sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hevosen lopettaminen, miten, missä, milloin

--- VAROITUS! Tämä postaus saattaa sisältää kuvia tai tekstiä, jotka saattavat järkyttää herkempiä lukijoita. VAROITUS! ---


Suurin tuska ja kipu alkaa pikkuhiljaa hälvetä taustalle. En itke enää kovinkaan paljon, mutta kuvia selaan vieläkin valikoivasti. Enkä muistele, vielä. Kuitenkin pystyn ajattelemaan Taavia ilman itkua ja kuuntelemaan kappaleita, jotka vielä kaksi viikkoa sitten saivat aikaan kyyneltulvan.
Ikävä on edelleen kova ja katkeamaton ja hetkittäin maailma on vieläkin ankea paikka kulkea ilman Taavia. 






Ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, joka varmasti kiinnostaa monia, mutta josta tietoa löytyy harmittavan vähän. Millä tavoin hevosen voi lopettaa? Mihin ruho hävitetään? Paljonko maksaa?

Korostan, että puhun nyt vain omista kokemuksista, omin silmin nähdyistä. Ja omasta mielipiteestä, miten minä itse olen asiat kokenut.





Elmo oli lopetuspäätöksen tullessa ontunut jo pidempään vailla parannusta. Se oli käynyt klinikoilla ja saanut muutamankin eri diagnoosin. Viimeistä kertaa soitin sille klinikka-aikaa kesäkuussa 2012. Keräsin itseni ja onnistuin kysymää puhelimessa: "Voiko teillä lopettaa hevosen". Lopulta sovittiin, että jos ontumatutkimuksessa ei löydy mitään uutta selittävää tekijää tai ennuste on huono, niin Elmo lopetetaan.

Klinikalla se sai viimein oikean diagnoosin: Erittäin agressiivinen uudisluumuodostuma vasemman etujalan ruunuluussa. Ennuste toivoton.
Yhdessä eläinlääkärin kanssa siis päädyttiin sovittuun lopputulokseen. Elmo sai klinikan sisällä rauhoittavaa, jonka jälkeen sille laitettiin kanyyli, jota pitkin muut lääkkeet saadaan annosteltua. Talutimme sen pihalle aakealle hiekkakentälle. Ystäväni kiirehti vielä takaisin klinikan toimistoon hakemaan saksia, jotta sain hännän talteen. Elmo oli jo saanut annoksen nukutusainetta.

Ystäväni myös kuvasi lopetuksen minulle, koska pyysin sitä. Mietin asiaa hetken klinikalla ja jostain syystä minulle tuli tunne, että haluan myös tämän päivän kuviksi. Eihän kuvia ole pakko koskaan katsoa jos ei halua, mutta jälkeenpäinkään niitä on mahdoton enää saada.





Nukutusainetta jouduttiin lisäämään uudelleen ja minusta tuntuu, että tapahtuma kesti ikuisuuden. Elmo ei antanut periksi millään, eikä kaatunut vapaaehtoisesti. Se taisteli, aivan viimeiseen asti, kunnes lopulta lihakset tutisten se kaatui nurin ja jäi siihen.
Lääkäri kävi laittamassa viimeisen lääkkeen ja kuunteli, milloin sydän pysähtyy. Sain olla Elmon lähellä viimeiset hetket, silittelin sen kaulaa. Lääkäri oli erittäin huomaavainen ja sanoi vielä lopuksi, että tein aivan oikein päätöksen. Se lohdutti. Lopuksi hoitaja riisui kanssani riimun Elmon päästä ja me lähdimme ajamaan kotiin. 







Jälkeenpäin osaan jo hymyillä tapahtumalle, koska Elmo lähti juuri niin tavoilleen uskollisena. Viimeiseen asti hanttiin laittaen, kaikin voimin. Mutta sillä hetkellä tilanne tuntui kamalan vaikealta ja itkin sitä monta päivää jälkikäteenkin. Jotenkin ajatus vahvan ystäväni murtumisesta pakon edessä tuntui todella pahalta.
Ja se kaikki odotus, teki mieleni moneen kertaan huudahtaa, että perutaan koko homma.

Elmon ruho jäi klinikalle ja he hoitivat sen hävittämisen yhteishautaan. 





Tämä ratkaisu oli silloin kaikkein helpoin. Elmo oli vahvasti lääkitty, kipulääkkein ja antibiootein (se onnistui viimeisinä päivinään saamaan kainaloon syvän pistohaavan) eikä se olisi kelvannut edes koiranruuaksi. Lisäksi minusta oli helppoa, että heti päätöksen jälkeen tilanne oli ohi hetkessä. Minun ei tarvinnut kuskata kuolemantuomion saanutta poniani enää kotiin ja alkaa järjestämään asioita. Vuokrapaikalla ollessa meillä ei myöskään ollut mahdollisuutta hautaamiseen, joten ruhon hävittäminen olisi ollut vaikeaa.

Hintaa tälle lopetukselle tuli noin 500e.




Taavin kanssa olin päättänyt toisin. Jo alusta asti olin sanonut, että jos minulla vain on aikaa valita, niin valitsen ampumisen. Tässä tilanteessa olin myös moninverroin onnekkaampi, koska ystäväni hoitivat soittamiset ampujalle yms. asiat puolestani. Taavi päädyttiin lopulta hautaamaan, vaikka olin miettinyt lihojen antamista hyötykäyttöön.

Tallilta löytyi kaivuri, jolla kuoppa saatiin kaivettua. Jotenkin melko riipivältä tuntui, kun Taavi illan pimetessä katseli pihatolta touhuamme.. En tiedä arvasiko se.
Kuopan kaivuun jälkeen piti selvittää, kuka ampuu. Tässäkin asiassa kävi tuuri, kun ystävien lähipiiristä löytyi asiansa osaava henkilö. Se oli ehdoton edellytys, että henkilöllä pitää olla kokemusta, jotta minimoidaan riskit epäonnistumiseen.

Kun käytännönasiat oli hoidettu ja lopetusaikakin sovittu, seurasi hiukan odottelua. Minun ei lopulta tarvinnut elää päätökseni kanssa, kun perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, mutta aika tuntui pitkälle. Oli todella vaikeaa katsoa Taavia tietäen, että olen päättänyt lopettaa sen. Viimeisenä yönä en saanut juuri nukuttua, mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Jännitin jopa sitä, meneekö kaikki niinkuin haluaisin. Minulla oli tietynlainen kuva mielessäni siitä, miten haluaisin kaiken menevän. 






Sunnuntai-iltana odotettu auto kurvasi pihaan. Taavi oli otettu tarhasta valmiiksi, tälläkertaa olin tajunnut leikata hännän jo ajoissa. Letitin lopun ja Taavi sai päälleen nimikkoloimensa.
Ystävällinen mies vastaili etukäteen kaikkiin kysymyksiin ja sai olemuksellaan minutkin rauhoittumaan. Sain kuulosuojaimet ja tarkan selvityksen tapahtumien kulusta. Talutimme Taavin melko lähelle hautapaikkaa, kuitenkin tarpeeksi kauas mahdollisten ongelmien takia.

Olin varannut sille kauraa vadin täydeltä. Seisoin sen vieressä, nostin kupin sen naaman eteen, se alkoi ahnaasti syödä ja hetken päästä kuului laukaus. Ruudin haju peitti ilman ja hetkeksi tuntui, kun kaikki olisi pysähtynyt. Se hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni, Taavin lasittunut katse, pysähtynyt syönti, täysi hiljaisuus, jonka jälkeen se kaatuu kauniisti alas. Lasken kupin pään mukana ja sen turpa on edelleen kupissa ja suu täynnä kauraa. Ampuja ampui vielä toisen laukauksen varmistukseksi.
Itku tulee ja silittelen Taavin kaulaa. Pujotamme riimun pois, jotta se saa lähteä vapaana.

Traktorin kauha tuodaan, Taavi käännetään kauhaan ja viedään haudalle. Heitän loput kaurat matkaevääksi ja riimunkin laitoin mukaan, koska se on vereentynyt. Katselemme kuopan täyttämista ja myöhemmin illalla tuon vielä kynttilän haudalle.

Kaikki meni juuri niinkuin olin kuvitellut. Tätä kauniimpaa lähtöä minä en osaa hevoselle kuvitella. Kauraa suu täynnä, onnellisena ja nopeasti.

Ampumisessa tietysti tulee enemmän sotkua, tulee verta jne. Tilanne ei siis esteettisesti ole yhtä siisti ja kaunis, kun piikkilopetus. Minä en pelkää verta enkä suolenpätkiä, eikä minulle ole väliä sillä kuolleella ruholla. Se on tyhjä kuori, jonka sisältä sielu on jo lähtenyt.
Nopeus on myös ampumisessa hyvä puoli. Tilanne on ohi sekunneissa, se on silmänräpäys.





Hautaaminen oli toisaalta ihan kaunis ajatus ja ehkä kiven ja kynttilöiden vieminen oli lohdullista. En kuitenkaan ole koskaan ollut mikään hautaihminen, olen huono käymään haudoilla ja muistelen edesmenneitä mielelläni omissa oloissani kotona. En kaivannut Elmollekaan hautaa.
Itse hautaamisen katsominen ei ehkä herkimmille omistajille ole mukavaa.

Jos mahdollisuutta hautaamiseen ei olisi ollut, olisin antanut lihat käyttöön ehdottomasti. Meilläpäin asiansaosaavia olisi löytynyt muitakin ja lihalle myös ottajia. Usein metsästyspiireistä löytyy ihmisiä, jotka ottavat lihat mieluusti koiralle tai itselleen palkaksi lopettamisesta.
Toisaalta minuta oli mukavaa, ettei Taavia tarvinnut lähteä kuskaamaan mihinkään lopetettavaksi. Se kun ei tunnetusti pidä matkustamisesta ja lastauskin oli vähän huononlaista välillä.

Tämä lopetus oli minulle halvempi, koska maksoin kaivinkoneen bensat ja ampujalle pienen palkan (vaikka rahaa hän ei suostunut ottamaan). Yhteensä puhutaan siis muutamasta kympistä. Hinta ei tosin näissä ole ollut omalla kohdalla ratkaiseva tekijä ollenkaan.

Taavin lopetusta ei kuvattu, eikä siitä otettu viimeisinä päivinä muutenkaan kuvia. Mietin kyllä sellaisia "viimeisiä kuvia", mutta se on niin paljon kauniimpi pirteänä ja pitkäharjaisena, etten halunnut siitä ollenkaan uusia kuvia. Haluan muistaa sen sellaisena, kun se oli eläessään. Onneksi siitä löytyy paljon laadukkaita kuvia.

Omien kokemusten pohjalta yhteeveto:

Eutanasia
+ siisti tapa lopettaa

+ epäonnistuu harvoin
- hidas
- lihoja ei saa hyötykäyttöön
- hintavampi
- hevonen voi taistella vastaan pitkäänkin

* usein klinikoilla ainut mahdollisuus

* hinta riippuu hevosen koosta

* omia mietteitä: mitä jos hevonen ei olekaan täydessä unessa, miltä lääke tuntuu? Ihmisillähän näitä on kaiketi raportoitu



Lopetus ampumalla
+ nopea

+ halvempi
+ lihat kelpaavat hyötykäyttöön, kunhan veret on laskettu
- sotkuisempi
- voi epäonnistua helpommin (hevosella on pienet aivot, joten pienikin liikahdus saattaa vaikuttaa)

* lopetukseen voidaan käyttää myös pulttipistoolia, joka on hiljaisempi, mutta silloin verien lasku on pakollinen
* ampujaksi kannattaa valita kokenut ampuja, jolla on ennestään kokemusta hevosen lopettamisesta

* ei kannata ampua ihan hautapaikan viereen mahdollisten ongelmien takia

Ja miksi minä kerron tämän kaiken? Siksi, että kaikkien ei tarvitsisi miettiä näitä asioita yksin. Minä en ollut koskaan nähnyt yhtään lopetusta ennen omiani, joten asia oli uusi ja pelottava. Lisäksi monelle ei ole selvää, miten käytännönasiat sujuvat, mitä ruholle voi tehdä jne. Minä toivon, että tästä on apua jollekin näiden kanssa painiville.

Korostan, että minusta kumpikin tapa on hyvä ja oikea. Molemmat ovat laissa sallittuja. Jokainen valitsee sen, minkä itse kokee paremmaksi tai mikä sillä hetkellä on saatavilla. Minun valintani myös jatkossa on ampuminen ja sen puolesta myös aion puhua jos asiaa minulta kysytään. En silti tuomitse piikin valitsijoitakaan, olen kuullut siinäkin kauniista lähdöistä, joissa hevonen käy itse makaamaan jne.
Tärkeintä kaiketi hevosen kannalta on, että se pääsee pois ajoissa. Että omistajalla on rohkeutta tehdä päätös, kun hevonen sitä tarvitsee. Lopetustapa on toissijainen asia.



"Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,
se on jokaisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa."

46 kommenttia:

  1. Ensimmäinen hevoseni lopetettiin piikillä. Kaikki meni todella nätisti, joskin hitaasti. Lasse kaatui niin kauniisti kun se vain oli mahdollista. Tekisi mieli kirjoittaa enemmän omasta kokemuksesta, mutta vielä en pysty, ei ole sen aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän asialla ole mikään kiire. Minä en pystynyt kirjoittamaan tai edes ajattelemaan Elmon lopetusta pitkiin aikoihin. Vaikka hyvin sekin sinällään sujui ja kaikille kerroin sen nukahtaneen kauniisti.

      Jotenkin vain se vahvaluonteisen hevosen pakkoluovuttaminen ja kuolinkamppailu sattui niin kovasti minua henkilökohtaisesti. Totesin jo silloin, että seuraavan haluan lopettaa ampumalla.

      Sensijaan Taavin lopetustilanteen kanssa olen ollut sinut ihan alusta, vaikka en siitäkään pystynyt itkemättä kertomaan.

      Poista
  2. Todella hienoa että kirjoitit kokemuksistasi. Vaikka aihe ei ole kiva niin kyllähän sekin kuuluu tähän harrastukseen. Välillä sitä kyllä miettii, että miksi sitä ei voisi harrastaa vaikka joogaa tai pitsinnypläystä - eipä tarvitsisi tällaisista jutuista tietää mitään!

    Minä olen onnistunut tähän saakka välttymään hevosten lopetustilanteilta, vaikka harrastusta on takana yli 30 vuotta! Mutta nyt se on edessä ja meillähän tulee sitten olemaan käytössä se kolmas mahdollinen tapa eli teurastaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ikävä kyllä kuuluu harrastukseen, niin kurjalta kun se tuntuukin. On kyllä käynyt mielessä, että kaiketi sitä olisi helpompiakin harrastuksia olemassa, joissa ei tarvitsi kenenkään elämästä päättää.

      Sinulla on kyllä käynyt melkoinen onni! Teurastaminen on erittäin hyvä ja eettinen tapa. Mietin sen lisäämistä tähän, mutta minulla ei ole siitä henkiläkohtaisesti kokemusta. Meillä on tässä melko lähellä, 30km:n pässä teurastamo, joka ottaa hevosia vastaan.
      Taavia ei olisi voinut teurastukseen viedä, kun sillä oli sen hammastutkimuksen jäljiltä 6kk:n teurastuskielto sydänlääkkeen takia. Se olisi luultavasti silti kelvannut jollekin omaan käyttöön, mutta monen asian ja henkilön summana päädyin sitten laittamaan sen maan alle.

      Tsemppiä ja voimia sinulle tulevaan!

      Poista
  3. Neljän hevosen lopetuskokemuksella (1 piikillä, 3 teuraaksi) suosin mielelläni vain ja ainoastaan nopeinta mahdollista tapaa eli teurastusta tai ampumista. Piikkilopetus meni meillä ihan hyvin, koska hevonen oli jo niin sairas ja syvässä shokissa, mutta se oli katsojalle piinaava hetki. Myöskään se hautausosuus ei ollut herkkäsieluisen hommaa, mutta jonkunhan sekin on tehtävä.

    Nämä ovat sellaisia asioita, jotka jokaisen hevosenomistajan tulisi käsitellä ennen hevosen hankintaa tai viimeistään silloin, kun heppa omistukseen tulee. Sitä päivää kun ei koskaan voi tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainahan ei voi valita, mutta jos vaan voi on omakin valinta ampuminen. Piikkilopetus on niin tuskallisen hidas tapa minun mielestä, varsinkin näin ison eläimen lopettamiseen.

      Se on totta, että tämä asia olisi jokaisen omistajan hyvä miettiä valmiiksi. Se voi olla edessä hyvinkin nopeasti. Ja jokatapauksessa jos hevosen ajattelee pitävänsä loppuun asti, niin ennemmin taii myöhemmin se päätös on tehtävä.

      Poista
  4. Arvostan Elina tosi paljon sitä että pystyit kirjoittamaan asiasta. Todella hyvä teksti josta on varmasti monelle hyötyä jos joutuu miettimään oman hevosen lopettamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Nämä on jostain syystä sellaisia asioita, joista vaietaan. Se on minusta kamalaa, koska hevosen lopettaminen liittyy tähän harrastukseen ja hevosen omistajuuteen melko voimakkaasti.

      Poista
  5. Erittäin hyvä postaus! Itse olen ollut mukana kolmessa erilaisessa lopetuksessa: piikillä, teurastamolla pulttaamalla ja kotiin ampumalla. Näistä olen saanut sen varmuuden, että jos tulee tilanne hevosen lopettamisesta niin se ammutaan tai vien teurastamolle. Hevonen tippuu (yleensä) kerrasta eikä ehdi tajuta tuon taivaallista kun taas piikkiä vastaan usein taistelevat (stressaavat). Ampuessa vertakaan ei välttämättä tule jos menee suoraan monttuu, tosin suosittelen aina hevosen hyötykäyttöä loppuun asti jos se vain on mahdollista :) Valitsee vain ampujan tarkkaan jolla on jo aiempaa kokemusta hevosen lopettamisesta ja joka tietää mitä tekee. Teurastamollakin tilanne oli varsin rauhallinen ja teurastaja rapsutteli hevosta pitkään, että se rauhottui paikoilleen (ei voinut sitoa kiinni) vaikka hevonen saattaakin hieman jännittää ympäristöä ja sen hajuja. Tsemppiä kamalasti, teit varmasti oikean päätöksen. Suurinta rakkautta on päästää oikealla hetkellä irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä minäkin alan olla päätöksen kanssa sujut, vaikka edelleen jossittelen jonkinverran.. Jos olisin silloin tehnyt niin tai silloin päättänyt toisin tai olisiko siitä hoitokokeilusta vielä ollut hyötyä.. Mutta kun ajattelen asiaa realistisesti, en kuitenkaan olisi saanut luultavasti Taavia täysin kivuttomaksi. Viimeaikaisten tiedonhakujen ja muutaman ystävällisen ihmisen kokemuksen jakamisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että sillä oli luultavasti tulehduksellinen suolistosairaus. Sen lisäksi, että hampaat oli vähän kehnot ja jalkojen kilometrit melko täynnä.

      Juuri samasta syystä minäkin valitsin Taaville ampumisen. Se ei todella kerkeä tajuta mitään ja tilanne on ohi hetkessä. Meillä verta kerkesi valumaan melko reilusti, vaikka toiminta ripeää olikin. Aivojen tuhoutuessa verta tulee paljon ja traktorinkauhasta roikkuva pää jätti jälkeensä varsinasen vanan. Mutta vertahan se vaan on..

      Hyötykäyttöön minäkin olisin halunnut toisaalta lihat antaa, mutta meillä oli matkassa pari muuttujaa. Jotta mahdollisimman moni ihminen sai tässä asiassa sielulleen rauhan, niin laitettiin Taavi Maunon viereen nukkumaan. Teurastamoon se ei olisi tosiaan edes kelvannut, kun sillä oli päällänsä 6kk:n teurastuskkielto. :p

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit, näistä pitää puhua. Tietämättömyys tuo turhia pelkoja.

    Meillä sekä Immu että Miku lopetettiin ampumalla ja molempien lihat menivät lopettajille käyttöön, toinen käytti ihmisravinnoksi ja toinen koirille (rahaa ei vaihdettu lainkaan). Verienlasku siis tehtiin kummallakin ja maha avattiin, en ollut sitä enää katsomassa. Ihan pahimmat sotkut meillä kävi mieheni siivoilemassa, mutta molempien lopetuspäivänä kävin jo illalla uudestaan lopetuspaikalla. Kurja konkreettinen murhe omaan pihaan lopettamisessa on koirat: meilläkin on omia koiria jotka ovat luonnollisesti kiinnostuneita melko pitkään verenhajusta, ja myös naapurin koira on käynyt kaivelemassa niitä kohtia joissa hevoseni on ammuttu. Samoin toiset hevoset arastelivat alkuun kulkea lopetuspaikkojen ohi, sillä verenhaju säilyy aika pitkään. Paikanvalintaan kannattaa siis uhrata vähän ajatusta jos kotona lopettaa.

    Meillä Mikun lopetus vaati muutaman laukauksen ennen kuin poni kaatui. Molemmat lopettajat korostivat, että on tärkeää pitää hevosesta kunnolla kiinni tai sitoa se johonkin ampumisen ajaksi, JOS kuitenkin käy pieni heilahdus eikä ensimmäinen laukaus tiputa hevosta. On kauhutarinoita reikä päässä shokissa laukkailevista irtohevosista ja sitä ei kukaan varmasti halua. Meillä oli siltikin ampuminen ohi sekunneissa, joten olen edelleen ehdottomasti ampumisen kannalla. Asiansa osaava lopettaja toimii rauhallisesti mutta jotenkin uskomattoman ripeästi, ja meillä ainakin lopettajat toivoivat sellaista paikkaa ampumiselle että muut hevoset eivät näe tapahtumaa. Minusta se oli jotenkin todella kaunis ajatus heiltä.

    Tuo viimeinen runopätkä pisti kyllä aika paljon pillittämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että paikkaan kannattaa kiinnittää vähän huomiota. Paikka saattaa hyvinkin jälkikäteen kiinnostaa koiria ja miksei luonnoneläimiäkin. Ja eihän se veriläntti keskellä pihaa mitenkään kovin kaunis näky ole. Meillä Taavi lopetettiin pitkään ruohikkoon laitumien taakse.

      Se Mikun lopetus on kyllä harmillinen. :( Meillä muut hevoset olivat sisällä lopetuksen aikana, mutta on kuulemma ollut sellaisiakin paikkoja, jossa kaverit ovat vieressä katsomassa. En tiedä sitten, mitä muut hevoset asiasta ajattelevat tai miten suhtautuvat.

      Minuakin ällistytti se ampujan rauhallisuus ja määrätietoisuus. He ovat toki tehneet samaa ennenkin ja tämä kys. henkilö on lopettanut paljon muitakin eläimiä.
      Itsestä ei olisi kyllä liipaisimesta painamaan, minkään eläimen kohdalla. Pisteet siitä, ei ole varmaan kivoin homma kenenkään hevosta tulla lopettamaan. Ne kun tuppaavat aina olemaan rakkaita perheenjäseniä.

      Tuo runopätkä on kaunis, olen jo pitkään pyöritellut sitä mielessäni, että mihin saisin sen käytettyä.

      Poista
  7. Tosi hyvä, että näistä asioista puhutaan ja jaetaan omakohtaista tietoa. Tällaista tekstiä olisin kaivannut kun jouduin päättämään Nopsun lopettamisesta.

    En halunnut viedä Nopsua pois kotoa ja kun en tuntenut taitavia ampujia, lähti Nopsu piikillä. Sille ei tarvinnut laittaa ollenkaan kanyylia koska pelkkä nukutusaine kaatoi sen maahan. Nopsu ei taistellut vastaan eikä pelästynyt, joten meillä se meni kauniisti eikä mikään kaduta tai paina mieltä. Nuorempaa ja vahvempaa hevosta en silti piikillä lopettaisi. Nopsun uskalsin kun tiesin että ikivanhaan hevoseen aineet vaikuttaa varmasti heti ja lisäksi se oli kotona, mun kanssa, ja se oli maailman luottavaisin hevonen. Onneksi olin oikeassa. Ruhon siirtely ja hautaan kippaus oli kurjinta katseltavaa, mutta onneksi sillon jäljellä on enää kuori.

    Vaikeita asioita, mutta näistä on niin tärkeää puhua. Outoa, miten vaikeaa on löytää tietoa lopettamisesta ja ruhon hävittämisestä. Nämä on kuitenkin jokaiselle hevosenomistajalle ihan ensiarvoisen tärkeitä asioita tietää. Mutta toivottavasti ei tarvitse moneen vuoteen pohtia näitä asioita uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mieltä minäkin olen, että asioista pitää pystyä puhumaan. Ja olisin itsekin kaivannut varmasti vähän vertaistukea ja kokemuksia lopetustavoista. Varsinkin tuo ampuminen tuntui jotenkin sellaiselta pelottavalta mysteeriltä, koska ei niistä puhuta.

      Vanhoista hevosista minäkin olen kuullut, että menevät nopeasti ja kauniisti piikilläkin. Nuoremmilla sitä voimaa on vähän eri tavalla.

      Poista
  8. Hyva kirjoitus ja asiallinen kuvaus vaikeasta asiasta. Oma hevoseni lopetettiin piikilla. Se meni aivan siististi, kyseessa oli vanha hevonen, 21 vuotias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllähän Elmokin ihan siististi meni sinällään, ehkä ongelma oli enemmän pääni sisällä. :)

      Poista
  9. Asiallisesti kirjoitettu tärkeästä asiasta josta on hyvä puhua ja kirjoittaa sillä jokaisen eläimiä pitävän tulisi nämäkin asiat miettiä omalta kohdaltaaan valmiiksi niin paljoin kun se nyt aina on mahdollista juuri valita tilannetta. Minäkin valitisisin hevoselleni ampumisen jos vaan sattuu että tulee tarvis joskus tämä tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä näistä tosiaan olisi hyvä puhua ihan ääneen. Sitä ei koskaan tiedä, milloin joutuu tilanteen eteen. Siksi olisi hyvä selvittää jo etukäteen,löytyykö läheltä ketään ampumaan hätätapauksessa. Joskus eläinlääkärin saaminen paikalle voi tarkoittaa monen tunnin odottelua. Jalkansa katkaisseelle se on pitkä ja tuskaisi aika. :(

      Poista
  10. Hieno huomata että ihmiset suosii hevoselle tuskattominta tapaa eli ampumista/pulttia. Hevosen ja myös koirankin lopetus piikillä tarkoittaa käytönnössä sitä, että eläin halvaannutetaan. Ensin lihaksisto(lamaa myös hengitystä), jotta kuolema näyttäisi rauhalliselta (tajunnan taso on normaali eli ymmärtää ettei pysty liikkumaan tai hengittämään), hevonen yrittää taistella vastaan, lonkkamurtumat yleisiä, ei vie myöskään kipuaistimusta) Tappavalääke, lamauttaa sydämen, jolloin tajuttomuus tulee verenkierron lamaannuttua tukehtumisen/sydäninfarktin kaltaisena tunteena, kestää kymmeniä sekuntteja tai joskus minuutteja. Piikillä lopetus kuvitellaan usein "rauhalliseksi", koska eläin ei pysty liikkumaan, jos pelkkä sydämen pysäyttävä aine annettaisiin, eläin kouristelee, haukkoo henkeään jne mutta lihaslaman aiheuttava aine peittää kyseiset liikkeet ja eläin voi vain maata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän hevonen ennen lopetupiikkiä nukutetaan, se saa erikseen rauhoittavan, sitten nukutusaineen ja se kaadetaan, kuten leikkaustakin ennen. Eli sinällään kyllä uskon, ettei hevosen pitäisi tuntea enää mitään, kun se saa sen viimeisen piikin.
      Elmon jalka nyki vielä lopetusainetta laitettaessa. Lihasten tahdotonta nykinää, sanoi lääkäri..

      Kaikesta huolimatta olen ihan samaa mieltä kanssasi. Varsinkin ison eläimen kohdalla ampuminen on parempi.

      Varmaksi sitä on vaikea sanoa, mitä eläin viimeisinä hetkinään tuntee.

      Poista
  11. Kiitos että jaoit kokemuksesi. Itsellä tuo päätös piakkoin edessä, ja hevoseni ei todennäköisesti edes kelpaa teurastamoon. Ajatus tulevasta pyörii mielessä tämän tämä, ja vaihtoehtoja olen miettinyt. Tallilla onneksi on mahdollisuus hautaamiseen, ampumisen kannalla olen minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon voimia sinulle päätökseen ja vaihtoehtojen läpikäymiseen. Ampuminen on minusta hevoselle erittäin hyvä ja kauniskin lähtö, se on nopea. Kun saat päätöksen valmiiksi, alkaa jo helpottaa.

      Poista
  12. Hei, ponini jouduttiin lopettamaan hiljattain ja etsin tietysti aiheesta googlettamalla. Osuin näille sivuille ja luin mielenkiinnolla lopetuskokemuksesi. Olin jo aiemmin päättänyt, että poni lopetetaan ampumalla ja tämän jutun luettuani olin päätöksestä vielä enemmän varma. Lopetus oli tosiaan nopea ja poni kaatui nätisti maahan ja tuskinpa tajusi mitään. Verentulo sieraimista suorastaan pulppuamalla (ääni!) oli kamalinta katsottavaa ja kuunneltavaa. Myös aseen kova ääni säikäytti, mutta ehkä paikalla (peltoaukealla) oli osuutensa siihen. Nyt on helpottunut olo ponin puolesta, että kivut ja vaivat loppui siihen. Vähän enemmän menee aikaa asian ymmärtämiseen ja vaikka luulin olevani jo asian kanssa sinut niin muutama päivä lopetuksesta iski todella paha olo, ihan kuin olisin pettänyt ponini että "tapoin" sen ja se sai sairastua ja hoidosta huolimatta kipu ei loppunutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, on mukava kuulla, että tästä on ollut apua jollekin!

      Verentulon kuulin minäkin (silloin oli jo pimeää, kun Taavi lopetettiin), se todella pulppusi ja traktorin kauhasta roikkuvasta päästä jäi jälkeen verivana... Sentakia kirjoitinkin tuohon, ettei tämä ehkä ole se kaikkein siistein tapa. Mutta toisaalta - siinä vaiheessa hevonen on jo mennyt.
      Minulle lopettaja etukäteen kertoi kovasta äänestä ja minulla oli "kuulevat" kuulosuojaimet, mutta niidenkin läpi ääni oli kova ja paineaalto voimakas.

      Voin hyvin kuvitella ja elää tuntemuksesi. Olen käynyt samat asiat läpi varsinkin Taavin kanssa. Se kaikki kuuluu siihen surutyöhön ja kaiken lopullisuuden yleensä tajuaa vasta hetken päästä. Alkuun ainakin itsestä kaikki tuntui vain "lomalle" tallilta, jonka jälkeen voin palata takaisin Taavin luo.
      Varmasti teit ponisi kannalta oikean ratkaisun, koskaan ei ole väärin laittaa kipeää pois. Voimia paljon suruusi, kaikki helpottaa aikanaan.

      Poista
  13. Luin tämän tarinan kokonaan. Mielestäni teit oikean ratkaisun: Kun kipuja on liikaa, niin silloin kannattaa päästää irti, vaikka se pahalta tuntuu. Osanottoni hevosten takia. Kerron vaan tässä oman kommenttini: Itse vastustan hevosten teurastamista ja keinosiemennystä. Kumpaankaan tähän ei liity mitään vegaanijuttuja vaan oma uskonnollinen vakaumukseni. En siis usko Jumalaan vaan Eponaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! :)

      Jokaisella saa olla oma mielipiteensä asioista ja ymmärrän kyllä kantasi, koska luulen ymmärtäväni myös syyt siihen, miksi vastustat teurastamista ja keinosiemennystä. Toki olisin mielelläni kuullut vähän laajemminkin, miksi ajattelet näin?

      Poista
  14. Moi! Vähän myöhässä olen mutta ajattelin silti kommentoida.

    Eli, oman 27v ponini lopetus on todennäköidesti edessä. Pääsyynä on se, että ratsastaessa keuhkot rasittuvat liikaa, joka ei hevosellekkaan tietenkään ole kivaa, etenkin kun hevonen on koko elämänsä liikkunut paljon ja säännöllisesti. Muitakin vanhuuden merkkejä on jo hieman näkyvissä, poni alkaa olemaan vähän kärttyisempi kuin ennen eikä enää samanlainen kun vuosikin sitten. Olemme ajatelleet että ampuminen olisi parempi vaihtoehto, sillä tapahtuuhan se nopeasti jne. Itse en varmaan pysty olemaan paikalla, ainakaan hautaamisessa sillä liian kova paikka se taitaa olla. (Itse olen siis 12v, vanhempani varmaan olisivat mukana tilanteessa). Kuinka koville otti sinulla tuo ampuminem ja kumpi tuntui siinä tilanteessa raskaammalta?(siis ampuminen vai piikki) Olisi kiva jos vastaisit :)

    VastaaPoista
  15. Ja niin tosiaan, (12v tyttö ja 27v poni), poni on käymässä minulle aivan liian pieneksi ja noin vanhaa hevosta ei enää ole järkeä myydäkkään ottaen huomioon muutkin vaivat. Teurastaminen ei ole mahdollista sillä ponilla ei ole papereita ja jos oikein ymmärrän niin siihen tarvitsee ne? Runo postauksen lopussa toi kyllä itkun silmään mutta tottahan se on, jokainen hevonen ansaitsee kauniin lopun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Minä saan onneksi ilmoituksen kaikista kommenteista, joten ei haittaa, vaikka aihe olisi vanha. Olet tekemässä rakkaan ystävän kohdalla erittäin oikeaa ja järkevää päätöstä. Parempi laittaa pois hieman liian aikaisin, kun liian myöhään.

      Itsellä tosiaan kokemus kummastakin tavasta ja omalla kohdalla valitsisin ehdottomasti sen ampumisen uudelleen. Se oli minulle itsellenikin helpompi paikka, koska se on ohi nopeasti, eikä aikaa jäänyt turhaan miettimiseen ja jossitteluun.
      Jos sinusta tuntuu, ettet pysty tai halua olla paikalla lopetustilanteessa, niin sekin on ihan ok. Vanhempasi voivat varmasti hoitaa sen osan ja tärkeintä on, että ampuja on ammattitaitoinen ja kiinnipitäjä on rauhallinen. Minä halusin ehdottomasti olla itse mukana ja minulle oli tärkeää, että Taavi saa syödä kauraa lähdön hetkellä. Se lohdutti kovasti, että kaikki meni, niinkuin olin halunnut ja Taavi lähti varmasti erittäin onnellisena. Hautaamisen jättäisin ehdottomasti muille.

      Vaikka ampuminen tai lopetustilanne sinällään oli myös raskas, niin paljon enemmän voimia meni surutyön läpikäymiseen ennen ja jälkeen lopetuksen. Taavin kohdalla on pakko myöntää, että se on edelleen hieman kesken.

      Teurastusta varten hevosella pitää olla rekisteröintipaperi- tai passi, eikä passi saa olla kaksoiskappale (sen siis pitää olla alkuperäinen). Lisäksi pitäisi olla tiedossa lääkitykset jne.

      Paljon voimia sinulle raskaan päätöksen kanssa. Teet aivan oikein, kun päästät vanhan ystäväsi pois, kun sen voimat alkavat ehtyä.

      Poista
  16. Heips! Kiitos hienosti kirjoitetusta tarinasta. Jotenkin rauhoitti itseä kun luki näitä.
    Eilen lopetettiin meiltä hevonen ampumalla myös. (Ensin rauhoittava pistettiin). Tottakai itse itkien seurasin tilannetta mutta oli helpotus nähdä miten nopeasti ja kivuttomasti se kävi ja hevonen kaatui siihen samantie.
    2 vuotta kamppailtiin todella pahan kaviokuumeen kanssa klinikalla rampaten ja päästiin voiton puolelle kunnes pamahti kaviokuume taas päälle ja luu oli lähtenyt taas kääntymään, niin todettiin että ei hevonen enään kestä. Ei tarvi enään päivääkään olla kipeä. Kipulääkkeetkään ei pitänyt sen kipuja enään poissa.
    Joten tämä olo ehdottomasti ainoa ratkaisu hevoselle jolla oli kaviokuume kroonisena. Todella raskas päivä takana, mutta nyt se on ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentistasi ja kokemuksen jakamisesta. Paljon voimia sinulle, teit ihan oikean päätöksen, kun tilanne ei rauhoittunut. Kaviokuume on pitkittyessään hevoselle todella tuskainen.
      Tuo rauhoitus ennen lopettamista on varmasti ihan hyvä idea jos liha ei mene käyttöön, se rajaa ohiampumisen vaaran paljon pienemmäksi.

      Suru on varmasti suuri ja sen läpikäyminen vie oman aikansa, mutta aika auttaa. Niin kliseistä, kun se onkin. :)

      Poista
  17. Moi mulla on shettis nimelt.alpo en tiedä pystynkö lopettamaan sitä oon kohta 13vuotias tyttö auttakaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kääntyä asiassa vanhempien puoleen. :)

      Poista
  18. Olen alkanut miettiä tosi paljon meidän vanhaa ponia, ja että olisiko jo sen aika päästä ikivihreille laitumille... Poni on siis 23v, mikä ei sinänsä ole edes kovin paljon, mutta ponin kunto on huonontunut aika paljon. Ponilla saattaa olla cushing tauti, ainakin kasva on pitkää, poni juo ja pissaa enemmän kuin ennen, ja muitakin tautiin viittaavia oireita on. Poni on myös todella apaattinen ja sulkeutunut. Se viihtyy parhaiten yksin tarhan perällä. Se kävelee hitaasti pää painuksissa ja se ei vaikuta enää onnelliselta. Mutta kun ei ole kunnollista syytä lopettamiselle, niin on tosi vaikeaa tehdä se päätös...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ponilla ei ilmeisesti ole cushingia testattu? Siihenhän on olemassa lääkitys, joka kaiketi yleensä on hyvin siedetty ja tehokas. Kuvailemasi oireet apaattisuudesta liittyvt cushingin tautiin. Verikokeen voi eläinlääkäri käydä ottamassa kotona ja se maksaa muutaman kympin. Lääkitys on 1-2 euroa päivä riippuen annostuksesta, mutta se voi tuoda ponille lisää hyviä elinvuosia ja suojaa kaviokuumeelta.

      Mutta ei ole väärin myöskään lopettaa ponia jos sitä ei halua lääkitä. Hevosen lopettaminen ei koskaan ole väärin, mutta sen kipujen pitkittäminen on.

      Paljon voimia päätökseen!

      Poista
  19. Kiitos aiheestasi!! Viime keväänä tein päätöksen rakkaalle vanhalle hepalleni 32v (12vuotta ollut minulla), että seuraavaa talvea ei se enää näe, talvi on liian rankka sille. Nyt kesällä se sai isolla laitumella liikkua ja syödä heinää, niin ja tietysti sen lempi puuha piehtaroida oikeen kunnolla, että oli molemmin puolin varmasti likainen :) Eläinlääkäri kävi reilu kuukausi sitten rokottamassa toisen hepoista ja sanoi, että on kyllä hyvä kuntoinen heppa ikäisekseen ja te tiedätte koska on aika luopua.
    Voi kuinka vaikeaa se on:(, nytkin ilta heinät ja ruuat annettua se rouskutteli niitä innokkaasti. Ulkoisesti vanhemisen merkkejä tietysti näkyy, mutta karva vielä kiiltää :). Nyt kesällä se vain kaunistui ja virkistyi, kun sai vapaasti liikkua ja oli lämmintä. Se on vielä kaunis vanha hevonen ja kauniina mä haluan siitä luopua<3.

    Luopumista olen tehnyt, kaikki hepposen loimet yms. muut tavarat annettu/laitettu pois. Enää on oma riimu ja riimunnaru (hullulta voi kuullosta jonkun korvaan, mut ostin vielä kesäksi sille uuden riimun :))

    Kaikki on valmista, mutta lopullinen päivä ei. Mutta lokakuu on viimeinen takaraja, edessä on muuten pitä ja raskas talvi hepposelle. Ainoastaan en vielä tiedä kestänkö olla paikalla, kun kaikki tapahtuu. Vai hyvästelenkö hepan aamulla ja menisin töihin ja palattuani olisi hepponen haudattuna jo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten pitkä yhteinen aika teillä on ollut. Ihanasti ajateltu hevosta kohtaan, ettei sen enää tarvitse kestää talven kylmyyttä ja ankeutta. Vanhat hevoset menevät usenn talvella huonoon kuntoon.

      Olet saanut tehdä luopumistyön hitaasti ja omassa tahdissasi. Viimeinen ja vaikein on vielä edessä. Mukaanmenemistä kannattaa pohtia hevosenkin näkökulmasta - sille mukavinta on, että taluttaja on rauhallinen ja luotettava. Jos tietää, ettei itse siihen pysty, on hyvä antaa homma jonkun muun hoidettavaksi.

      Paljon voimia sinulle vaikeaan, mutta niin oikeaan päätökseen. Ja pappahevoselle hyvää matkaa. :)

      Poista
  20. Hei ,

    Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi.Se antoi minulle suunnattomasti helpotusta . En tunne itseäni enää niin syylliseksi..juudas iskariotiksi...
    Tulin etsimään vertaistukea netin blogikirjoituksista menetettyäni rakkaan tammani viime viikolla. Tein lopetuspäätöksen 8.12.2016.
    Olisin halunnut " kun aika koittaa" lopettaa Fjoran ampumalla suurinta herkkuaan eli omenoita syöden...niitylle kauniisti auringon paisteessa...
    Näin sen olin suunnitellut ,koska olin jo 18 -vuotiaan hevosen omistaja ja tiesin ettei meillä ole enää montaa vuotta ...ja vaivojen lisääntyessä ehkä enää vuosi, kaksi. Aloin tekemään pikkuhiljaa luopumistyötä. Puhuin siitä ääneen..tutkin sisimpääni ja jätin jäähyväisiä useita kertoja ja nautin yhteisistä hetkistämme.
    Kävi niin ,että se sairastui ripuliin ja selkävaivoihin. Kävi niin, että meille koitti matka klinikalle...jonne sen jätin päiväksi tutkimuksiin , koska en voinut olla työstäni pois. Ja reipas ja ihana tammani oli kuin kotonaan tutulla klinikalla ystävällisen hoitohenkilökunnan parissa. Olin tehnyt itselleni selväksi ettei tamma tule kotiin , jos löytyy jotain vakavaa. Ja löytyihän sitä. Valtava hiekkakertymä.
    En enää halunnut kiduttaa vanhaa hevosta letkuttamalla ja eläinlääkäri sanoi paksunsuolenkohdalla olevan hiekkaa erittäin paljon. Toipuminen tulisi olemaan raskasta ja veisi pitkän ajan. Ja onnistuisko hoito edes!?
    Minun oli siinä kohtaa helpotus sanoa, että Fjora ei tule enää kotiin vaan pääsee taivaslaitumelle. Vaikka sydämeni oli pakahtua jo surusta sain sovittua eutanasian ja kysyin eläinlääkäriltä että teenkö väärin kun en tule paikalle? Fjora jäi klinikalle niin reippaana (vaikka oli kipeänä) ja heiniä syöden etten olisi voinut olla paikalla itkien ja suurta ahdistusta tuntien...
    Klinikalta sain tunnin sisällä viestin : Fjora on nyt nukkunut rauhallisesti pois. Otan osaa suruunne ja mentykseenne.
    Vaikka tämä ei mennyt kuin sen suunnittelin se meni kuitenkin aivan kauniisti ... Fjoran ruho ei merkinnyt minulle mitään. Se todellakin oli enää vain kuori. Se toimitettiin yhteiskuljetuksessa polttoon.
    Valtavan kaunis häntäpalmikko ( muistin kaiken sen surun ja hädän keskellä pyytää leikkaamaan häntää talteen) oli laitettu kirjekuoreen.
    Se tuoksu joka siinä on saa kyyneleet valumaan silmistäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina kaikki ei mene, kuten oli alunperin suunnitellut. Hevosen kannalta teit varmasti hyvän päätöksen. Eikä aina ole hevosenkaan etu, että omistaja on paikalla jos tilanne on omistajallekin erityisen hankala kestää.
      Tärkeintä minusta on, että osaa tehdä päätöksen, kun se on hevosen kannalta oikein.

      Ja jos jotain olen tässä hevosten kanssa oppinut, niin ikään katsomatta kannattaa jokaisesta hetkestä koettaa nauttia ja elää jokainen päivä niin, ettei jälkikäteen tarvitse katua tai miettiä. Päivä kerrallaan ja nauttien, kun ei siitä ikinä tiedä, milloin siitä ystävästä joutuu luopumaan.

      Poista
  21. Meillä ei ole mun eliniän aikana koskaan lopetettu eläintä, vaan ne ovat aina nukkuneet pois kotona. Yleensä niiden poislähtö tuli hieman yllätyksenä meille. Hevosia tai muitakaan suurempia eläimiä kuin koiria meillä ei ole ollut. Silti minua harmittaa aina lukea tuonlaista tekstiä, vaikka tiedän, että teitte oikein. Eihän kukaan voi elää ikuisesti, mikä on joskus varsin harmillista. Hyviä jatkoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Ainahan se kotiin "nukkuminenkaan" ei ole kovin kaunis lähtö sen eläimen kannalta. Isojen eläimien kohdalla varsinkin sen
      päätöksen kuolemasta joutuu ikävä kylläihminen tekemään useimmiten.

      Poista
  22. Hieno teksti ja mahtavaa että päädyit tän kirjoittamaan, netistä ei tuppaa löytymään tästä lopettamisesta sen kummemmin tietoa...
    Itsellä edessä hevosen lopetus tänä syksynä. Kyseessä meillä vuosia ollut suomenhevostamma, uskomattoman hyväluonteinen, rauhallinen ja luottavainen. Tänä kesänä saa täyteen 30 vuotta, eikä sitä niin vanhaksi uskoisi. Tuntuu että hiittikärryt peräänsä saadessaan se unohtaa täysin kaikki vaivansa ja kulkee korvat hörössä kevein askelin. Tälläkin hetkellä tuntuu että vanhuksella on meidän hevosporukasta paras karva :D Onneksi käytössä ollut pihatto, tuntuu että se jatkuva vähän liikkuminen on auttanut tammaa jaksamaan näinkin pitkään.
    Kuitenkin hampaat on loppumassa, ruoka ei meinaa enää pysyä suussa, nivelet naksuvat liikkelle lähtiessä, selkä painunut alas ja on muutenkin menettänyt lihastaan. Jumia löytyy tuon tuosta, välillä kävely on tosi hankalaakin.
    Ja sen tietää että tää on oikein. Ei oo reilua antaa toisen kärsiä, mielummin päästää sen pois nyt kun sen on vielä hyvä olla. Mutta silti se tuntuu niin vaikeelta. Mä oon yrittänyt aika kauan olla miettimättä koko asiaa, koska heti rupee itkettämään...
    Asia on kuitenkin pyörinyt ilmassa jo pari vuotta mutta vasta nyt tehtiin se päätös oikeesti. Että nyt se rakas ystävä todellakin lähtee. Ja nyt oon joutunut oikeesti sitä ajattelemaan. Miten? Missä? Kuka tekee? Ja päädyttiin ampumiseen. Kotona, tutussa paikassa, lempiruokaa turvan edessä. Koska sen se ansaitsee: rauhallisen lähdön, toivottavasti niin ettei ehdi edes tajuta koko tapahtumaa.
    Mutta sitten ongelmaks tuli ampuja. Netistä en löydä, tutut ei tunne. Ainoa asiansa osaava ampuja jonka hevosen entinen omistaja tiesi haluaa lihat mukaansa mutta mä en halua sitä. Mä haluan haudata mun ystävän, antaa sille viimesen leposijan. Ja tää teki kaikesta vaan vaikeampaa.
    Toivottavasti kaikki vaan ratkeis ja tamman lähtö sujuis hyvin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentista ja voimia tulevaan! Olet tehnyt oikean päätöksen ja vanha ystävä pääsee pois ennenkuin kivut on liian suuria tai syöminen liian vaikeaa.

      Oletko kysellyt läheisiltä metsästysseuroilta? Heiltä usein löytyy asiansa osaavia toimijoita. Tai tarjoutunut maksamaan vähän vaivanpalkkaa ampujalle jos hän ei saa lihoja?
      Jokus voi olla vaikea löytää ampujaa, se on ihan totta. Tuttu löysi ampujan paikallisen metsästysseuran kautta.

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta!
      Metsästysseuroista ei ole oikein löytynyt halukkaita ja myös se huolettaa ettei kukaan ampumaan suostuvista ole aiemmin lopettanut hevosta. Mutta kysely jatkuu ja toivottavasti luotettava ampuja löytyy.

      Poista
    3. Minä pidän peukkuja, että tilanne ratkeaa parhain päin. Voimia!

      Poista
  23. Kiitos, ihanaa että jaoit!

    Meillä on maanantaina, huomenna edessä. Ampumalla. Onko verenlasku pakollinen kun ammutaan ja hautaan menee? Kuoleeko päähän ammuttuna? Hieman karsastan ajatusta verenlaskusta, mutta ehdottomasti pitää kuolla kerrasta.

    VastaaPoista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.