"Olen päästänyt menemään kaikenlaisia asioita, mutta monen vuoden jälkeen olen jäänyt yhtä vain miettimään."

On olemassa sellaisia hevosia, joiden tapaamisesta tulee ensihetkestä lähtien sellainen olo, että tämä on hyvä. Sellainen hevonen, joka pyörii mielessä, eikä jätä rauhaan.

Se ensimmäinen suuri hevosrakkaus, jota on ajettu katsomaan 700km:n päähänkin, kun se sinne myytiin. Sen toukokuun 2005 jälkeen en ole tätä hevosta nähnyt, mutta vuodesta toiseen se pyöri päässäni häiritsevästi.

Pitkään pohdin, pitkään taistelin itseni kanssa, mutta tässä tää nyt on: 14 vuoden haave toteen käyneenä.

Mun Rippeni. ♥

"Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän."

Olen viimeaikoina pohtinut hevosenomistamista monelta kantilta. Kolmen vuoden sisään olen hyvästellyt kaksi hevosta. Se on pistänyt pohtimaan kaiken pysyvyyttä. Ei oikeastaan koskaan ole takeita, että se oma hevosystävä olisi vierellä vuodesta toiseen.

Elmo ostettiin meille nuorena, 5-vuotiaana ja terveenä. Silti jouduin luopumaan siitä jo kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen hevosen ollessa 13 vuotias. Välissä myin sen pois kahdeksi vuodeksi ja ostin takaisin. Se teki asiasta jotenkin vielä kurjempaa, olin juuri vuotta aikaisemmin saanut sen takaisin ja menetin uudelleen. Olen silti tietyllä tapaa sitä mieltä, että parempi montussa, kun uudessa kodissa. Ei minusta ole hevosta myymään.

Elmon kanssa olin tehnyt aina paljon pitkän ajan suunnitelmia, haaveita riitti ja unelmia toisensa perään. Sen piti olla se hevonen, joka vanhana laiduntaan omenapuiden katveessa keittiön ikkunan alla, sitten joskus. Meillä piti olla vielä monia vuosia yhdessä.

Kun jouduin tekemään päätöksen sen lopettamisesta, en oikeastaan itkenyt hevosen kuolemaa. Itkin menetettyjä haaveita, rikkoutuneita unelmia. Mitä kaikkea jäikään tekemättä! Se pettymys oli karvas.

Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan tee niin, en haaveile tai suunnittele mitään seuraavan hevosen kanssa. 

Elmon kanssa myös pelkäsin kokoajan, että se kuolee. Pelkäsin sitä hurjasti ja itkin jo etukäteen, kun mietin sen kuolemaa. Pelkäsin, että se katkoo jalkansa tai saa ähkyn. Pölyallergian takia pelkäsin, että sille tulee puhkuri. Ja kun se alkoi ontumaan, pelkäsin kokoajan, että sillä on paha nivelrikko. Ja lopulta se kuoli.

Taavin kanssa noudatin alusta asti laatimaani taktiikkaa, en koskaan unelmoinut että se eläisi 30-vuotiaaksi. Tottakai toivoin sitä, mutta alusta asti asennoiduin asiaan eri tavalla. Olin luvannut sille loppuelämän kodin, joten tiesin, että joudun jättämään hyvästit myös sille jossain vaiheessa.

Kun siltä sitten löytyi se niin kamalan pelätty nivelrikko, olin vähällä luovuttaa heti. Muistan, kuinka kerroin isälleni puhelimessa, että Taavilla on nivelrikko ja ääneni sortui kesken lauseen.

Diagnoosin jälkeen tiesin heti, etten saa pitää Taavia luonani välttämättä montaakaan vuotta. Elin vielä tarkemmin päivä kerrallaan.
Kun sen mahakin temppuili, ei pitkän ajan suunnitelmia voinut todellakaan tehdä. Kaikkeen suunnitteluun lisäsin lauseen "jos Taavi on terve silloin". Tehtiinhän me lopulta kaikenlaista.

Kun Taavin aika sitten tuli, en ole päivääkään itkenyt tekemättömiä asioita tai kaatuneita unelmia. Elin päivän kerrallaan, nautin kaikesta hetkessä, enkä koskaan pelännyt tulevaa. Reilut kaksi vuotta yhteistä aikaa opetti minulle paljon, kun maltoin pysähtyä kuuntelemaan. Sen lähtö sattui, se todella sattui ja sattuu edelleen. Kaikesta huolimatta en vieläkään valitsisi toisin tämän hevosen kanssa missään kohtaa.

Olen taas viimeaikoina palannut muistelemaan näitä. Pohtinut kaikenlaista ja lopulta tullut siihen tulokseen, ettei yhteisen ajan pituudella ole väliä jos päivät on käytetty hyvin. Joskus vuosikin voi olla parempi kuin kymmenen. Lyhytkin aika voi olla parempi, kun kokonaan ilman.

Karua myös sanoa, että ehkä siihen jollain lailla turtuu, kun tarpeeksi monta kertaa tekee päätöksen ystävän elämästä. Se ei enää tunnu niin kauhealta, siihen suhtautuu jotenkin järkevämmin. Helppoa se ei ole, mutta jollain tapaa asia ei pelota samalla tavalla. 

Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.

Valoa kohti

Tänään vatsalihaksia kotona tehdessä tämä putkahti soittolistalta esiin. Jäin kuuntelemaan, jotenkin se kuvaa melko hyvin tätä hetkeä omassa elämässäni, ainakin hevostelun osalta.

We lost the spark
And that's the worst part
But you gotta take the good with the bad
No matter what cards you got
You still gotta play your hand 

---

Worst part is over
Signs will show you when you're through
It's always the darkest before you see the light