ei sua minusta voi erottaa, jäät osaksi mieleni maisemaa

Selasin Facebookissa vanhoja kuvia ja saimpas taas kyynelkanavat puhdistettua. Ikävä Taavia kohtaan tuntuu vaan niin loputtomalta. En usko, että sellaista hevosta koskaan enää tapaan matkallani. Niin moni asia on Taavin lähdön jälkeen muuttunut, eikä harrastus tunnu enää samalta.

Olen edelleen vähän katkera, etten saanut pitää Taavia kauempaa ja että asiat lopulta menivät, kuten menivät.

Kevään jumppakuuri

Minua on puraissut jonkinsortin kouluratsastuskärpänen ja poni on saanut tuta sen nahoissaan. On jumpattu kentällä ja hiki on virrannut ponilta. Yllättävän paljoon se poni pystyy, kun sitä vähän komentaa yrittämään. Se on niin mukavuudenhaluinen, ettei oiekin yritä jos tehtävä on yhtään haastavampi. Jäisihän sitä itsekin mielellään omalle mukavuusalueelle. Jotta kehitystä tapahtuisi, on sieltä kuitenkin poistuttava aika-ajoin.

 

Meinasi taas vaan käydä niin, että tulin liian ahneeksi ja harjoittein liian vaikeita juttuja ravissa. Kun vasta on opittu edes jotenkuten ravaamaan, niin pitäisi malttaa mielensä. Poni tuntuu aivan erilaiselle kuin ennen. Se ravaa tasaisemmin, ei huoju ja nytky niin paljon ja tuntuu kumpaankin kierrokseen ihan yhtä hyvälle, selvää puolieroa ei enää ole. Vinous on kuitenkin edelleen suuri ongelma ja siihen meille suositeltiin vastalaukkaa. Eihän Rippe mitään kummallista osaa, mutta laukka sillä on ihan vaivihkaa maastoillessa parantunut. Yhtäkkiä huomasin, että siinähän on säädeltävyyttä ihan toisella tavalla, kun syksyllä.

Näinollen en pitänyt vastalaukkaa edes mahdottomana suorittaa. Joskin tänään totesin, että pitäisi varmaan enemmän harjoitella myös suoraan laukkaamista ihan myötälaukassa. Ja opetella taas istumaan niin, etten kokoajan tee jotain ja puske lisää vauhtia. Antaa hevoselle suorittamisen rauha. 

Ripellä on myös valtavan ärsyttävä tapa jumittaa ja tulla kuuroksi avuille jos kentällä on muita - ihmisiä tai hevosia. Aivan todella rassaavaa. Nytkin räpelsimme aivan kaameita nostoja, joita Rippe itse katkoi jne. 

Vasta toisen hevosen lähdettyä homma alkoi toimia, kuten toivoin ja tehtiin jopa sitä vastalaukkaa. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, miteen hyvin se sujui ja nostotkin onnistuivat! Ja ero myötälaukassa ja ravissakin tuntui heti. Nyt olisikin sitten syytä harjoitella ja treenata enemmän laukassa, josko siitä saataisiin raviinkin lisää voimaa ja suoristumista.

Kaviot ovat kasvaneet niin valtavasti, että varasin sille jo kengityken viikon päähän maanantaille, edellisesti kengityksestä on silloin kulunut viisi viikkoa! Saa räpylät kyytiä ja samalla kengittäjä saa katsastaa sitä sädemädän tilannetta. Hyvin ne säteet kuivuivat, mutta edelleen vasen kavio välillä lämpöilee ruununrajasta. Tosin mietin myös, että rasittaako pitkä varvas kavioniveliä ja sitäkautta aiheuttaa lämpöilyä. 

Myös sen kontrolliverikokeen sain sovittua viimein, se on perjantaina. Se kolari ja senjälkeen tullut munuaistulehdus oheisongelmineen on vienyt muutaman edellisen viikon ihan kokonaan. Nyt alkaa pikkuhiljaa arki taas asettua omiin uomiinsa ja elämä normalisoitua. 

Hokkikausi päätettiin loppuviikosta ja sen kunniaksi alettiin taas miettimään tarhakaverinkin mahdollisuutta. Koetetaan nyt josko Sisu olisi Ripelle tarpeeksi hellä kaveri. Muutaman kerran ensin päästetään pojat hetkeksi yhdessä ulkoimaan ja ehkä ensiviikonloppuna ne voisi sitten kokonaan yhdistää.
Eka yhteinen ulkoiluhetki maastolenkin jälkeen sujui ainakin ihan hyvin. Rippe oli epävarma ja luimisteli, mutta väisti kuitenkin Sisua pyytämättäkin (Sisu ei laittanut korvia luimuun kertaakaan) ja kyllä Rippekin uskalsi aina lähelle heinää syömään. Katsotaan nyt josko tästä jotain kehittyisi. 

Ontuu, ei onnu

Mitäs tänne kuuluu? Vaihtelevaa. Lauantaina aamulla kävin tallilla ja Rippe ontuikin yllätykseksi ravissa melko voimakkaasti vasemmalle. Kentän pohja oli kyllä koppurainen, joten sillä lienee osuutensa asiaan. Silti olin ihmeissäni. Rippe liikkui kuitenkin todella mielellään ja itse tarjosi ravia, motivaatio oli kohdallaan. Ei kuitenkaan menty enää, kun ontuma tuli ilmi. Oikealle liike oli puhdasta.

Annoin ponille Metacamia varmuudeksi ja jynssäsin ne säteen Hexocililla oikein kunnolla. Vesiboksiin ponipapparaisen saaminen olikin vähän työn ja tuskan takana. Se tuli ensin puurokupin perässä ihan hyvin, mutta poistui sieltä jossain vaiheessa. Lopulta se sitten sinne tuli takaisin. Olin äreä ja naputtelin narulla kupeisiin uhkailuksi. Ei ollut paras ja kivoin tapa, mutta oikeasti mulla oli kiire. Saatiin asia hoidettua ja kenellekään tuskin jäi traumoja. 

 
Seuraavana päivänä juoksutin ponia kentällä nähdäkseni miten se liikkuu. Hyvin liikkui, ei ontunut tai onnahdellut kertaakaan. Tarhassa sillä oli vasen kavio selkeästi lämpimämpi, kun muut. Se on myös myös pahin kavio, mitä tulee sädemätään ja se todellakin voi aiheuttaa lämpöä ja pulssien tuntumista.. Tai voisiko olla mustelma? Tietysti pelkäsin myös kaviokuumetta, muttamutta... Tein lyhyen otannan kuudella muullakin hevosella, osalla oli kaviot lämpimät ja neljällä tuntui myös pulssi. Joten mitään kovin selviä johtopäätöksiä ei voi vedellä suuntaan tai toiseen. Minusta tuntuu, että lämpimät kelit ovat lisänneet pulssien tuntumista.
Käytiin taas vesiboksissa ja nyt se sujui jo paremmin. Pesariin päästiin ilman suurempaa draamaa, kun laitoin narun turvan ympäri, laitoin painetta ja poistin heti, kun tuli askelkin eteen. Lopulta poni käveli itse vesiboksiin ja alistui kohtaloonsa. Ei yrittänyt karata ja saatiin jalat hoidettua.
Annoin Metacamia puolikkaan annoksen.

 
Tänään käytiin maastossa. Ei merkittäviä lämpömuutoksia kavioiden välillä. Poni liikkui hyvin ja mielellään. Olin ajatellut pelkkää kävelyä, mutta poni oli eri mieltä.. Kävin maastolenkin jälkeen kokeilemaan pari kiekkaa kentällä - ei ontumista. Kaviot viilenivät liikunnalla (!!). Tänään ei käyty pesarissa, mutta tiputtelin Hexocilia uurteisiin. Ne on kuivuneet aivan valtavan hyvin ja mikä parasta - meillä on jo kuivat hiekkatarhat hevosilla! Se on sädemädästä kärsivän hevosenomistajalle suuri helpotus. Jatkoin vielä metacamia puolikkaalla annoksella. 


Katsellaan, seuraillaan.. Seisomaan en kovin mielelläni jätä jos vaan jalat alla kantavat.

Suoristelu ja jumppaus on muuten tuottanut aivan selvää tulosta. Maastossakin eron huomaa, poni ravaa suorempana ja kevennys tuntuu samalle riippumatta siitä, kummalle jalalle kevennän (ennen siinä on ollut eroa, jota pidin pelkästään omana ongelmanani). Lisäksi Penaponi-blogin Sanna pohti, että johtuisiko vinous ainakin osittain siitä ettei jalat mahdu rungon alle ja itsekin olin samaa mieltä. bingo! Nyt suorana juostessaan poni takoo aivan valtavasti, kun vauhti on reippaampi! Tästä pitää jutella kengittäjän kanssa seuraavalla kerralla.