"Jouduin" tallille tällä viikolla, kuin sattumalta. Ystäväni kysyi, että kerkeisinkö hoitaa hänen hevosensa, kun hänella on alkamassa rankka työrupeama. Tehtäväni oli siivota karsina, laittaa vesi ja iltaheinät. Sekä tietenkin vilkaista Maikkia ja halutessani myös kävelyttää taluttaen tai ratsain. Maikki on 21-vuotias suomenhevos-tamma ja tuttu minulle vuosien ajalta. Ja olen toki käynyt sitä aina välillä tervehtimässä, kun se kerran ystäväni hevonen on.
Se asui aikanaan samalla tallilla ja samalla omistajalla, josta Elmo minulle tuli. Elmohan oli ensin vuoden minulla ylläpidossa omalla kotitallillaan. Maikkikin on sittemmin vaihtanut omistajaa, mutta asuu edelleen lähellä entistä kotiaan.
Tuntui jotenkin hassulta ajatella, että se on edelleen hengissä, yhdentoista vuoden jälkeen ja edelleen niissä samoissa maisemissa! :)
Järki on myös kasvanut ja sitä on tullut vanhaksi ja varoivaiseksi. Sen huomaa siitä, että mietin pitkään tallilla, laitanko Maikille suitset talutuslenkille ihan varmuudeksi. Joskus aikanaan samalla tiellä me juoksutettiin Elmoa IRTONA kärryjen perässä.. Eh.. Eikä se ole ainut asia, mitä kauhulla muistellaan.
Ihan kivuttomasti ei kyllä sujunut tämä ensimmäinen virallinen tallireissu Taavin lähdön jälkeen. Tutut tallivaatteet ja -kengät saivat haikean olon ja ikävä pääsi taas valloilleen. Kaivoin autosta toppahanskat, joista toinen oli edelleen kurainen viimesyksyisten hanskannosto-harjoitusten takia ja ikävä iski entistä kovemmin päin naamaa.
Matkalla Maikille ajoin Taavin viimeisimmän tallipaikan ohi ja sydän muljahti. Muistot niistä lukuisista tallikäynneistä nousivat taas pintaan.
Tallilla olo kyllä helpotti, mutta matkat tallille olivat melko ahdistavia. Eikä asiaa tietenkään yhtään auta se, että aloin taas jossitella asioilla, kun minulla oli aikaa miettiä niitä. Käänsinkö varmasti tarpeeksi monta kiveä, entä jos seuraava olisi tuonut ratkaisun? Mitä jos olisin odottanut vielä hetken, olisiko olo parantunut? Olisiko kuitenkin pitänyt viedä vielä klinikalle ja kuvata? Ehkä piikittää? Tai kuitenkin kokeilla vielä vaihtaa tallipaikkaa? Tai alunperinkin valita toisin? Olisiko heinät voinut liottaa vatsavaivojen vähentämiseksi?
Tätä minä juuri tarkoitin sillä, että jos syytä ei löydy, jää aina mahdollisuus jossitteluun. Helpottaakohan se ikinä? Saako sitä itselleen mielenrauhan?
Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että minä en olisi vielä halunnut päästää Taavia pois. Hautasin samalla palan unelmaani.
Minulla on niin kova ikävä välillä.
Maikki antoi kuitenkin ihanaa hevosterapiaa ja kotimatkat olivat aina rauhallisempia. Huomennakin olisi tiedossa vähän heppailua, kun menen auttamaan Taavin entisen pihattokaverin Hemulin klippaamisessa. Hemuli on muuttanut talliasukkaaksi ja sillä on melko kuuma. :)
Lempeän näköinen terapiaystävä sinulla. :)
VastaaPoistaUskon, että kyllä se ajan kanssa helpottaa, toki se harmittaa ettet Taavin vaivojen perimmäistä syytä saanutkaan selville, mutta ainakin sen on nyt hyvä ja kivuton olla missä ikinä onkaan. Sen eläessä hoidit sitä parhaalla mahdollisella osaamallasi tavalla ja päästit pois, kun keinot alkoivat loppua. Voimia <3
Maiksu on ehkä maailman lempein hevonen. :)
PoistaKiitos Laura. :) Kauniit sanat lämmittävät mieltä ja toki samalla vähän itkettävät.
Ei voi sanoa muuta kuin tsemppiä. En tiedä, loppuuko jossittelu koskaan, mutta ihan varmasti hevonen ei ratkaisustasi ainakaan kärsinyt. Siitä jatkuvasta tutkimisesta ja kokeiluista olisi voinut kärsiäkin, kun kumminkin oli kipeä.
VastaaPoistaKiitos! Se on totta myös, ehkä se lisätutkiminen olisi ollut jo enemmän itsekästä, kun hevosen etua tavoitteleva. Varsinkin, kun niitä huonoja päiviä oli jo paljon hyviä enemmän. Sitä olen aina pitänyt tietynlaisena kriteerinä hyvälle tai edes kelvolle elämälle.
PoistaEhkä ruumiinavaus olisi tuonut jossitteluun jonkin ratkaisun. Mietin sitä kyllä, mutta lopulta päätös oli kuitenkin tehtävä aika nopeasti (josta pääsemme taas siihen itsekkyyteen, kärsimyksiä ja kipuja olisi pitänyt pitkittää vain sentakia, että minulla olisi ollut helpompi olla päätökseni kanssa). Ja toisaalta; en tiedä, olisinko kuitenkaan halunnut tietää jos vika olisi oikeasti ollut iso ja paljon kärsimystä aiheuttava.. Sitten miettisin, oliko Taavin elämä kanssani pelkkää kärsimystä. Nyt voin ainakin ajatella, että oli sillä hyviäkin aikoja.
Mitä enemmän IBD:stä luin, sitä paremmin ymmärsin hevosvainaani oireita. Ihmisilläkään tautia ei saada parannettua (ja eläinlääketiede o vielä perässä) ja kroonisesti sairaan hevosen pito ja elo on raskasta hommaa ihmiselle ja eläimelle. Anna itsellesi armoa ja lupa jatkas eteenpäin. Terveillä hevosilla ratsastaminen on ollut myös avartavaa ja itse asiassa rentouttavaa. Kun ei oo koko ajan huolto eläimen olosta.
VastaaPoistaterkuin L
Kiitos kommentista. Itsekin luin silloin jokin aika sitten IBD:stä paljonkin (ikäänkuin saadakseni rauhan päätökselleni) ja järjellä ajatellen päätös oli Taavin kannalta vain helpotus. Ja toki myös omaltakin osalta. Silloin pääsinkin tavallaan jo asian ylitse, kun ymmärsin, miten huono ennuste sairaudella on.
PoistaKun on kerännyt tässä pari kuukautta voimia, niin sitä taas jaksaa jossitella, vaikka järki sanoo, ettei Taavia mikään olisi pelastanut tai parantanut. Niin paljon kuitenkin taisteltiin. Varsinkin, kun maha ei ollut sen ainoa kipeä paikka. Tässä asiassa täytyy sanoa, että lopen uupuneena ajatukset olivat paljon realistisempia.. :)