Minä sain aikanaan paljon neuvoja Taavin lihavuuden kanssa (ja paljon muidenkin asioiden). Lopulta kyllästyin koko aiheeseen ja pyysin ohjeita suoraan sähköpostiin. Yhtään ohjetta ei tullut. Osa kommenteista sai aikaan todella pahan mielen. Koska kukaan neuvoja antavista ei ollut kyseistä hevosta nähnyt. Sitä miten se suhtautuu ruuan vähyyteen tai mitä sen kanssa on olla lenkillä.
Ihan vain pari vertailukohtaa näin esimerkkinä:
1. Yritin laihduttaa Taavia laittamalla sen heinät tiheäsilmäiseen tuplaverkkoon, aloitin 10kg (joka ei edes ole laihdutettavan hevosen annos), mutta idea ei toiminut. Taavilla ollut ruoka-agressio nosti heti päätään ja sen käsittely muuttui vaaralliseksi. Sen lisäksi sen mahakin reagoi, koska hevonen ei viitsinyt tuplaverkoista ruokaansa nyppiä. Yksi verkko taas ei hidastanut tarpeeksi.
Rippe syö parhaillaan samalla tuplaverkko-systeemillä 8kg päivässä ja se on erittäinkin tyytyväinen ratkaisuun, se pysyy mitoissaan, eikä sillä ole vatsavaivoja. Voisin kuvitella, että tämän hevosen voisi melko kylmästi tarvittaessa laihduttaa melkoisen pienilläkin heinämäärillä. Onneksi siihen ei kuitenkaan ole tarvetta.
2. Liikunnan tärkeyttä jaksettiin aina korostaa. Kuinka pitää kävellä kilometritolkulla päivässä, jotta saa hyvän omistajan leiman otsaansa ja pääsee kiillottamaan sädekehäänsä. Ja joka päivä pitää liikuttaa.
Taavin keskinopeus kävelylenkillä 4km/h. Ripellä vastaava luku helposti 6km/h.
Lisäksi ylipäätään ratsastamaan lähtemisen motivaatioon vaikuttaa melko paljon se, miten hevonen asiaan suhtautuu. Jos ensimmäinen puolikas lenkistä menee keskusteluun siitä, käännytäänkö kotiin ja madellaan niin, että rollaattorimummokin pääsee kevyesti ohi, niin ei siinä lähdetä kovin kiireellisellä aikataululla liikenteeseen. Ja siinä ei ole väliä sillä, miten paljon raippaa käytät tai kannustat. Sensijaan portille vastaan laukkaavan ja lenkille reippaasti lähtevän hevosen kanssa voi pikaisellakin aikataululla käydä heittämässä nopsan lenkin, josta jää käteen muutakin kun paha mieli.
3. Tallipaikkaakin kehotettiin vaihtamaan ja poistumaan omalta mukavuusalueelta. Siitä en sitten tiedä, miten kukakin järjestäisi asiansa, kun hevonen on mahahaavaherkkä, suolistovaivainen, sillä on ruoka-agressio ja se pitäisi laihduttaa, lisäksi pihatto on sille sopivin paikka nivelien takia. Tavallinen hevonen on tosi helppo sijoittaa melkein talliin, kun talliin. Se on sitten eria asia paljonko tallipaikan muutoksesta aiheutuva stressi pahentaa taas mahan tilannetta.
Mukavuusalueelta poistumisesta: Minä olen nyt koko kesän hoitanut hevoseni ihan itse, koska se ei mennyt laitumeen. Se on onnistunut ihan hyvin verkkoruokinan ja erilaisen hevosen kanssa. Siihen en kuitenkaan voi vaikuttaa, ettei Taavin maha kestänyt pienempää korsirehuruokintaa, eikä täällä tunnu olevan tallipaikoilla mahdollisuutta lisäruokintakertoihin edes kohtuullisesta lisämaksusta. Ainakaan sellaisella tallilla, jossa muut puitteet olisi ok. Sillä ei ole mitään tekemistä mukavuushalun ylityksen kanssa.
4. Mukavuusalueen ylityksestä vielä sen verran, että liikutusapua olisi kuulemma voinut hankkia. Olen itse tullut siihen tulokseen, että paljon halvemmalla ja pienemmällä mielipahalla pääsee, kun hoitaa hevosensa itse ja samalla näkee siinä tapahtuvat muutokset heti. Kaikki, kun eivät niitä näe. Sitäpaitsi; harvassa on ne ihmiset, jotka haluavat lähteä kävelemään hevosella, joka on vielä hankalampi vieraan kanssa ja kävelee vieläkin hitaammin eikä ole hoitaessakaan mikään enkeli.. Ripen kanssa asia ei olisi ongelma, mutta siitä ei riitä jaettavaksi muille. ;)
Ei aina ole kyse siitä, että "kyllä minä siihen pystyin, mikset sinäkin" tai "Ihminen, joka haluaa, keksii keinot. Ihminen, joka ei halua, keksii selitykset.". Se on helppo hevosta tarkemmin tietämättä näin väittää. Ja "koska minun hevoseni", niin kyllä sinunkin hevosesi pitää.
Harvalla meistä on loppujen lopuksi käytössä loputtomasti tunteja hevosen ongelmien ratkaisuun. Yleensä hevosen lisäksi on parisuhdetta, töitä, muutakin elämää jopa. Harvalla se talli on edes omassa pihassa. Ja lopulta, kuka vain meistä voi väsyä. Minä väsyin, ensin henkilökohtaisen elämän puolella muista syistä, sitten sairaan hevosen kanssa, lopulta yritin vain pitää kaikkea edes jotenkin kasassa. Myönsin sen jopa blogissa, johon sain yllämainittuja vastauksia ja kehotuksen olla hankkimatta hevosta. Ihmiset ovat joskus julmia. Ja surullista on, että moni on sitä ihan tarkoituksella.
Sain hetkeksi palasia kohdalleen, hevonenkin laihtui (anonyymien mielestä ei kuitenkaan tarpeeksi, huolimatta ell mielipiteestä), sitten se alkoi taas sairastaa, lihoi uudelleen, muuttui huonommaksi ja lopulta minun oli myönnettävä tappioni. Laitoin hevosen pois. Ja sen asian kanssa en vieläkään ole sinut. Pikkuhiljaa räätälöin itseäni kasaan ja koetan elää asian kanssa. Onneksi edes siitä anonyymit ovat osanneet olla hiljaa. Minulla on vieläkin Taavia aivan raastava ikävä, aivan raastava.
Siltikin minun on myönnettävä, että olen nauttinut viimeisestä puolesta vuodesta todella paljon. Vaikka kaikki ei ole ollut ruusuilla tanssimista, niin silti. Sen kuitenkin olen oppinut, että jokainen on yksilö, eikä niihin päde samat ohjeet.
 |
| Palat pienet nuo, edessäni nään Joita paikoilleen en saanut milloinkaan Sen jo tiedän miten synnytään ja miten täältä lähdetään Vaan tärkeintä en tiedä kuitenkaan |
Voi Elina. Sinulla on ollut rankat ajat ja matka on vieläkin kesken. Pidin siitä miten rohkeasti ja analyyttisesti kävit läpi blogissa Taavin ongelmia, ja tuntui tosi pahalta kun sait niin paljon kuraa niskaasi. On helppoa kun on helppoa, ja silloin on kai helppo huudellakin. Kaikki hevoset eivät käyttäydy tai toimi oppikirjan mukaan, näin se vain on. Mitä enemmän hevospersoonia näkee, sitä vähemmän tajuaa tietävänsä. Ne jotka jaksavat mollata ja pahalla sävyllä ohjeistaa, ovat vielä kovin alussa taipaleellaan hyviksi hevosmiehiksi (eivätkä kaikki, sori vaan, pääse sinne koskaan).
VastaaPoistaTavallaan kaipaan sitä samaa avoimuutta blogiisi nytkin, mutta ymmärrän hyvin että olet tehnyt Ripen kohdalla toisenlaisen linjanvedon, ja se on varmasti ihan järkevää jo oman jaksamisesi vuoksi.
Kiitos ihanasta kommentista Sanna! Sinä olet ollut melko alusta asti mukana ja välillä itsekin kaipaan sitä kokemusten ja pohdintojen vaihtoa täällä blogissa. Alunperin kuitenkin perustin tämän blogin siksi, että pääsen purkamaan johonkin sitä kaikkea ihmettelyä ja oivallusta. Minun tekisi välillä mieli purkaa enemmänkin tänne blogiin Ripen asioista. Ei se kaikki senkään kanssa ihan paratiisia ole ollut ja olisi kiva jakaa ajatuksia, mutten viitsi. Osittain jo siksi, että Ripellä on ollut niin monta kotia ja kuka tahansa saattaa blogia lukea ja hevosen tunnistaa. Toisekseen, en halua ohjeita, enkä arvostelua ja siksi Rippe kakkii vaan niitä sateenkaaria ja kaikki on aina vaan ihanan vaaleanpunaista höttöä. Hah. Pitäisiköhän perustaa sellainen yksityisblogi niille muille jutuille? ;)
PoistaJokainen meistä kuitenkin varmaan lähtökohtaisesti haluaa hoitaa hevosensa hyvin. Vaikka tiedän, että omalla kohdallani ei ole moitittavaa hevosen pidossa ja yritän aina parhaani, niin negatiiviset kommentit saavat minut voimaan pahoin ja ahdistumaan valtavasti.
Onneksi minulla silloin pahimman paskamyrskyn aikaan oli vahva tukiverkko ihan oikeassa elämässä, jotka kannustivat ja pitivät puoliani. Jaksoivat päivästä toiseen kertoa, että olen ihan hyvä ihminen, vaikka hevoseni on lihava. Se tuntuu hassulle, että ihan vieraiden ihmisten kommentit voivat horjuttaa omaa itsetuntoani niin voimakkaasti. Mutta niin se vaan. Minä pelkään epäonnistumista ja minulle kauheinta on se, että epäonnistun jossain, saati jos nolaan itseni. Siksi itsetuntoni on jossain asioissa todella helppo romuttaa kappaleiksi.
Kirjoituksesi on täyttä asiaa! Voisin allekirjoittaa joka ikisen virkkeen... Hevoset ja kaikki muutkin eläimet ovat tosiaan yksilöitä, mikä toimii yhden kanssa ei toimi toisen kanssa ollenkaan. Itse törmäsin näihin mielipideongelmiin, kun annoin erään tuttavan ratsastaa hevosellani. Hän käsitteli sitä tavoilla, jotka poikkesivat omistani ja mielestäni hevoseni reagoi hänen käsittelyynsä negatiivisesti. Lopulta en enää jaksanut keskustella tämän muuten ihanan ihmisen kanssa siitä, miten hevosta tulisi kohdella, jotta tekisi ns. oikein, vaan ilmoitin, että en halua hänen enää ratsastavan hevosellani. Olihan se vähän tylyä, mutta heppa toimii nyt paremmin ja minulla itselläni on myös parempi olla, kun ei tarvitse miettiä, mitä hevosen kanssa tehdään. Minun lisäkseni heppaa ratsastaa nyt vain yksi toinen henkilö, ja häneen voin luottaa.
VastaaPoistaMatkaasi Taavin kanssa en ehtinyt seuraamaan, mutta älä pode huonoa omaatuntoa siitä, että laitoit hevosen pois. Asiaa sen paremmin tuntematta uskon, että toimit aivan oikein. Nuo ratkaisut eläinten kanssa ovat hyvin vaikeita, itse painiskelen samanlaisen asian kanssa nyt, kun toinen koiristamme sairastaa ja ikääkin jo on. En raaskisi vielä laittaa koiraa pois, mutta toisaalta pohdin sitä, mitkä ovat sen fyysiset ja henkiset kärsimykset, kun vaivojen takia ei enää voi edes lenkkeillä muuta kuin pehmeällä alustalla eli lähinnä omassa pihassa ja mökillä, missä on nurmea. Kipujakin koiralla lienee ja vaikka niitä hoidetaan, niin onko se riittävää? Mietittävää riittää.
Mutta mukavaa syksyä sinulle!
Niin se on, että kaikki on yksilöitä. Ja sen lisäksi meillä ihmisillä on käsittelyn suhteen erilaisia näkemyksiä. Onneksi uskalsit laittaa pisteen sellaiselle, mikä ei miellyttänyt sinua tai hevosta.
PoistaTaavillakin oli ihan loppuajasta ihana vuokraaja, joka välitti siitä kovasti ja tykkäsi puuhata sen kanssa. Piti sen erilaisuutta rikkautena. Ajattelin, ettei sellaisia ihmisiä edes ole, vaan olikin! Harmi, että tilanne sitten kääntyi huonoksi ja Taavi lopetettiin.
Eläimen lopettaminen ja poislaittaminen on eläimenpidon suurin varjopuoli. :( Itse olen pitänyt viimeisenä mittarina sitä, että jos huonoja päiviä on hyviä enemmän, niin on aika lähteä. Yritän vetää rajan myös siihen, missä vaiheessa eläimen pitäminen hengissä muuttuu itsekkääksi tekohengittämiseksi, koska minä en osaa päästää irti.
Olen pohtinut asiaa paljon Taavin lopetuksen jälkeen ja vaikka tiedän, että tein oikein, niin toisaalta mietin edelleen vastauksia mystisiin sairauksiin jne. Kaikkein hirveintä on se, että joutuu laittamaan pois sairaan eläimen, jonka oireille ei ole diagnoosia. Nyt olen vain yrittänyt ajatella, ettei asiaa voi muuttaa, joten turha jossitella sen enempää.
Ripen omistaminen on avannut silmäni onneksi sille, miten hullua se meno välillä Taavin kanssa oli. Ja näen sen harrastuksen toisen puolen, jonka olin jo unohtanut. Kun hevonen ei ole kipujen takia kokoajan vihainen ja pahantuulinen ja lähtee mielellään mukaani lenkille.
Voimia sinulle raskaaseen päätökseen, sen me olemme velkaa karvaisille ystävillemme. Värikästä syksyä sinnekin!
Tosi hyvä kirjoitus Elina! Ihana tuo kommenttisi liikutusavusta; "Ripen kanssa asia ei olisi ongelma, mutta siitä ei riitä jaettavaksi muille." :)
VastaaPoistaKiitos. Minä jossain vaiheessa siitä Facebookiin laitoinkin, että on ihanaa, kun tallilta lähtiessä on puhtia sekä intoa täynnä ja odottaa vain seuraavaa kertaa. Rippe on ihmeellisen voimaannuttava hevonen, se on antanut minulle niin paljon energiaa ja uskoa tähän harrastukseen taas uudelleen. En minä siitä malta muille jakaa. ;)
PoistaHuh mitä kommentteja olet saanut! Noita kaikkia ei voi edes ajatella hyvässä tarkoituksessa annetuiksi...vähemmästäkin pahoittaa mielensä. Ja vatsavaivat ovat kyllä veemäisimmästä päästä hevosen vaivoja, nimimerkillä "kokemusta on". Tuntuvat houkuttelevan myös neuvojia, joilla ei tosiaan ole aavistustakaan ko. hevosen tilanteesta.
VastaaPoistaVaikka olen saanut hyviäkin neuvoja (esimerkiksi tallinpitäjältä), niin silti pidän yhtenä hevosettomuuden hyvänä puolena sitä, että kotona olevien pikkueläinten hoitoa ei ole joku koko ajan kommentoimassa ;)
Kommentteja on kyllä tullut aivan laidasta laitaan. Luulen, että monella on tarve pönkittää omaa itsetuntoaan olemalla itse parempi ihminen. "kyllä minä laihdutin hevoseni ja liikutan sen joka päivä" jne. Ja sen kun kuulet kymmenettä kertaa, että "syötä sille pellavaa". Asiantuntijat taas vauhdissa. ARGH.
PoistaSe on totta, että tässä lajissa neuvojia riittää. ;) Itsekin neuvon kyllä jos minulta kysytään, mutten puutu koskaan kenenkään ongelmiin ilman, että apuani pyydetään. Jostain syystä minua pidetään tallilla kävelevänä tietosanakirjana, mitä tulee hevosten sairauksiin. Meriitti sekin... :D
Niin totta turiset. Sanoin joskus tutulle hevosihmiselle, että Ruusan kanssa olen tehnyt kaikki virheet ja seuraavan kanssa osaan sitten toimia paremmin. Tuttu vastasi "tai sitten sille seuraavalle ei sovikaan se, mitä olet oppinut".
VastaaPoistaEn muista, missä välissä Taavin elämää rupesin seuraamaan tätä blogia, mutta voin sanoa, että kertaakaan en ajatellut, ettetkö olisi tehnyt kaikkesi sen eteen. Kukaan muu ei varmasti olisi osannut tehdä paremmin. Ja siksi ne ilkeät kommentit olivat minusta älyttömän epäreiluja.
Olen monesti ihmetellyt, miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tulee mieleen anonyyminä kiusata muita. Tuleekohan siitä paljonkin parempi olo?
Kiitos M!
PoistaMinä olen joskus miettinyt ihan samaa.. En usko, että siitä edes tulee kovin paljon parempi olo. Ehkä hetkeksi? Sitten on tietysti ne, jotka katsovat asiakseen röyhistellä omaa rintaansa, koska itse jaksavat liikuttaa päivittäin ja olla parempia hevosenomistajia. Huolehtia omasta hevosestaan. Kai siinä tavallaan halutaan korostaa omaa hyvyyttään. Se vaan voi olla niin, että lopulta sekin ihminen väsyy hoitamaan, kun vuodet ja päivät vierivät.
Minäkin aikanaan liikutin aivan orjallisesti 6 päivää viikossa, vähintään tunnin päivittäin. Noh, en liikuta enää. :)
"Ne jotka jaksavat mollata ja pahalla sävyllä ohjeistaa, ovat vielä kovin alussa taipaleellaan hyviksi hevosmiehiksi (eivätkä kaikki, sori vaan, pääse sinne koskaan)."
VastaaPoistaTuo mitä Sanna kirjoitti, on niin totta. Monet todella luulevat, että jos on kerran saanut vaikkapa hevosen traileriin läimäisemällä sitä lautasille, niin kyllä ne kaikki sinne samalla tavalla saadaan. Vasta kun on kokenut kaikenlaista, niin tajuaa, miten vähän tajuaa.
Ihanaa kun sulla on tuo Rippe ja anna sen vain kakkia sateenkaaria :) jos se on sinulle helpompaa, vaikka blogin lukijat avoimuutta kaipaisivatkin. Mun mielestä avoimuus on kunnianosoitus blogin lukijoille, mutta valitettavasti kaikki lukijat eivät ole sen arvoisia.
No sepäs se. Minäkin aiemmin rinta röyhistellen sanoin, että "kyllä ne hevoset koppiin menee tai itkee ja menee". Sitten tuli Taavi... :)
PoistaKiitos Liisa kommentista! Voihan se olla, että jossain vaiheessa avaan Ripenkin asioita jos näen sen hyödylliseksi. Mutta nyt aion vain nauttia.
Sä todellakin ansaitset onnen Ripen kanssa! Mä näen yhä unia ja painajaisia omasta Taavin kanssa samoin oireilleesta ja menehtyneestä ja koen syyllisyyttä. Koita säkin päästä yli siitä. Terve heppa on haaveissa ja vielä ostan tuollaisen perusterveen puksuttimen. -L
VastaaPoistaKiitos! Kyllä sinullekin vielä löytyy se perusterve, hyvänmielen puksutin! :) Kieltämättä sitä on melko vainoharhainen ollut Ripenkin kanssa, mutta pkkuhiljaa olen oppinut jo vähän relaamaan ja nauttimaan.
PoistaKaikkihan me ollaan ihmisiä. Meilläkin meinasi hevonen lähteä pari vuotta sitten, kun väsyttiin siihen sairasteluun eikä mitään syytä tuntunut löytyvän. Onneksi kaikki on nyt paremmin ja on ilo seurata hevosta, joka voi hyvin eikä ole aina kiukkuinen. Varmasti yritit kaikkesi Taavin kanssa, mutta aina vain sekään ei riitä. Joku toinen ei ehkä olisi välittänyt mitään, vaan olisi vain raipoin ja kannuksin patistanut liikkeelle. Taavilla oli niin moninaisia oireita, jotka varmasti tekivät sen olosta tukalan, joten oli varmasti oikea ratkaisu päästää se jo pois.
VastaaPoistaTsemppiä Ripen kanssa! :)
Aina ei tosiaan pysty auttamaan, vaikka kaikin voimin sitä haluaisi. Olihan Taavikin hetken hyväntuulinen ja kivuton ja se vain vahvisti päätöstäni laittaa se pois, kun oireet taas palasivat. Uusi oirehdinta teki tyhjäksi kaikki ajatukseni siitä, että olisin löytänyt ratkaisun.
PoistaJa kiitos! :)
Olen vähän myöhässä tässä ketjussa, mutta noista auliisti neuvoja ja ylenkatsetta jakavista ihmisistä tuli mieleen eräs aikanaan melko kärkkäästi muiden lemmikinpitoa kritisoinut ihminen. Henkilön kirjoituksista ja nettisivuista sai sen kuvan, että kyllä hän jaksaa, kyllä hän viitsii, hänen eläimensä saavat joka päivä tuntikausia liikuntaa, on virikkeitä ja luonnonmukaista ruokaa, aktivointia ja pelkkää positiivista vahvistamista... Itsekin usein podin huonoa omaatuntoa siitä, että kuinka jotkut jaksavatkin, onpa todella omistautunut ihminen, miksi en itse pysty samaan.
VastaaPoistaKuinka ollakaan, myöhemmin tietämättäni ystävystyin tämän saman henkilön lähipiiriin kuuluvan ihmisen kanssa, ja kävi ilmi, että netissä luodun täydellisyyden illuusion takana oli pelkkää ilmaa. Eläimenpito ei mitenkään vastannut puheita, ja henkilön omilla lemmikeillä oli aivan samanlaisia ongelmia kuin monilla muillakin, eikä hän ollut kyennyt niitä ratkaisemaan, vaikka netissä auliisti jakoi muille neuvoja.
Tämä nettipäteminen lieneekin joku elämässään epäonnistuneiden ihmisten omituinen tapa purkaa huonoa oloaan. Että jos lyttään nyt jonkun muun ihmisen, niin ehkä oma epätäydellisyys ei paina sitten mieltä niin kovasti.
Aivan, usein takana saattaa olla kuvailemasi tilanne. Olen itsekin törmännyt siihen, että vieraille kerrottu tarina on paljon todellisuutta kultaisempi... Mutta loppupelissä siinä valehtelee vain itselleen.
Poista