Hevosen kipu vatsavaivoissa, oireet ja sen huomioonottaminen

Minä olen viimepäivinä miettinyt hevosen kipua. Olen miettinyt eniten vatsavaivaisen hevosen kipua. Siitä harvemmin puhutaan ja harva antaa hevoselleen vatsakipujen takia esim. vapaata liikutuksesta tai edes keventää liikutusta?

Jokainen tietää, että vatsavaivat ovat hevosilla erittäin yleisiä. Vaikeusaste toki vaihtelee, mutta kipua luulen olevan lähes jokaisella vaivaisella tapauksella. Miksi tähän kipuun usein suhtaudutaan väheksyen? Ehkä oireisto ei ole monelle kovinkaan tuttu, ehkä moni ei oikeasti edes huomaa hevosensa vatsakipua. Ainakin niin haluan uskoa. 

Selvimpiä merkkejä on toki ilmavaivat, mahan turvottelu, kurailu, veden tulo lannan mukana. Monesti nämä kyllä huomataan, mutta asialle ei välttämättä tehdä mitään, kun "sillä on tommonen maha" tai "se on niin herkkä reagoimaan mahallaan" ja sitten se paras: "Se on ollut aina tommonen".
Hevonen saattaa myös olla äkäinen, arkoa kylkiään ja kipristellä niitä, potkia mahaansa, protestoida satulointia tai olla haluton liikkumaan. Sillä saattaa olla silmien päällä "huolirypyt" ja hevonen saattaa luimia, kun sen ohi kävellään. Se saattaa hikoilla tavallista herkemmin tai puuskuttaa hölkän jälkeen raivokkaasti. Se voi hengittää ylipäätään raskaasti. Hevonen saattaa lepuutella takasiaan levottomasti ja viuhtoa hännällään. Sillä saattaa olla ristiselän kiputiloja. Jopa sen liike voi muuttua epäpuhtaaksi, varsinkin takapäästä. Se voi olla haluton nostamaan laukkoja..
Uskokaa tai älkää, minä puhun kokemuksella tästä asiasta, olen nähnyt kaikki nämä oireet omalla hevosellani. 

Harmittavan usein tätä oireilua näkee hevosilla ilman, että omistaja on siitä erityisen kiinnostunut. Tai edes välttämättä tietoinen. Ja mikä pahinta, se laitetaan usein itsepäisyyden tai kuspäisyyden piikkiin. Tai se yrittää pomottaa, kun se avunhuutonaan tulee karsinasta korvat luimussa kohti, koska se on jo todella kipeä.

Jokainen vatsavaivoista kärsivä ihminen tietää, että ne harvoin ovat kivuttomia. Eikä varsinkaan jos niiden kanssa joutuu juoksemaan ja puristamaan itsestään urheilusuorituksia. Varsinkaan tyhjällä mahalla (jokaisen hevosen pitäisi ennen liikutusta saada vähän heinää neutralisoimaan vatsahappoja!).
Hevonen on tässäkin suhteessa loistava peittelemään kiputilojaan. Ja nöyrimmät juoksevat, kuten ennenkin. Mitä nyt ratsastuksen aikana tai viimeistään sen jälkeen kurapaska lentää. Joillain saattaa lentää jo ennen liikutusta, kun ne tajuavat joutuvansa töihin. Mutta näkeehän niitä ontuviakin, jotka korvat hörössä posottavat menemään, onko sellainen oikein, koska "hevonen liikkuu mielellään"?

Millälailla mahakipu eroaa muusta kivusta? Kuinka moni liikuttaisi ontuvaa hevosta? Miksi mahakipuisen liikutus on hyväksyttävää (jos nyt ei oteta huomioon akuuttia ähkytapausta), mutta jalkakivusta kärsivä saa levätä? 

Kivun takia kupeistaan hionnut hevonen

Toinen kuve myös märkä. Polvessa on Penetrolia.

Useinkaan vatsavaivaista ei myöskään tutkita, varsinkaan jos oirekuva ei ole kovin laaja. Heitetään ruuan sekaan vähän pellavaa ja kaikki on hyvin taas. Vai oliko sittenkään? Olen kuullut siitäkin, että ummistetaan vaan silmät ongelmalta ja ratsastetaan. Kuulemma myös kaikki on hyvin jos eläin syö ja paskoo. Ei siihen muuta tarvita, eikä kuulemma edes kannata kaikkea stressata.
Mahan tähystys ja hiekkakuva maksavat klinikasta riippuen yhteensä 250-400e. Ei järin kallista minusta ja aika moni hevonen saa oireille selityksen jommasta kummasta. Vatsahaavalääkkeet toki ovat kalliita, mutta niillekin löytyy halvempia vaihtoehtoja ja lisäksi vatsahaavan syntyyn voi olosuhteilla todella paljon vaikuttaa. Mutta sen paraneminen vaatii melkein aina lääkekuurin. Hiekka taas lähtee psylliumilla, mutta jos sitä on suolistossa paljon se voi aiheuttaa jopa leikkauksen vaativan hoidon. Sitten se vasta kalliiksi tuleekin. Ja moni sanoo, että se oli eka oire.

Eikä minusta voida piiloutua sen taakse, että eläinlääkäri kotona sanoi, ettei tällä ole vatsahaavaa, "koska sen karva kiiltää". Tai ettei sillä voi olla hiekkaa, kun se ei ole hiekkatarhassa. 

Maha silminnähden turvoksissa takaosasta

Sitten on vielä se pienempi lukunsa, jolle syytä ei löydetä eikä apuakaan löydy. Mutta aina kannattaisi edes yrittää helpottaa hevosen oloa. Vatsaoireet ylipäätään, löysä uloste, piereskely ja ummetus on kaikki oireita jostakin.

Vatsanhoito aiheuttaa varmasti monelle päänvaivaa ja harmaita hiuksia. Miten järjestää tarpeeksi lyhyet ruokintavälit, mistä saa tarpeeksi laadukasta ja hevoselle sopivaa heinää, miten hoitaa kipeytynyttä mahaa. Ehkä juuri siksi asia on helpompi lakaista maton alle, varsinkin niillä hevosilla, jotka eivät kovin selvästi kerro vatsakivuistaan. "Äläs nyt kiukuttele siinä" "Olepas nyt aloillasi" "On se nyt kumma, kun ei tää liiku" jne. sensijaan, että pysähdyttäisiin miettimään, onko hevosella paha olla.

Onko sinun hevosellasi mahakipuja? Miten toimit niiden kanssa? Onko hevonen tutkittu?

Minä toivoisin, että ihmiset kiinnittäisivät vatsavaivaisiin enemmän huomiota. Usein oireiden syy on hoidettavissa ja siten hevosenkin elämänlaatu paranee, siitä saattaa tulla esiin jopa uusia piirteitä. Aina laiskasta kuoriutuukin reipas menijä ja aina happamasta tulee pusuteltava. Outoon käytökseen on aina syynsä.

Rakkaus on suurin, se mahdu ei sanoihin, ei kyyneliin.

Melkein kolme viikkoa on kulunut. Aika on mennyt hujauksessa. Elämä on soljunut eteenpäin ja tekemistä on riittänyt ja olen sitä myös tarkoituksella itselleni keksinyt.

Olen nähnyt ystäviä, kahvitellut, ostellut vähän jouluvaloja ja meille muutti viikko sitten uusi perheenjäsen. Yhden lemmikin mentävä aukko sydämessä täytettiin toistaiseksi vähän pienemmällä ystävällä, kun marsulaan saapui uutta kotia kaivannut Sepi-marsu. Nyt meillä on siis näitä suloisuuksia kolme kappaletta. 

Taavi on ollut mielessä päivittäin, yleensä muutamankin kerran. Olen kuitenkin tietoisesti vältellyt Taavin ajattelua, koska se tekee niin kamalan kipeää. Myöskään kuvia en pysty selaamaan. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä kooste meidän yhteisestä ajasta, mutta se saa odottaa siihen asti, että pystyn katsomaan kuvia.

Olen myös unohtanut kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kauniista sanoista, tuesta ja kaikesta. Siitä on ollut paljon apua, enemmän, kun uskoinkaan. Ja minä toivon, että kirjoituksista olisi hyötyä jollekin, joka miettii näitä samoja asioita.

Yhteen kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo useamman kerran: Oletko hankkimassa uutta hevosta? Tavaroiden myymisen jälkeen kysymys vaihtoi muotoaan: Aiotko lopettaa koko hevostelun?

Olen vastannut kaikille kysyjille suurinpiirtein samoin. En ole lyönyt mitään ovia kiinni lopullisesti. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, ettei aika ole kypsä uudelle, eikä sellainen ole etsinnässä. Taavin saappaat ovat todella suuret täyttää.
Eikä minulla ole mitään päämäärää tai suunnitelmaa, en oikein edes tiedä, mitä haluaisin koko harrastukselta. Millä tavalla ja mitä haluaisin harrastaa? Onko missään sellaisia oloja, joissa haluaisin hevostani pitää? Pitäisikö sitten olla oma piha? Pystynkö enää edes ajattelemaan, että terveitä hevosia on?  Tai että ne pysyisivät terveenä? Näen ympärilläni paljon esim. mahakipuisia hevosia.

Olen saatellut nyt kaksi hevosta hautaan kolmen vuoden sisällä. Tuttu vanha sanonta kuuluu: Kolmas kerta toden sanoo, johon vastasin, että kun saattelee sen kolmannenkin hautaan, niin uskoo. Vitsinä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Tällähetkellä ajatukset harrastuksen jatkamiseksi ovat melko synkkiä.

Eikä sitä oikein jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta.

Ainakin toistaiseksi olen yllätyksekseni nauttinut hevosettomuudesta. Olen aina luullut, etten osaisi elää ilman. Ja minulla on ystäviä, joilla on hevosia joita saan käydä halutessani liikuttamassa ja pusuttelemassa. Vaikka tiedänkin, että pidemmän päälle en osaa muiden hevosia ratsastaa. Se ratsastus kun ei ole minulle se pääasia ollenkaan.

Minä luulen, että jos ihminen voi palaa loppuun hevosen kanssa, niin juuri niin kävi minulle. Sitä ei edes tajua siinä kaiken härdellin keskellä. Sitä vain paahtaa menemään, miettii kokoajan jotain uutta parannuskeinoa ja koettaa saada asiat muuttumaan paremmiksi. Koettaa olla optimistinen ja seuraavassa hetkessä tipahtaa taas maan pinnalle.

Kun viimeisen laukauksen jälkeen tuli täysi hiljaisuus ja kaikki pysähtyi, se tunne oli aivan sanoinkuvailematon. Täynnä helpotusta, täynnä ikävää ja loputtomuutta, voimattomuutta, täynnä rauhaa. Maailma seisahtui hetkeksi. Se oli lopulta hyvin kaunis hetki.

Uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa. Siksi en lyö mitään ovia lukkoon, enkä sano ei koskaan. Jos minua vastaan kävelee hevonen, joka puhuttelee minua tai joka tuntuu omalle, niin ostan sen. Koska se on niin tarkoitettu. Mutta en etsi hevosta.

Minä nautin elämästä tällaisenä ja katson mitä sillä on minulle tarjottavanaan. Tällähetkellä opetan marsua antamaan tassua. ;)

"Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan
---
Herään, ehkä vielä toivunkin
ja toivon joskus vielä uskonkin"

Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin, ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin

Viikko on kulunut. Viikko ilman Taavia. Viikon aikana tunteet ovat hypähdelleet laidasta laitaan, tunnekuohusta toiseen. Olen käynyt läpi melkoista tunnemylläkkää ja surutyötä, joka toki jatkuu edelleen.

Maanantai meni itkunsekaisissa fiiliksissä ja kaikki oli aivan sekaisin. Töissä jouduin kertomaan, miksi minua saattaa itkettää. Itkettiin sitten yhdessä, uutinen tuli yllätyksenä myös työkavereille.

Tiistaina itkin pullakaupassa, kun näin yhden hevostuttuni ja jouduin kertomaan hänelle Taavin lopetuksesta. Illalla, kuin sattumalta, näin saman ystävän bensa-asemalla ja pääsimme paremmin juttelemaan. Tuntui hyvältä jakaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä minua edes itkettänyt.

Pahin ahdistus on väistynyt ja olen paremmin hyväksynyt asian, olen enemmän sinut päätökseni kanssa. Päivä päivältä olen enemmän sitä mieltä, että se oli ainut oikea. Välillä tulee takapakkia. Kuten silloin, kun näin lauantaina joulukadun avajaisista palaavat hevoset kävelykadulla. Sisuskalut kääntyivät hetkellisestä ympäri, tuolla mekin olemme olleet kahtena edellisenä vuonna. Kunnes muistin, että tänävuonna kulkue olisi jokatapauksessa jäänyt väliin Taavin huonon kunnon vuoksi.

Lumi satoi perjantaina maahan ja lauantaina minä mietin, ettei Taavi nähnyt tänä vuonna lunta, eikä päässyt lumihankeen piehtaroimaan. Olisiko sen olo helpottanut pakkasten ja lumen tultua? Kunnes muistin, että se olisi ollut edelleen kesäkengässä ja tilsat olisivat taas juuttuneet sen kavioihin.

Jotain väsymyksen määrästä kertoi varmaan se, että nukuin koko viikon erittäin hyvin ja sikeästi, pitkästä aikaa. Alkuviikosta en nähnyt edes unia. Keskiviikkona näin unta Taavista. Se oli edelleen hengissä, mutta sen siirtyessä raviin se ontui edelleen yhtä pahasti. Sen jälkeen se muuttui kesken unen ruunikoksi varsaksi. Oliko se enne?

Torstaina olin ollut koko päivän jo itkemättä, kunnes kotiintullessa huomasin Taavin muistolaatan saapuneen. Taavi sai haudalleen viime kesänä Norjasta jäämeren rannasta otetun liuskekiven ja siihen liimatun muistolaatan. Se on hieno ja valon käydessä siihen, se kimaltelee kauniisti.
En tosin ajatellut kesällä, että K:n valitsema kivi koristaisi hevoseni hautaa.

Lauantaina kävimme äidin kansa kaupoilla ja ostin samalla haudalle lyhdyn. Otin sen, joka puhutteli minua eniten. On luotettava tunteeseen.

Sunnuntaina menimme K:n kanssa tallille viemään kivi paikalleen ja minä jäin sen jälkeen purkamaan ja järjestämään tavaroita. Aika paljon tavaraa! Enkä aio säästää juuri mitään. Kaikki pois. Satulan aion jättää ja varustelaatikon,se on tehty huolella ja on erittäin hyvä. Sellaista on vaikea löytää.

Minä uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa.