"maailmalle jää joskus toiseksi, mutta sateen jälkeen sää käy aurinkoiseksi"

Mihinkä sitä koira karvoistaan pääsisi. Kyllä yksi maailman parhaista paikoista on hevosen selässä. 

Melkein kolmeen kuukauteen en ole ratsastanut. Kun lunta sitten yhtäkkiä satoi koko menneen talven edestä, se herätti minussa ratsastuskipinän. Tunnustelin sitä hetken ja nukuin jopa yön yli, ajattelin josko se menisi ohi. ;)

Lopulta laitoin facebookiin kyselyn, että olisiko kellään kilttiä heppasta mulle lainaan hankiratsasteluun. Sain hetkessä todella monta tarjousta. Minulla oli varaa valita, oli vauhdikasta, mutta kilttiä, oli vanhaa ja rauhallista, oli nuorempaa ja lennokkaampaa..
Päädyin sitten ystäväni suokki-ruunan selkään, olen mennyt sillä joskus kauan aikaa sitten ja tiedän sen olevan kiltti. Sovimme treffit tälle päivälle ja minut valtasi hurja jännitys. Kaivoin ratsastusvaatteet kaapista ja kihisin innosta.

Ihanat pikku-pirpanat. :)

Lassi olikin verrytellyt itsensä etukäteen, kun se oli tarhakaverinsa kanssa tullut langoista läpi ja juossut pellolla vapaana. Onneksi molemmat pysyivät poissa isolta tieltä! Juotiinkin sitten ensin kahvit ja kaverukset saivat levähtää sisällä ja lähdettiin sitten satuloimaan Lassi.

Selkäännousu vaati pari yritystä, melko noloa! ;) Mutta onhan mulla ollut vuosia jo allani paljon pienempi ratsu. Seliseli.

Käveltiin ensin pihassa jonkin aikaa ja sitten hankitreeniin. Ensin kävellen, sitten vähän aikaa ravia ja lopuksi laukkapätkiäkin. Alkuun Lassi ei hoksannut, että haluaisin laukata, mutta kyllä me sitten löydettiin yhteinen sävel. Laukannoston kanssa mulla olikin henkinen ongelma, myönnetään. Olen niin pitkään nostanut laukkaa "Taavin tyylillä" (sisäkäsi ylös ja pyytämällä äänellä laukkaa), etten meinaa muistaa, miten se oikeasta pitäisi nostaa. Toki jokaisella hevosellakin on asiassa omat kikkansa.
Ei menty kovin kauaa, koska hanki on hevoselle raskas vastus, eikä omakaan kunto ihan parhaasta päästä ole. Käveltiin vielä pihatiellä lenkkiä, että puuskutus tasaantui. Samalla vähän peruuteltiin, mikä on tuottanut Lassille vähän ongelmia välillä. Se on siinä mielessä perus-suomenhevonen, että vetämään ei auta jäädä. Aloitin sen kanssa ihan siitä, että pieni ajatuskin taaksepäin ja hölläsin ohjan. Hetken päästä se peruutti jo, kun puristin nyrkin kiinni.

Oli mahtavaa ratsastaa! Lassi oli aivan täydellinen, eteenpäinpyrkivä, mutta kiltti. Ja mitkä askeleet. Tulin niin hyvälle tuulelle, että leijailen vieläkin. Valitettavasti huomenna lihakset varmaankin palauttavat minut maanpinnalle. ;)

"tänään nauroin
niinkuin joskus ennenkin
ja aivan pieni
hetken olla uskalsin
annan sun mennä viimeinkin
että eläisin"

Pitkästä aikaa tallilla

"Jouduin" tallille tällä viikolla, kuin sattumalta. Ystäväni kysyi, että kerkeisinkö hoitaa hänen hevosensa, kun hänella on alkamassa rankka työrupeama. Tehtäväni oli siivota karsina, laittaa vesi ja iltaheinät. Sekä tietenkin vilkaista Maikkia ja halutessani myös kävelyttää taluttaen tai ratsain. Maikki on 21-vuotias suomenhevos-tamma ja tuttu minulle vuosien ajalta. Ja olen toki käynyt sitä aina välillä tervehtimässä, kun se kerran ystäväni hevonen on.

Se asui aikanaan samalla tallilla ja samalla omistajalla, josta Elmo minulle tuli. Elmohan oli ensin vuoden minulla ylläpidossa omalla kotitallillaan. Maikkikin on sittemmin vaihtanut omistajaa, mutta asuu edelleen lähellä entistä kotiaan.
Tuntui jotenkin hassulta ajatella, että se on edelleen hengissä, yhdentoista vuoden jälkeen ja edelleen niissä samoissa maisemissa! :)

Järki on myös kasvanut ja sitä on tullut vanhaksi ja varoivaiseksi. Sen huomaa siitä, että mietin pitkään tallilla, laitanko Maikille suitset talutuslenkille ihan varmuudeksi. Joskus aikanaan samalla tiellä me juoksutettiin Elmoa IRTONA kärryjen perässä.. Eh.. Eikä se ole ainut asia, mitä kauhulla muistellaan.

Ihan kivuttomasti ei kyllä sujunut tämä ensimmäinen virallinen tallireissu Taavin lähdön jälkeen. Tutut tallivaatteet ja -kengät saivat haikean olon ja ikävä pääsi taas valloilleen. Kaivoin autosta toppahanskat, joista toinen oli edelleen kurainen viimesyksyisten hanskannosto-harjoitusten takia ja ikävä iski entistä kovemmin päin naamaa.
Matkalla Maikille ajoin Taavin viimeisimmän tallipaikan ohi ja sydän muljahti. Muistot niistä lukuisista tallikäynneistä nousivat taas pintaan.

Tallilla olo kyllä helpotti, mutta matkat tallille olivat melko ahdistavia. Eikä asiaa tietenkään yhtään auta se, että aloin taas jossitella asioilla, kun minulla oli aikaa miettiä niitä. Käänsinkö varmasti tarpeeksi monta kiveä, entä jos seuraava olisi tuonut ratkaisun? Mitä jos olisin odottanut vielä hetken, olisiko olo parantunut? Olisiko kuitenkin pitänyt viedä vielä klinikalle ja kuvata? Ehkä piikittää? Tai kuitenkin kokeilla vielä vaihtaa tallipaikkaa? Tai alunperinkin valita toisin? Olisiko heinät voinut liottaa vatsavaivojen vähentämiseksi?

Tätä minä juuri tarkoitin sillä, että jos syytä ei löydy, jää aina mahdollisuus jossitteluun. Helpottaakohan se ikinä? Saako sitä itselleen mielenrauhan?

Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että minä en olisi vielä halunnut päästää Taavia pois. Hautasin samalla palan unelmaani.
Minulla on niin kova ikävä välillä.
Maikki antoi kuitenkin ihanaa hevosterapiaa ja kotimatkat olivat aina rauhallisempia. Huomennakin olisi tiedossa vähän heppailua, kun menen auttamaan Taavin entisen pihattokaverin Hemulin klippaamisessa. Hemuli on muuttanut talliasukkaaksi ja sillä on melko kuuma. :)

Jälkeenpäin

Haavat kirvellen
istun meren rannalla yksin
ja katselen.
Nyt ymmärrän paremmin
kivuliasta kulkuamme:
Vasta tyynen tultua
erottuvat karikot.

Emme me koskaan
tyyntä toivoneet.
Tuulta me toivoimme
ja mustat liput
tuulessa liehumaan.

Kirvelkää silmäkulmat!
Ei löydy minusta silti
ankkuripaikkaa
katumukselle.

(Tommy Tabermann)