surutyötä, joka toki jatkuu edelleen.
Maanantai meni itkunsekaisissa fiiliksissä ja kaikki oli aivan sekaisin. Töissä jouduin kertomaan, miksi minua saattaa itkettää. Itkettiin sitten yhdessä, uutinen tuli yllätyksenä myös työkavereille.
Tiistaina itkin pullakaupassa, kun näin yhden hevostuttuni ja jouduin kertomaan hänelle Taavin lopetuksesta. Illalla, kuin sattumalta, näin saman ystävän bensa-asemalla ja pääsimme paremmin juttelemaan. Tuntui hyvältä jakaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä minua edes itkettänyt.
Pahin ahdistus on väistynyt ja olen paremmin hyväksynyt asian, olen enemmän sinut päätökseni kanssa. Päivä päivältä olen enemmän sitä mieltä, että se oli ainut oikea. Välillä tulee takapakkia. Kuten silloin, kun näin lauantaina joulukadun avajaisista palaavat hevoset kävelykadulla. Sisuskalut kääntyivät hetkellisestä ympäri, tuolla mekin olemme olleet kahtena edellisenä vuonna. Kunnes muistin, että tänävuonna kulkue olisi jokatapauksessa jäänyt väliin Taavin huonon kunnon vuoksi.
Lumi satoi perjantaina maahan ja lauantaina minä mietin, ettei Taavi nähnyt tänä vuonna lunta, eikä päässyt lumihankeen piehtaroimaan. Olisiko sen olo helpottanut pakkasten ja lumen tultua? Kunnes muistin, että se olisi ollut edelleen kesäkengässä ja tilsat olisivat taas juuttuneet sen kavioihin.
Jotain väsymyksen määrästä kertoi varmaan se, että nukuin koko viikon erittäin hyvin ja sikeästi, pitkästä aikaa. Alkuviikosta en nähnyt edes unia. Keskiviikkona näin unta Taavista. Se oli edelleen hengissä, mutta sen siirtyessä raviin se ontui edelleen yhtä pahasti. Sen jälkeen se muuttui kesken unen ruunikoksi varsaksi. Oliko se enne?
Torstaina olin ollut koko päivän jo itkemättä, kunnes kotiintullessa huomasin Taavin muistolaatan saapuneen. Taavi sai haudalleen viime kesänä Norjasta jäämeren rannasta otetun liuskekiven ja siihen liimatun muistolaatan. Se on hieno ja valon käydessä siihen, se kimaltelee kauniisti.
En tosin ajatellut kesällä, että K:n valitsema kivi koristaisi hevoseni hautaa.
Lauantaina kävimme äidin kansa kaupoilla ja ostin samalla haudalle lyhdyn. Otin sen, joka puhutteli minua eniten. On luotettava tunteeseen.
Sunnuntaina menimme K:n kanssa tallille viemään kivi paikalleen ja minä jäin sen jälkeen purkamaan ja järjestämään tavaroita. Aika paljon tavaraa! Enkä aio säästää juuri mitään. Kaikki pois. Satulan aion jättää ja varustelaatikon,se on tehty huolella ja on erittäin hyvä. Sellaista on vaikea löytää.
Minä uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa.