torstai 25. joulukuuta 2014

tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa



aina kovaa ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
mene vaan mä voin kääntää pään
vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
mene vaan

----

lumi on syönyt kaiken
routa raiskaa tämän maan
joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin


 
Juuri, kun pääsin sanomaan, etten ole juuri itkenyt.. Tänään minun on ollut niin ikävä, että ahdistaa, eikä itkusta tule loppua. Ehkä joulu on siihen osasyyllinen. Mietin, pitäisikö haudalle viedä kynttilä. En kuitenkaan vienyt, en oikein kyennyt siihen. Sytytin kotona Taaville kynttilän.

Ulkona oli myös niin kaunis päivä, aurinko paistoi ja pakkaslumi natisi jalkojen alla. Minulla ei ole mitään tekemistä, olen yksin kotona ja mieleni teki oikeastaan ensimmäistä kertaa hevosen selkään.
Kynnys hevosteluun kasvaa sitä mukaa, kun päiviä kuluu. En ole käynyt tallilla moneen viikkoon. Ei ole tehnyt edes mieli, enkä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä ilman omaa hevosta.

Nämä ikävä-päivät antavat aikaa myös jossittelulle. Mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin? Olisiko Taavi ollut sitten terve jos olisin toiminut toisin? Jos olisin valinnut jossain kohtaa toisin tai alunperinkin valinnut tallipaikan toisin. Olisiko kuitenkin pitänyt vielä yrittää? Entä jos, mitä jos, josjosjos..

Ihmismieli on välillä turhankin raaka ja vaativa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulutervehdys


”Sydämessä pienessäkin asuu joulun taika.
Pysähdy siis sinäkin, nyt on juhlan aika.”
Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hevosen lopettaminen, miten, missä, milloin

--- VAROITUS! Tämä postaus saattaa sisältää kuvia tai tekstiä, jotka saattavat järkyttää herkempiä lukijoita. VAROITUS! ---


Suurin tuska ja kipu alkaa pikkuhiljaa hälvetä taustalle. En itke enää kovinkaan paljon, mutta kuvia selaan vieläkin valikoivasti. Enkä muistele, vielä. Kuitenkin pystyn ajattelemaan Taavia ilman itkua ja kuuntelemaan kappaleita, jotka vielä kaksi viikkoa sitten saivat aikaan kyyneltulvan.
Ikävä on edelleen kova ja katkeamaton ja hetkittäin maailma on vieläkin ankea paikka kulkea ilman Taavia. 






Ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, joka varmasti kiinnostaa monia, mutta josta tietoa löytyy harmittavan vähän. Millä tavoin hevosen voi lopettaa? Mihin ruho hävitetään? Paljonko maksaa?

Korostan, että puhun nyt vain omista kokemuksista, omin silmin nähdyistä. Ja omasta mielipiteestä, miten minä itse olen asiat kokenut.





Elmo oli lopetuspäätöksen tullessa ontunut jo pidempään vailla parannusta. Se oli käynyt klinikoilla ja saanut muutamankin eri diagnoosin. Viimeistä kertaa soitin sille klinikka-aikaa kesäkuussa 2012. Keräsin itseni ja onnistuin kysymää puhelimessa: "Voiko teillä lopettaa hevosen". Lopulta sovittiin, että jos ontumatutkimuksessa ei löydy mitään uutta selittävää tekijää tai ennuste on huono, niin Elmo lopetetaan.

Klinikalla se sai viimein oikean diagnoosin: Erittäin agressiivinen uudisluumuodostuma vasemman etujalan ruunuluussa. Ennuste toivoton.
Yhdessä eläinlääkärin kanssa siis päädyttiin sovittuun lopputulokseen. Elmo sai klinikan sisällä rauhoittavaa, jonka jälkeen sille laitettiin kanyyli, jota pitkin muut lääkkeet saadaan annosteltua. Talutimme sen pihalle aakealle hiekkakentälle. Ystäväni kiirehti vielä takaisin klinikan toimistoon hakemaan saksia, jotta sain hännän talteen. Elmo oli jo saanut annoksen nukutusainetta.

Ystäväni myös kuvasi lopetuksen minulle, koska pyysin sitä. Mietin asiaa hetken klinikalla ja jostain syystä minulle tuli tunne, että haluan myös tämän päivän kuviksi. Eihän kuvia ole pakko koskaan katsoa jos ei halua, mutta jälkeenpäinkään niitä on mahdoton enää saada.





Nukutusainetta jouduttiin lisäämään uudelleen ja minusta tuntuu, että tapahtuma kesti ikuisuuden. Elmo ei antanut periksi millään, eikä kaatunut vapaaehtoisesti. Se taisteli, aivan viimeiseen asti, kunnes lopulta lihakset tutisten se kaatui nurin ja jäi siihen.
Lääkäri kävi laittamassa viimeisen lääkkeen ja kuunteli, milloin sydän pysähtyy. Sain olla Elmon lähellä viimeiset hetket, silittelin sen kaulaa. Lääkäri oli erittäin huomaavainen ja sanoi vielä lopuksi, että tein aivan oikein päätöksen. Se lohdutti. Lopuksi hoitaja riisui kanssani riimun Elmon päästä ja me lähdimme ajamaan kotiin. 







Jälkeenpäin osaan jo hymyillä tapahtumalle, koska Elmo lähti juuri niin tavoilleen uskollisena. Viimeiseen asti hanttiin laittaen, kaikin voimin. Mutta sillä hetkellä tilanne tuntui kamalan vaikealta ja itkin sitä monta päivää jälkikäteenkin. Jotenkin ajatus vahvan ystäväni murtumisesta pakon edessä tuntui todella pahalta.
Ja se kaikki odotus, teki mieleni moneen kertaan huudahtaa, että perutaan koko homma.

Elmon ruho jäi klinikalle ja he hoitivat sen hävittämisen yhteishautaan. 





Tämä ratkaisu oli silloin kaikkein helpoin. Elmo oli vahvasti lääkitty, kipulääkkein ja antibiootein (se onnistui viimeisinä päivinään saamaan kainaloon syvän pistohaavan) eikä se olisi kelvannut edes koiranruuaksi. Lisäksi minusta oli helppoa, että heti päätöksen jälkeen tilanne oli ohi hetkessä. Minun ei tarvinnut kuskata kuolemantuomion saanutta poniani enää kotiin ja alkaa järjestämään asioita. Vuokrapaikalla ollessa meillä ei myöskään ollut mahdollisuutta hautaamiseen, joten ruhon hävittäminen olisi ollut vaikeaa.

Hintaa tälle lopetukselle tuli noin 500e.




Taavin kanssa olin päättänyt toisin. Jo alusta asti olin sanonut, että jos minulla vain on aikaa valita, niin valitsen ampumisen. Tässä tilanteessa olin myös moninverroin onnekkaampi, koska ystäväni hoitivat soittamiset ampujalle yms. asiat puolestani. Taavi päädyttiin lopulta hautaamaan, vaikka olin miettinyt lihojen antamista hyötykäyttöön.

Tallilta löytyi kaivuri, jolla kuoppa saatiin kaivettua. Jotenkin melko riipivältä tuntui, kun Taavi illan pimetessä katseli pihatolta touhuamme.. En tiedä arvasiko se.
Kuopan kaivuun jälkeen piti selvittää, kuka ampuu. Tässäkin asiassa kävi tuuri, kun ystävien lähipiiristä löytyi asiansa osaava henkilö. Se oli ehdoton edellytys, että henkilöllä pitää olla kokemusta, jotta minimoidaan riskit epäonnistumiseen.

Kun käytännönasiat oli hoidettu ja lopetusaikakin sovittu, seurasi hiukan odottelua. Minun ei lopulta tarvinnut elää päätökseni kanssa, kun perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, mutta aika tuntui pitkälle. Oli todella vaikeaa katsoa Taavia tietäen, että olen päättänyt lopettaa sen. Viimeisenä yönä en saanut juuri nukuttua, mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Jännitin jopa sitä, meneekö kaikki niinkuin haluaisin. Minulla oli tietynlainen kuva mielessäni siitä, miten haluaisin kaiken menevän. 






Sunnuntai-iltana odotettu auto kurvasi pihaan. Taavi oli otettu tarhasta valmiiksi, tälläkertaa olin tajunnut leikata hännän jo ajoissa. Letitin lopun ja Taavi sai päälleen nimikkoloimensa.
Ystävällinen mies vastaili etukäteen kaikkiin kysymyksiin ja sai olemuksellaan minutkin rauhoittumaan. Sain kuulosuojaimet ja tarkan selvityksen tapahtumien kulusta. Talutimme Taavin melko lähelle hautapaikkaa, kuitenkin tarpeeksi kauas mahdollisten ongelmien takia.

Olin varannut sille kauraa vadin täydeltä. Seisoin sen vieressä, nostin kupin sen naaman eteen, se alkoi ahnaasti syödä ja hetken päästä kuului laukaus. Ruudin haju peitti ilman ja hetkeksi tuntui, kun kaikki olisi pysähtynyt. Se hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni, Taavin lasittunut katse, pysähtynyt syönti, täysi hiljaisuus, jonka jälkeen se kaatuu kauniisti alas. Lasken kupin pään mukana ja sen turpa on edelleen kupissa ja suu täynnä kauraa. Ampuja ampui vielä toisen laukauksen varmistukseksi.
Itku tulee ja silittelen Taavin kaulaa. Pujotamme riimun pois, jotta se saa lähteä vapaana.

Traktorin kauha tuodaan, Taavi käännetään kauhaan ja viedään haudalle. Heitän loput kaurat matkaevääksi ja riimunkin laitoin mukaan, koska se on vereentynyt. Katselemme kuopan täyttämista ja myöhemmin illalla tuon vielä kynttilän haudalle.

Kaikki meni juuri niinkuin olin kuvitellut. Tätä kauniimpaa lähtöä minä en osaa hevoselle kuvitella. Kauraa suu täynnä, onnellisena ja nopeasti.

Ampumisessa tietysti tulee enemmän sotkua, tulee verta jne. Tilanne ei siis esteettisesti ole yhtä siisti ja kaunis, kun piikkilopetus. Minä en pelkää verta enkä suolenpätkiä, eikä minulle ole väliä sillä kuolleella ruholla. Se on tyhjä kuori, jonka sisältä sielu on jo lähtenyt.
Nopeus on myös ampumisessa hyvä puoli. Tilanne on ohi sekunneissa, se on silmänräpäys.





Hautaaminen oli toisaalta ihan kaunis ajatus ja ehkä kiven ja kynttilöiden vieminen oli lohdullista. En kuitenkaan ole koskaan ollut mikään hautaihminen, olen huono käymään haudoilla ja muistelen edesmenneitä mielelläni omissa oloissani kotona. En kaivannut Elmollekaan hautaa.
Itse hautaamisen katsominen ei ehkä herkimmille omistajille ole mukavaa.

Jos mahdollisuutta hautaamiseen ei olisi ollut, olisin antanut lihat käyttöön ehdottomasti. Meilläpäin asiansaosaavia olisi löytynyt muitakin ja lihalle myös ottajia. Usein metsästyspiireistä löytyy ihmisiä, jotka ottavat lihat mieluusti koiralle tai itselleen palkaksi lopettamisesta.
Toisaalta minuta oli mukavaa, ettei Taavia tarvinnut lähteä kuskaamaan mihinkään lopetettavaksi. Se kun ei tunnetusti pidä matkustamisesta ja lastauskin oli vähän huononlaista välillä.

Tämä lopetus oli minulle halvempi, koska maksoin kaivinkoneen bensat ja ampujalle pienen palkan (vaikka rahaa hän ei suostunut ottamaan). Yhteensä puhutaan siis muutamasta kympistä. Hinta ei tosin näissä ole ollut omalla kohdalla ratkaiseva tekijä ollenkaan.

Taavin lopetusta ei kuvattu, eikä siitä otettu viimeisinä päivinä muutenkaan kuvia. Mietin kyllä sellaisia "viimeisiä kuvia", mutta se on niin paljon kauniimpi pirteänä ja pitkäharjaisena, etten halunnut siitä ollenkaan uusia kuvia. Haluan muistaa sen sellaisena, kun se oli eläessään. Onneksi siitä löytyy paljon laadukkaita kuvia.

Omien kokemusten pohjalta yhteeveto:

Eutanasia
+ siisti tapa lopettaa

+ epäonnistuu harvoin
- hidas
- lihoja ei saa hyötykäyttöön
- hintavampi
- hevonen voi taistella vastaan pitkäänkin

* usein klinikoilla ainut mahdollisuus

* hinta riippuu hevosen koosta

* omia mietteitä: mitä jos hevonen ei olekaan täydessä unessa, miltä lääke tuntuu? Ihmisillähän näitä on kaiketi raportoitu



Lopetus ampumalla
+ nopea

+ halvempi
+ lihat kelpaavat hyötykäyttöön, kunhan veret on laskettu
- sotkuisempi
- voi epäonnistua helpommin (hevosella on pienet aivot, joten pienikin liikahdus saattaa vaikuttaa)

* lopetukseen voidaan käyttää myös pulttipistoolia, joka on hiljaisempi, mutta silloin verien lasku on pakollinen
* ampujaksi kannattaa valita kokenut ampuja, jolla on ennestään kokemusta hevosen lopettamisesta

* ei kannata ampua ihan hautapaikan viereen mahdollisten ongelmien takia

Ja miksi minä kerron tämän kaiken? Siksi, että kaikkien ei tarvitsisi miettiä näitä asioita yksin. Minä en ollut koskaan nähnyt yhtään lopetusta ennen omiani, joten asia oli uusi ja pelottava. Lisäksi monelle ei ole selvää, miten käytännönasiat sujuvat, mitä ruholle voi tehdä jne. Minä toivon, että tästä on apua jollekin näiden kanssa painiville.

Korostan, että minusta kumpikin tapa on hyvä ja oikea. Molemmat ovat laissa sallittuja. Jokainen valitsee sen, minkä itse kokee paremmaksi tai mikä sillä hetkellä on saatavilla. Minun valintani myös jatkossa on ampuminen ja sen puolesta myös aion puhua jos asiaa minulta kysytään. En silti tuomitse piikin valitsijoitakaan, olen kuullut siinäkin kauniista lähdöistä, joissa hevonen käy itse makaamaan jne.
Tärkeintä kaiketi hevosen kannalta on, että se pääsee pois ajoissa. Että omistajalla on rohkeutta tehdä päätös, kun hevonen sitä tarvitsee. Lopetustapa on toissijainen asia.



"Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,
se on jokaisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa."

maanantai 15. joulukuuta 2014

Siitä marsun kouluttamisesta (ja vähän muitakin mietteitä!)

Sanoin jonkun kirjoituksen lopussa, että opetan marsua antamaan tassua. Nyt mulla on marsu, joka osaa antaa tassua. Seuraavan temppu on mietinnässä. ;)




Minua harmittaa todella paljon, etten kerennyt opettaa Taaville hanskannostotemppua loppuun asti. Se oli juuri älynnyt mitä haluan, kun minä olin keksinyt miten sen opetan. Se osasi jo nostaa hanskan maasta ja melkein aina antaa sen minulle.
Lisäksi kesken jäi kielen näyttäminen, se oli jo melkein valmis.

Ihan hassuista asioista sitä saakin itselleen harmistuksen aikaiseksi. Yksi päivä minulla oli muutenkin todella ikävä omaa sinisilmääni. Sitten menee taas päiviä, kun asia ei ole niin pinnalla.

Itse hevostelua en ole juurikaan kaivannut, eikä ilmat ainakaan ole auttaneet asiaa. Monena pimeänä tuulisena iltana, vesisateesssa, olen ollut todella onnellinen, kun voin työpäivän jälkeen palata suoraan kotiin.

Sitäkään ei käy kieltäminen, että parisuhde voi paljon paremmin, kun on aikaa enemmän keskittyä siihen. Minä en ymmärrä, miten ihmiset yhdistävät hevosen, työn ja parisuhteen niin, että kaikki voi hoitaa täydellisesti. En vain ymmärrä. Aina joku jää vähemmälle ja kokoajan väsyttää, kun koettaa suorittaa ja olla kaikille mieliksi.

Minusta tuntuu, että hevosharrastus omalla kohdallani meinaa kaatua ihan sulaan mahdottomuuteen. Monessakin asiassa on ristiriitoja. Aika ei meinaa riittää kaikein hoitamiseen hyvin ainakaan niin, etten olisi kokoajan aivan kuolemanväsynyt. Olosuhteet eivät ole monessakaan paikassa niinkuin haluaisin, olen lopen kyllästynyt toisen nurkissa hevosen pitämiseen. Niistä ei koskaan seuraa mitään hyvää, vaikka kaikki alkuun sujuisikin hyvin. Ja erikoishoidosta tottakai maksat, tai teet itse ja maksat silti täysihoidon verran. Jos teet itse, pääsee taas kohtaan aika ja parisuhde.

Sen lisäksi koko aika harrastuksen parissa menee siihen, että tarkkailen miten hevonen voi, liikkuuko se hyvin, onko sillä joku hätänä. Ja jos en löydä mitään, niin mietin jääkö minulta jotain huomaamatta. Voiko sellaisesta sitten nauttia ollenkaan? Toiset pystyvät katsomaan läpi sormien, minä en.

Lisäksi en edes tiedä, mitä koko harrastukselta haluaisin. Olisin ehkä eniten kiinnostunut tällähetkellä lännenratsastuksesta, mutta taloustilanne ei anna myöten käydä valmennuksissa jatkuvasti, eikä nitä kyllä lähimäin paljon olekaan. Ja valmennukset taas ovat melkein pakollisia, kun on koko elämänsä ratsastanut "tavalliseen tyyliin". Ja toisaalta, ei sekään tunnu miltään kauhean intohimoiselta asialta tällä hetkellä. Kyllästyisin varmaan hetkessä jos edes jaksaisin aloittaa.
Ja jostain syystä lännenratsastukseen linkittyy aika vahvasti kaikki pyöröaitausjuttu ja sitä minä en taas halua opetella.

Toinen minua kiinnostava asia on temppujen opettaminen ja hevosen kouluttaminen, mutta kannattaako maksaa monta sataa kuussa siitä, että opettaa hevostaan tekemään temppuja? Toisaalta, jokainenhan harrastaa niinkuin parhaaksi näkee, mutta silti.

Pitäisi kai hankkia se oma piha ja miettiä sitten uudelleen. ;)

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Hevosen kipu vatsavaivoissa, oireet ja sen huomioonottaminen

Minä olen viimepäivinä miettinyt hevosen kipua. Olen miettinyt eniten vatsavaivaisen hevosen kipua. Siitä harvemmin puhutaan ja harva antaa hevoselleen vatsakipujen takia esim. vapaata liikutuksesta tai edes keventää liikutusta?

Jokainen tietää, että vatsavaivat ovat hevosilla erittäin yleisiä. Vaikeusaste toki vaihtelee, mutta kipua luulen olevan lähes jokaisella vaivaisella tapauksella. Miksi tähän kipuun usein suhtaudutaan väheksyen? Ehkä oireisto ei ole monelle kovinkaan tuttu, ehkä moni ei oikeasti edes huomaa hevosensa vatsakipua. Ainakin niin haluan uskoa. 






Selvimpiä merkkejä on toki ilmavaivat, mahan turvottelu, kurailu, veden tulo lannan mukana. Monesti nämä kyllä huomataan, mutta asialle ei välttämättä tehdä mitään, kun "sillä on tommonen maha" tai "se on niin herkkä reagoimaan mahallaan" ja sitten se paras: "Se on ollut aina tommonen".
Hevonen saattaa myös olla äkäinen, arkoa kylkiään ja kipristellä niitä, potkia mahaansa, protestoida satulointia tai olla haluton liikkumaan. Sillä saattaa olla silmien päällä "huolirypyt" ja hevonen saattaa luimia, kun sen ohi kävellään. Se saattaa hikoilla tavallista herkemmin tai puuskuttaa hölkän jälkeen raivokkaasti. Se voi hengittää ylipäätään raskaasti. Hevonen saattaa lepuutella takasiaan levottomasti ja viuhtoa hännällään. Sillä saattaa olla ristiselän kiputiloja. Jopa sen liike voi muuttua epäpuhtaaksi, varsinkin takapäästä. Se voi olla haluton nostamaan laukkoja..
Uskokaa tai älkää, minä puhun kokemuksella tästä asiasta, olen nähnyt kaikki nämä oireet omalla hevosellani. 






Harmittavan usein tätä oireilua näkee hevosilla ilman, että omistaja on siitä erityisen kiinnostunut. Tai edes välttämättä tietoinen. Ja mikä pahinta, se laitetaan usein itsepäisyyden tai kuspäisyyden piikkiin. Tai se yrittää pomottaa, kun se avunhuutonaan tulee karsinasta korvat luimussa kohti, koska se on jo todella kipeä.

Jokainen vatsavaivoista kärsivä ihminen tietää, että ne harvoin ovat kivuttomia. Eikä varsinkaan jos niiden kanssa joutuu juoksemaan ja puristamaan itsestään urheilusuorituksia. Varsinkaan tyhjällä mahalla (jokaisen hevosen pitäisi ennen liikutusta saada vähän heinää neutralisoimaan vatsahappoja!).
Hevonen on tässäkin suhteessa loistava peittelemään kiputilojaan. Ja nöyrimmät juoksevat, kuten ennenkin. Mitä nyt ratsastuksen aikana tai viimeistään sen jälkeen kurapaska lentää. Joillain saattaa lentää jo ennen liikutusta, kun ne tajuavat joutuvansa töihin. Mutta näkeehän niitä ontuviakin, jotka korvat hörössä posottavat menemään, onko sellainen oikein, koska "hevonen liikkuu mielellään"?

Millälailla mahakipu eroaa muusta kivusta? Kuinka moni liikuttaisi ontuvaa hevosta? Miksi mahakipuisen liikutus on hyväksyttävää (jos nyt ei oteta huomioon akuuttia ähkytapausta), mutta jalkakivusta kärsivä saa levätä? 



Kivun takia kupeistaan hionnut hevonen

Toinen kuve myös märkä. Polvessa on Penetrolia.


Useinkaan vatsavaivaista ei myöskään tutkita, varsinkaan jos oirekuva ei ole kovin laaja. Heitetään ruuan sekaan vähän pellavaa ja kaikki on hyvin taas. Vai oliko sittenkään? Olen kuullut siitäkin, että ummistetaan vaan silmät ongelmalta ja ratsastetaan. Kuulemma myös kaikki on hyvin jos eläin syö ja paskoo. Ei siihen muuta tarvita, eikä kuulemma edes kannata kaikkea stressata.
Mahan tähystys ja hiekkakuva maksavat klinikasta riippuen yhteensä 250-400e. Ei järin kallista minusta ja aika moni hevonen saa oireille selityksen jommasta kummasta. Vatsahaavalääkkeet toki ovat kalliita, mutta niillekin löytyy halvempia vaihtoehtoja ja lisäksi vatsahaavan syntyyn voi olosuhteilla todella paljon vaikuttaa. Mutta sen paraneminen vaatii melkein aina lääkekuurin. Hiekka taas lähtee psylliumilla, mutta jos sitä on suolistossa paljon se voi aiheuttaa jopa leikkauksen vaativan hoidon. Sitten se vasta kalliiksi tuleekin. Ja moni sanoo, että se oli eka oire.

Eikä minusta voida piiloutua sen taakse, että eläinlääkäri kotona sanoi, ettei tällä ole vatsahaavaa, "koska sen karva kiiltää". Tai ettei sillä voi olla hiekkaa, kun se ei ole hiekkatarhassa. 



Maha silminnähden turvoksissa takaosasta


Sitten on vielä se pienempi lukunsa, jolle syytä ei löydetä eikä apuakaan löydy. Mutta aina kannattaisi edes yrittää helpottaa hevosen oloa. Vatsaoireet ylipäätään, löysä uloste, piereskely ja ummetus on kaikki oireita jostakin.

Vatsanhoito aiheuttaa varmasti monelle päänvaivaa ja harmaita hiuksia. Miten järjestää tarpeeksi lyhyet ruokintavälit, mistä saa tarpeeksi laadukasta ja hevoselle sopivaa heinää, miten hoitaa kipeytynyttä mahaa. Ehkä juuri siksi asia on helpompi lakaista maton alle, varsinkin niillä hevosilla, jotka eivät kovin selvästi kerro vatsakivuistaan. "Äläs nyt kiukuttele siinä" "Olepas nyt aloillasi" "On se nyt kumma, kun ei tää liiku" jne. sensijaan, että pysähdyttäisiin miettimään, onko hevosella paha olla.

Onko sinun hevosellasi mahakipuja? Miten toimit niiden kanssa? Onko hevonen tutkittu?


Minä toivoisin, että ihmiset kiinnittäisivät vatsavaivaisiin enemmän huomiota. Usein oireiden syy on hoidettavissa ja siten hevosenkin elämänlaatu paranee, siitä saattaa tulla esiin jopa uusia piirteitä. Aina laiskasta kuoriutuukin reipas menijä ja aina happamasta tulee pusuteltava. Outoon käytökseen on aina syynsä.





perjantai 5. joulukuuta 2014

Rakkaus on suurin, se mahdu ei sanoihin, ei kyyneliin.

Melkein kolme viikkoa on kulunut. Aika on mennyt hujauksessa. Elämä on soljunut eteenpäin ja tekemistä on riittänyt ja olen sitä myös tarkoituksella itselleni keksinyt.

Olen nähnyt ystäviä, kahvitellut, ostellut vähän jouluvaloja ja meille muutti viikko sitten uusi perheenjäsen. Yhden lemmikin mentävä aukko sydämessä täytettiin toistaiseksi vähän pienemmällä ystävällä, kun marsulaan saapui uutta kotia kaivannut Sepi-marsu. Nyt meillä on siis näitä suloisuuksia kolme kappaletta. 





Taavi on ollut mielessä päivittäin, yleensä muutamankin kerran. Olen kuitenkin tietoisesti vältellyt Taavin ajattelua, koska se tekee niin kamalan kipeää. Myöskään kuvia en pysty selaamaan. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä kooste meidän yhteisestä ajasta, mutta se saa odottaa siihen asti, että pystyn katsomaan kuvia.

Olen myös unohtanut kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kauniista sanoista, tuesta ja kaikesta. Siitä on ollut paljon apua, enemmän, kun uskoinkaan. Ja minä toivon, että kirjoituksista olisi hyötyä jollekin, joka miettii näitä samoja asioita.

Yhteen kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo useamman kerran: Oletko hankkimassa uutta hevosta? Tavaroiden myymisen jälkeen kysymys vaihtoi muotoaan: Aiotko lopettaa koko hevostelun?

Olen vastannut kaikille kysyjille suurinpiirtein samoin. En ole lyönyt mitään ovia kiinni lopullisesti. Mutta juuri nyt minusta tuntuu, ettei aika ole kypsä uudelle, eikä sellainen ole etsinnässä. Taavin saappaat ovat todella suuret täyttää.
Eikä minulla ole mitään päämäärää tai suunnitelmaa, en oikein edes tiedä, mitä haluaisin koko harrastukselta. Millä tavalla ja mitä haluaisin harrastaa? Onko missään sellaisia oloja, joissa haluaisin hevostani pitää? Pitäisikö sitten olla oma piha? Pystynkö enää edes ajattelemaan, että terveitä hevosia on?  Tai että ne pysyisivät terveenä? Näen ympärilläni paljon esim. mahakipuisia hevosia.

Olen saatellut nyt kaksi hevosta hautaan kolmen vuoden sisällä. Tuttu vanha sanonta kuuluu: Kolmas kerta toden sanoo, johon vastasin, että kun saattelee sen kolmannenkin hautaan, niin uskoo. Vitsinä tietenkin, mutta totta toinen puoli. Tällähetkellä ajatukset harrastuksen jatkamiseksi ovat melko synkkiä.

Eikä sitä oikein jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta.

Ainakin toistaiseksi olen yllätyksekseni nauttinut hevosettomuudesta. Olen aina luullut, etten osaisi elää ilman. Ja minulla on ystäviä, joilla on hevosia joita saan käydä halutessani liikuttamassa ja pusuttelemassa. Vaikka tiedänkin, että pidemmän päälle en osaa muiden hevosia ratsastaa. Se ratsastus kun ei ole minulle se pääasia ollenkaan.

Minä luulen, että jos ihminen voi palaa loppuun hevosen kanssa, niin juuri niin kävi minulle. Sitä ei edes tajua siinä kaiken härdellin keskellä. Sitä vain paahtaa menemään, miettii kokoajan jotain uutta parannuskeinoa ja koettaa saada asiat muuttumaan paremmiksi. Koettaa olla optimistinen ja seuraavassa hetkessä tipahtaa taas maan pinnalle.

Kun viimeisen laukauksen jälkeen tuli täysi hiljaisuus ja kaikki pysähtyi, se tunne oli aivan sanoinkuvailematon. Täynnä helpotusta, täynnä ikävää ja loputtomuutta, voimattomuutta, täynnä rauhaa. Maailma seisahtui hetkeksi. Se oli lopulta hyvin kaunis hetki.

Uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa. Siksi en lyö mitään ovia lukkoon, enkä sano ei koskaan. Jos minua vastaan kävelee hevonen, joka puhuttelee minua tai joka tuntuu omalle, niin ostan sen. Koska se on niin tarkoitettu. Mutta en etsi hevosta.

Minä nautin elämästä tällaisenä ja katson mitä sillä on minulle tarjottavanaan. Tällähetkellä opetan marsua antamaan tassua. ;)


"Jalat vahvistuvat, jalat kantavat
vaikka illat tuhlaa, aamut antavat
ja minä nousen vaikka putoan
nousen vaikka putoan
---
Herään, ehkä vielä toivunkin
ja toivon joskus vielä uskonkin"

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin, ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin




Viikko on kulunut. Viikko ilman Taavia. Viikon aikana tunteet ovat hypähdelleet laidasta laitaan, tunnekuohusta toiseen. Olen käynyt läpi melkoista tunnemylläkkää ja surutyötä, joka toki jatkuu edelleen.

Maanantai meni itkunsekaisissa fiiliksissä ja kaikki oli aivan sekaisin. Töissä jouduin kertomaan, miksi minua saattaa itkettää. Itkettiin sitten yhdessä, uutinen tuli yllätyksenä myös työkavereille.

Tiistaina itkin pullakaupassa, kun näin yhden hevostuttuni ja jouduin kertomaan hänelle Taavin lopetuksesta. Illalla, kuin sattumalta, näin saman ystävän bensa-asemalla ja pääsimme paremmin juttelemaan. Tuntui hyvältä jakaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä minua edes itkettänyt.


Pahin ahdistus on väistynyt ja olen paremmin hyväksynyt asian, olen enemmän sinut päätökseni kanssa. Päivä päivältä olen enemmän sitä mieltä, että se oli ainut oikea.
Välillä tulee takapakkia. Kuten silloin, kun näin lauantaina joulukadun avajaisista palaavat hevoset kävelykadulla. Sisuskalut kääntyivät hetkellisestä ympäri, tuolla mekin olemme olleet kahtena edellisenä vuonna. Kunnes muistin, että tänävuonna kulkue olisi jokatapauksessa jäänyt väliin Taavin huonon kunnon vuoksi.

Lumi satoi perjantaina maahan ja lauantaina minä mietin, ettei Taavi nähnyt tänä vuonna lunta, eikä päässyt lumihankeen piehtaroimaan. Olisiko sen olo helpottanut pakkasten ja lumen tultua? Kunnes muistin, että se olisi ollut edelleen kesäkengässä ja tilsat olisivat taas juuttuneet sen kavioihin.

Jotain väsymyksen määrästä kertoi varmaan se, että nukuin koko viikon erittäin hyvin ja sikeästi, pitkästä aikaa. Alkuviikosta en nähnyt edes unia. Keskiviikkona näin unta Taavista. Se oli edelleen hengissä, mutta sen siirtyessä raviin se ontui edelleen yhtä pahasti. Sen jälkeen se muuttui kesken unen ruunikoksi varsaksi. Oliko se enne?

Torstaina olin ollut koko päivän jo itkemättä, kunnes kotiintullessa huomasin Taavin muistolaatan saapuneen. Taavi sai haudalleen viime kesänä Norjasta jäämeren rannasta otetun liuskekiven ja siihen liimatun muistolaatan. Se on hieno ja valon käydessä siihen, se kimaltelee kauniisti.
En tosin ajatellut kesällä, että K:n valitsema kivi koristaisi hevoseni hautaa.




Lauantaina kävimme äidin kansa kaupoilla ja ostin samalla haudalle lyhdyn. Otin sen, joka puhutteli minua eniten. On luotettava tunteeseen.

Sunnuntaina menimme K:n kanssa tallille viemään kivi paikalleen ja minä jäin sen jälkeen purkamaan ja järjestämään tavaroita. Aika paljon tavaraa! Enkä aio säästää juuri mitään. Kaikki pois. Satulan aion jättää ja varustelaatikon,se on tehty huolella ja on erittäin hyvä. Sellaista on vaikea löytää.

Minä uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa.




tiistai 18. marraskuuta 2014

Vaikka sua rakastaisin enemmän, nauraisin pois kaiken ikävän..





Taavin lopetuksesta on kulunut vasta aivan hetki. Sen poissaoloa on vieläkin välillä vaikea käsittää. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti. Ikävä on aivan valtava ja riipii sisuksia. Toisaalta olo on levollinen, koska Taavilla ei ole enää kipuja eikä huolia. Minun suuri unelmani, oma sinisilmäni, maailman kaunein hevonen on poissa.

Asiaahan olin tosiaan pohtinut jo aiemmin blogissa, mutta vielä torstaina olin hyvällä tuulella ja täynnä taistelutahtoa. Maha vaan ottaa oman aikansa ja olihan Taavi ollut ehkä hetkellisesti piristymään päin.

Perjantaina menimme Sannan kanssa tallille ja valjastimme Taavin kärryjen eteen. Ensimmäinen ravipätkä oli järkytys. Taavi ontui takapäätään hyvin voimakkaasti ja se näkyi sitten jopa käynnissä. Pihalla juoksuttaessa tulimme siihen tulokseen, että jalka on mitä luultavammin se "terveempi" vasen. Jalat pettivät kurveissa alta ja ontuminen oli selkeää.

Jalassa ei päällisin puolin ollut mitään selittävää vikaa, ei kuumotusta, ei turvotusta, ei aristelua. Oireiluahan on sitten ollut jälkikäteen ajateltuna jo pidempään. Se on ollut jäykähkö ja liikkunut kentällä huonosti jo pitkään eli kyse tuskin on mistään yhtäkkisestä vammasta.

Sen illan aikana minä itkin, itkin ja mietin. Me mietimme kaikki vaihtoehdot läpi, mietimme hevosen parasta ja itkimme.
Mietimme toki myös mahdollista klinikkareissua, mutta mitä se olisi lopulta muuttanut? Uusi vamma muiden jatkoksi? Ehkä vasemman takapolven alkava nivelrikko oli nyt edennyt isommaksi nivelrikoksi? Vaikka vamma olisi ollut hoidettavaa laatua, olisi Taavilla edelleen oikean polven nivelrikko ja mahavaivat, senlisäksi sillä on monta pienempää juttua, kuten hampaiston ongelmat ja outo kutina. Puhumattakaan siitä, että epäilin sillä olevan aineenvaihdunnan kanssa ongelmia.

Ja vaikka maha sitten olisikin saatu kuntoon, ei jalkoja voi parantaa. Ne vain pahenevat entisestään. Eikä Taavi ole nyt edes liikkunut kovinkaan rankasti.

Taavin vaivat kaikenkaikkiaan olivat melko haastavia hoitaa. Hoitamalla yhtä vaivaa, tulit pahentaneeksi toista. Nivelet tarvitsevat liikettä, mutta maha kaipaa kipeinä aikoina lepoa. Nivelien takia paino pitäisi saada alas, mutta maha ei kestä heinän vähennystä tai pitkiä taukoja ruokinnassa. Nyt muutaman päivän aikana rajoitetummalla heinällä (10kg päivässä tuplaverkkojen läpi nypittynä vapaasti) oleminen sai aikaan ruoka-agression heräämisen ja mahan kosketusarkuuskin palasi. Liikunnan rankkuutta ei voi lisätä, koska nivelet eivät kestä ja maha ei siedä pitkiä pätkiä ravia tai laukkaa, eikä myöskään ympyröitä. Nivelien ongelmat ja kivut heijastuvat myös mahaan.
Koska nivelet vaivasivat myös laihana, niin ongelma tuskin edes poistuisi kokonaan laihduttamalla. Ja kaiken tämän lisäksi minulla ei edes ollut keinoa mahavaivojan taltuttamiseen, eikä edes varmaa syytä oireisiin.

Hevosen kannalta tilanne on myös kurja siinä mielessä, että vaikka se hetken olisikin ollut oireetta, niin suurimman osan vuodesta se oli kipeä jostakin. Viimeisinä päivinään Taavi oli jo melko hapan, eikä oikein tykännyt kosketuksesta. Ja syksy on sille kaikkein vaikein. Ja nykyään syksyt tuntuvat kestävän ikuisuuden.

Jo pidemmän aikaa koko arki oli täyttynyt huolesta Taavin voinnin suhteen ja jatkuvasta tarkkailusta, oireiden kyttäämisestä. Jatkuvasti mietin mielessäni uusia keinoa helpottaa sen oloa. Olen jo pitkään ollut todella väsynyt. Tallilla vastassa oli useimmiten luimiva ja huonotuulinen hevonen, jollainen se ei kuitenkaan perusluonteeltaan ole.
Havahduin itse tilanteeseen joku aika takaperin, kun kirjoitin jollekin tätä samaa litaniaa nivelistä, mahan kunnosta ja niiden hoitamisen vaikeudesta. Luin tekstini kertaalleen uudelleen ja ajattelin ekaa kertaa, että jos lukisin tekstiä ulkopuolisen silmin, niin vastausta ei tarvitsisi kovin kauaa miettiä. Kysyisin kirjoittajalta: "Eikä tuollainen hevonen kannattaisi laittaa pois?". En koskaan lähettänyt sitä kirjoitusta vastaanottajalle.

Ja kun tänne laitetun pohdiskelevan kirjoitukseni jälkeen muutama henkilö uskalsi sen minulle sanoa tai kirjoittaa, sain vahvistusta ajatukselle. Se tuntui toisaalta niin hyvälle, että joku antoi minulle synninpäästön; laita pois, olet jo yrittänyt tarpeeksi.
Minä kuitenkin ajattelin vielä yrittää hetken, koska se päätöksen teko tuntui niin vaikealle ja kaikki niin lopulliselle.

Alunperin olin päättänyt, että katselen mahan tilannetta vuoden vaihteeseen ja tehdään päätöksiä sitten. Koska takapää alkoi pettämään, en nähnyt enää mitään järkeä pitkittää tätä. Näinkin monisairaan hevosen hoitaminen ja kipujen pitkittäminen olisi minusta enemmän ihmisen omaa itsekkyyttä ja hevosen tekohengitystä.

Lopulta yömyöhään perjantaina sain päätöksen valmiiksi. Minä itkin koko illan ja seuraavan aamun, sen jälkeen olo oli melko turta. Toivoin, että kaikki olisi ohi mahdollisimman nopeasti, sillä päätöksen teon jälkeen odottelu tuntui ahdistavalta. En kertonut päätöksestä etukäteen juuri kellekään, koska en halunnut kenenkään yrittävän pyörtää päätöstäni. Onneksi lopulta asiat järjestyivät niin, että lauantaina kaivettiin hauta ja muutaman vaiheen jälkeen sunnuntai-illalle saatiin asiansa osaava ampuja paikalle.

Taavi vietti viimeisen tuntinsa syöden suurimpia herkkujaan kauraa ja pellavapuuroa. Leikkasin hännän muistoksi ja loppu letitettiin. Halusin Taaville mukaan sen oman loimen, joten se puettiin sille valmiiksi. Kovasti ei harjailtu tai paijailtu, olimme vain.

Taavin elämä päättyi silmänräpäyksessä, pää kauravadissa, yhteen laukaukseen. Seisoin sen vieressä viimeiseen asti. Kauniimpaa lähtöä en olisi voinut edes toivoa. Se haudattiin Maunon viereen laitumien taakse nukkumaan. Myöhemmin vien sille vielä muistolaatan paikalleen.

Päätös lopettamisesta oli ehkä yksi elämäni kaikkein vaikemmista päätöksistä. Elmon lopetuksesta päättäminen toi levollisen mielen, mutta Taavin lopettamisen ajatteleminen sai minut ahdistumaan aivan kamalasti, eikä ahdistus kadonnut kokonaan missään vaiheessa. On kamalaa päättää toisen elämästä, enkä minä olisi ollut vielä valmis luopumaan.

Vieläkin välillä mietin, teinkö oikean ratkaisun, mutta haluan uskoa, että tein. 






Kun kuitenkin aina
On elämä laina

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hyvää matkaa rakkaani 1999-16.11.2014






Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
(kirjasta Lahja, Danielle Steel)

tiistai 11. marraskuuta 2014

Turvaa pimeyteen

Jos ei pimeydessä mitään muuta hyvää ole, niin ainakin saa kaivaa taas heijastinpussin laatikon pohjalta. Meillä on niin hienot heijastimet.

Tuhnuinen sää tosin vähän pilasi kuvat, mutta ei se haittaa.



Katu-uskottavat heijastimet pitää olla. ;)

Tämän löysin vasta viime keväänä, joten se on nyt ekaa talvea käytössä, heijastavasta narusta punottu naruriimu. Mittasuhteet ei ihan punojalla osunee kohdalleen, mutta tässä käytössä sillä ei ole väliä.

Tämä on ollut täällä moneen kertaan esillä, mutta idea on niin hauska. Kuva taas huono.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Himmeää valoa tunnelin päässä


Ensin kiitos kaikille ihanista, tukevista ja realistisistakin kommenteista edelliseen postaukseen!

Viikonloppu tuli ja meni. Rakennettiin väliaitaa hevosille, järjesteltiin ruokintajuttuja, tilasin lisää verkkoja, vietettiin isänpäivää jne. Taavi oli liikuttamatta, vaikka päivittäin kävinkin sitä katsomassa, parhaimmillaan kaksikin kertaa, kun heinämääriä pitää toistaiseksi seurata. Vielä ei ole päästy tavoitemäärään, pitää siis tihentää verkkoja laittamalla päällekkäin, yksi sellainen jo onkin, mutta se on (yllätys) se mihin kosketaan vain äärimmäisessä hädässä. Lisäksi tarvitaan toinen syöttökaukalo, jotta saadaan heinät pois pihatosta.

Tänään käytiin hakemassa pojille pihattoon uusi lämmitettävä vesiastia. Pohdittiin sitä pitkään ja mietittiin myös itserakentamista, mutta loppujenlopuksi sille olisi tullut hintaa melkein yhtä paljon jos siihen olisi halunnut saman verran tehoa. Tässä on kuitenkin plussaa painavuus, koska se on betonikehikossa. Samasta syystä se ei mene helposti rikki ja irroitettava ämpäri on helppo pestä. Ostettiin vain 20 litrainen ja sen lisäksi pojilla on tavallinen 40litrainen saavi, johon viedään lämmintä ja laitetaan retkipatjaa pakkasilla päälle sekä olkia sivuille, jotta se pysyisi sulana myös mahdollisimman pitkään. Tuon lämmittettävän tarkoitus on varmistaa, että aina on sulaa vettä tarjolla edes jonkin verran.

Päätin sitten vielä juoksuttaa Taavia vähän kentällä, että saisi poika edes vähän liikettä. Olin valmistautunut hoputtamaan sitä kokoajan, mutta kuinkas kävikään. Alkuun se oli vähän jäykän oloinen, mutta syttyi ihan hetkessä. Taavi heitteli pukkia, laukkaili ja spurttaili oma-aloitteisesti ja iloinen ilme naamallaan. Se oli muutenkin erittäin hyvällä tuulella, ei aristellut kupeita, eivätkä ne myöskään kaikesta pomppimisesta huolimatta hionneet.
Ainakin tänään Taavin olo oli siis erittäin hyvä. Se ei ole pukitellut saati muuten riehunut sitten viime kevään oireettoman jakson!

Varovainen hurraus siis tälle päivälle!

Pyysin Karria kuvaamaan videotakin, mutta tässä kohtaa jo suurimmat pukit ja riehumiset oli tehty. Vielä sitä kuitenkin vähän jaksaa. Videolla vauhtikin näyttää tosi paljon hiljaisemmalta!
Nauratti, kun yritin sivistyneesti ravauttaa Taavia tuossa yhdessä kohtaa (0:48), niin homma lähti ihan lapasesta. :D Ja juu, kyllähän se pukittelee kohti (ei kuitenkaan osumistarkoituksessa), kun joku kuitenkin siitä huomauttaa.


lauantai 8. marraskuuta 2014

Mustia, synkkiä ajatuksia ja vähän muutoksia pihattojärjestelyissä

Aikaa viimeisestä päivitysestä on kulunut hyvänlainen tovi. Osaksi syynä on taas kiireet ja lisäksi on toisaalta tapahtunut paljon ja toisaalta ei yhtään mitään.



Mitä Taavin mahalle sitten kuuluu? En tiedä. Toisena päivänä vähän parempaa ja toisena taas vähän huonompaa. Kakka on muuttanut muotoaan ja väriään eli ainakin jotain on tapahtunut. Myös piereskely on vähentynyt ja hiljentynyt. Ehkää siis jotain toivoa on. Nyt on menossa inuliinien syöttöä, mutta sen kanssa olikin vähän ongelmaa. Tuikkasin takiaisenjuuri-voikukanjuuri-sikurijuuri-lakritsinjuuri -mixin muun ruuan sekaan sen enempää ajattelematta ja syömättä jäi koko ruoka. Joku juurista on kitkerää ja pahanmakuista, kun tein sitten itse makutestin. ;)
Heitin seoksen tehosekoittimeen sillä seurauksella, että se lopulta kuumeni ja hajosi. Mutta saimpas Taaville hienonnettua juurimixiä. Sekoitin sen greenlinepuuroon ja se halpaan meni mokoma ahmatti.





Ahmatista puheenollen; joku mättää nyt kovasti. Taavi saa samanverran ruokaa tiheistä verkoista, kun viimekeväänä (kun se laihtui), mutta se ei ole laihtunut tippaakaan. Ei yhtään, päinvastoin. Olen tullut siihen tulokseen, että keho ja aineenvaihdunta on jumissa. Tai jotain on ainakin pahasti pielestä. Kolien vähyys voi kuulemma aiheuttaa pöhöttymistä ja liikalihavuutta, mutta tiedä sitten.
Tilanne on nyt kaikenkaikkiaan vähän jumissa. Maha on ollut senverran kipeä, että liikuttaa ei ole voinut. Ruokaakaan en pysty rajaamaan enempää tällähetkellä, siihen on onneksi tulossa jonkinlainen muutos. Nyt olen ottanut taas viikko-ohjemaan kevyttä liikutusta kunnon mukaan ja koetan saada mukaan myös ravia ja laukkaa. Kipeää en kuitenkaan ala höykkyyttää, koska sen jälkeen työmotivaatiota saa kaivaa aika syvältä sieltä, minne aurinko ei paista.



Joku oli TAAS purrut siitä samasta kohtaa kaulaa, josta loimikin repesi ja harja lähti. Nyt oli iso karvaton läntti ja kämmenen kokoinen turvotus.



Yksi suuri muutos on kuitenkin nyt tulossa; pihattolaiset rajataan huomenna omaan lohkoonsa. Hemulilla on ollut vähän vaikeuksia sopeutua laumaan ja omistajansa on vähän huolissaan sen selviytymisestä. Minulle välilanka sopi ihan hyvin, koska se mahdollistaa ruuan rajoittamisen ja punnitsemisen helpommin. Kahdelle hevoselle on helpompi järjestää vielä paremmin ruuan sisällään pitäviä verkkoja jne. Haastetta kuitenkin on, koska omaruokinnalla heinän on riitettävä vuorokaudeksi kerrallaan ja ruokintapaikkoja on oltava ainakin kaksi, mielummin useampi. Välilanka tarkoittaa tosin meille myös lisäkustannuksia, tarvitsee ostaa oma lämmitettävä vesikuppi, mutta muutenhan kaikki säilyy lähes ennallaan. Lisäksi välilanka mahdollistaa myös laihtuneen Taavin pitämisen ensi kesänä poissa kesälaitumelta.

Jos ensikesää koskaan tulee. Siis Taaville. Olen joutunut pohtimaan asiaa kaikilta kanteilta ja kulmilta, miettinyt ja vielä kerran miettinyt. Erityisesti olen miettinyt sitä, että kuinka pitkälle voin pitää mahakipuista hevosta ja kuinka pitkälle omat rahkeet riittävät. Olen avoimesti kaikille sanonut, että takki on melkolailla tyhjä jo. Melko kurjaa on mennä tallille hoitamaan hevosta, jonka naama on mutrussa ja ilme hapan, joka ei tykkää mistään. Paitsi ruuasta ja siitäkin pitää kiukutella. Joskus on toki vähän parempiakin päiviä, silloin ei luimita jos pysyt kaukana kupeista. Samaan tahtiin vaihtuu ajatukset vaaleanpunaisesta harmaaseen hyvinkin mustanpuhuvaan.

Toisaalta olisi niin paljon helpompaa jos hevosella olisi selkeä parantumaton sairaus tai vamma, jolle ei ole mitään tehtävissä. Ei ole parannuskeinoa. Mutta minä tiedän, että tähän on. Keväällä oli oireeton jakso, joten joku keino täytyy olla. En vaan löydä sitä.

Annan kuitenkin suolistolle vielä aikaa. Sillä kestää pitkään toipua, mikäli nyt ollaan edes oikealle tiellä. Tämä on vaan niin vaikeaa kaikki-heti-mulle-nyt -ihmiselle. Että pitäisi odottaa, eikä tuloksia näe heti. Katsotaan kuitenkin vuosi loppuun ja mietitään sitten, mitä tehdään ja missä ollaan.




lauantai 1. marraskuuta 2014

Mahdoton lemmikki?

  



Olen tässä viimeaikoina miettinyt, että onko mitään vaikeampaa elukkaa, kun hevonen. Siis pitää terveenä, onnellisena ja hengissä ylipäätään. Rahasta on varmaan turhaa edes puhua tässä yhtälössä.

Jos nyt ihan ensin lähdetään lempiaiheestani, että hevosen ruuansulatus on todella huonosti suunniteltu. Se tuottaa kokoajan mahahappoja, ruoka pysyy mahassa heinäannoksen jälkeen kaksi tuntia, jonka jälkeen hapot kalvavat lopun aikaa tyhjään mahaan. Monessa paikassa hevoset ruokitaan kolme kertaa päivässä, joka tarkoittaa esim. 6 tunnin välejä päivällä ja 12 tunnin ruokintaväliä öisin. Tästä hevonen on aika monta tuntia tyhjin mahoin.

Jo vuorokauden paasto saa aikaan haavaumia vatsan limakalvoille. Lisäksi mahassa oleva hapan neste  esimerkiksi ravin voimasta hölskyy mahalaukun herkkään yläosaan, jossa ei ole pintaa suojaavaa kerrosta ollenkaan.

Mahahaavan hoitaminen Gastrogardilla maksaa lähes 300e viikko ja yleensä lääkettä annetaan vähintään kolme viikkoa, hintaa siis tulee moiselle kuurille. Halvempiakin valmisteita markkinoilla on, mutta ne vaativat enemmän sitoutumista (yleensä kolme kertaa päivässä) ja askertelua (tabletit on murskattava ja sekoitettava johonkin.)
Eikä hoitamisesta ole hyötyä jos olosuhteita ei korjata.

Eli siis hevoselle olisi parasta, että ruokaa olisi kokoajan tarjolla. Tämä käytännössä johtaa hevosen lihomiseen muodottamaksi. Ruokaa siis pitäisi olla tarjolla kokoajan erittäin vähän. No tietenkin sitten kun voitan lotossa ja asun kartanossa, voin käydä ripottelemassa Taaville heinää pitkin tarhaa kahden tunnin välein, mutta näin työssäkäyvänä se on hiukan hankala järjestää.

Ehkä sitten verkkoruokinta? Mikä ettei, sen toteuttaminen tosin vaatii kestävät verkot ja niiden saaminen ergonomiseen asentoon aiheuttaa päänvaivaa, kuulemma niskat kipeytyy nyppimisestä pää vinossa. Ja toki hevosen olisi parempi saada syödä heinä maasta, koska keuhkot ovat herkät pölylle ja pää maassa syöminen edesauttaa pölyn kulkeutumista ulos. Pölyongelma voi aiheuttaa hevoselle puhkuria.

Vaarana on toki myös hevosen tarttuminen kiinni verkkoon, jaloistaan, riimuistaan, loimistaan, ihan mistä vaan. Lisäksi tuntuu, että hetken harjoittelun jälkeen mikään verkko ei ole tarpeeksi tiheä, jotta hevonen ei saisi imuroitua heinää kuitenkin niin paljon, että lihoo. Erityisen vaikeaksi homma menee jos samassa on läpipasko ja hyvä rehunkäyttäjä. Toinen tarvitsisi kaksi verkkoa ja toinen ei yhtään.

Ja sitten kun hevosen saa viimein jotenkin laihtumaan talven aikana, se pääsee kesäksi laitumelle (koska sanotaan, että laidun on parasta ruokaa hevoselle) ja lihoo viikossa aloitustilanteeseen. Lihominen on paljon laihtumista helpompaa, eikös se niin mene ihmisilläkin.

Pellettiruokinnasta sen verran, että siihen pellettiin on tosi helppo tukehtua. Saada ruokatorventukos siis ja sen avaaminen klinikalla päivystyksessä ei ole halpaa hommaa. Jos se ei kotikonstein aukene. Ja olen kuullut hevosista, jotka ovat onnistuneet tukkimaan ruokatorvensa heinälläkin.

Sitten nämä ei muista juoda aina riittävästi ja siitä seuraa tietenkin ähkyä ja muita ongelmia. Lisäksi kokopäiväisesti ulkoilevalle hevoselle on ostettava tai rakennettava ulos astia, joka pitää veden sulana. Sen on lisäksi oltava hevosen kestävä.

Ähky onkin sitten melko yleinen vitsaus, joka voi johtua mistä tahansa X:n ja Y:n välillä. Taivaan tähtien asennollakin saattaa olla asian kanssa jotakin tekemistä. Samoin tuurilla on myös osansa siinä, miten hevonen ähkystään toipuu ja kuinka paljon se tulee omistajalle kustantamaan. Kaikki eivät toivu ollenkaan, edes leikkauksella.

Toisilta ähkyleikkauksen aikana on kaivettu suolistosta ämpärillinen hiekkaa. Hiekka onkin yksi hevosihmisen kirosana. Ja tästä pääsee taas aiheeseen riittävä korsirehun määrä, vatsavaivat ja lihavuus.

Mitä lihavuuteen tulee, se aiheuttaa paljon liitännäissairauksia, kuten kaviokuumetta, metabolista oireyhtymää, nivelvaivoja.. Mitä niitä nyt on.

Nivelvaivojen ennaltaehkäisynkin takia hevosen olisi hyvä päästä liikkumaan mahdollisimman paljon rauhallista käpsyttelyä päivässä, tämä siis käytännössä onnistuu parhaiten pihatossa. Pihattoon hevonen tarvitsee mammuttikarvan ja sellaisen karvan kuivaksi saaminen onkin sitten oma taiteenlajinsa. Lisäksi pihattoelämä tuo omat haasteensa, jotta lauma on sopivasti sopuisa ja kaikki pääsevät lepäämään.

Laumaelämä on hyväksi hevosen päälle. Omistajan päälle se voikin olla sitten melko stressaava, kun hevosen loimi on revitty tuhannen riekaleiksi, siltä puuttuu karvaa leikkien jäljiltä tai se on saanut toiselta hevoselta osumaa jossakin välienselvittelyssä. Välejä selvitellään sitä enemmän, mitä enemmän pitää kinata tärkeistä resursseista. Taas päästään sivuamaan aihetta riittävä korsirehu.
Yksin olevakin hevonen onnistuu helposti telomaan itse itsensä, aina ei ole helppoa hallita niitä pitkiä jalkoja, varsinkaan kaikkia neljää samanaikaisesti.

Hevosten jalat ovat muutenkin lasia, kun niiden pienten tikkujen päällä kannetaan 500-600 kiloista ruhoa, ei tarvita isoa virheliikettä, kun kuuluu poks. Sitten arvotaan hajosiko kenties luita vai jänteitä. Ja niiden parantelu vaatiikin sitten aikaa ja kärsivällisyyttä. Useimmiten hevonen ei itse ymmärrä, että toipumisajalla pitäisi seistä ja liikkua hillitysti. Kaikki ei pelasta edes sairasloma, kun on rikki, on rikki.
Aina ei tarvitse edes onnettomuutta, jotta jalat rikkoutuvat. Ne voivat vaan yksinkertaisesti rasittua ja kulua tai niihin voi tulla vikaa ilman selvää syytä. Esimerkiksi pinnoilla on väliä, jalkojen asennoilla, samoin kaarevien urien määrällä, hevosen geeniperimällä ja taas kerran tähtien asennolla.

Hevonen onnistuu siis helposti rikkomaan itsensa ilman mitään edesauttavia kavereita ja rakenteita. Mutta ihan kaikessa ylimääräisessä rakennelmassa tai rakennuksessa on pieni riski, että hevonen voi saada  jonkinlaisen hasardin aikaiseksi. Jalkoja on varsinkin kiva tunkea ihan jokaiseen rakoon ja kuopia kaikkea ja kaikkia (tästä voi taas siirtyä kohtaan verkkoruokinta). Samoin kalterin väliin jäänyt leuka murtuu melko herkästi, kun karsinakaverille on ihan pakko vähän kiukutella.

Tietenkin niiltä löytyy myös kaikkea muuta pienempää ja isompaa sairautta ja vikaa, jotka kuitenkin harvemmin vievät henkeä. Tällaisia on mm. erilaiset räkätaudit, kaviopaiseet (jossa yhtäkkiä jalaton hevonen saa omistajansa haukkomaan happea ja suunnittelemaan jo lopetustoimia), erilaiset iho-ongelmat (esim. rivi vuohisissa, sienitartunnat, kurarupi jne), määrittelemättömät mahaongelmat (ja niitä riittää), hormonivaivat, lihasjumit, nikamajumit, pienemmät ja isommat haavat... Mitä nyt vaan ikinä mieleen juolahtaa. Luulen, että kaikki on mahdollista.

Välillä näitä miettiessä sitä ajattelee, että onko tuota eläintä tehty ollenkaan pysymään hengissä? Varsinkaan ihmisen käsissä. :D




perjantai 31. lokakuuta 2014

talvikarvatsekkaus



Me ollaan torstai-iltana kotiuduttu eläinhoito-reissusta, jossa vierähti kaksi viikkoa. Josko nyt olisi vähän enemmän aikaa päivitellä blogiakin. Pitäisi kertoa Taavin kuulumisiakin taas, mutta ei sen kunnossa vielä ole mitään dramaattista muutosta tapahtunut.

Moni on blogissaan laittanut kuvia hevostensa turkkien paksuudesta. Tottakai mekin sitten. Kuvat tosin on vähän tärähtäneitä, mutta kai niistä olennainen selviää.
Taavin karva alkaa olemaan melko täydessä pituudessaan, ainakin toivottavasti. Tiheyttä on niin paljon, ettei ihoa meinaa saada näkyviin millään. Ja sitten se karvamäärä on tietenkin ihan pakko kuoruttaa hulvattomaan kurakerrokseen heti tilaisuuden tullen. Ja siitä villasta sen irtikuopsuttaminen on pitkällinen homma. Huhhuh.

Nyt Taavi oli taas aikaisemmassa, kun edellisenä vuonna. Luulen, että silloin tallissa vietetty vuosi sekoitti karvankasvun. Minähän hätäilin, että tuleeko sille kunnon karvaa ollenkaan, mutta lopulta se kasvoi. Tänä vuonna ei ole tarvinnut huolehtia, kun juhannuksena vaivalla esiin saatu kesäkarva alkaa jo irrota ja karva vaivihkaa paksuuntua.. Ja talvikarvaa tiputellaan omistajan mieliksi tammikuusta alkaen ja sitähän sitten riittää. 



Pepun päältä

Ja kaulalta

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Uusi verkosysteemi ja yleistä kuulumislöpinää

Meillä on nyt koetettu hoitaa mahaa. Kakan saaminen mahaan onkin ollut melko haastavaa. Parhaaksi tavaksi on osoittaunut litkun ruuttaaminen hitaasti Taavin suuhun, jotta se kielen päältä sitten nielee sen. Kovalla voimalla suurin osa syljetään pois ja ruoka meinaa auttamatta jäädä syömättä. Ja herranjestas millaisen vihan sain hevosessani aikaan, kun tarjosin sille kirjaimellisesti paskaa puuron seassa. Se otti pahimman tappoilmeensä, nakkeli niskojaan, viuhtoi hännällä ja polki takasilla maata. :D

Olen nyt syöttänyt sille Timin ja Camun kakkaa sekaisin ja lisäksi hain naapurista ystäväni ponilta kakkaa myös. Soodaa on mennyt desi päivässä, kuten ohjeessa olikin. Katsotaan nyt, alkaako olo helpottua. Meneehän siinä aikaa, että kolit löytävät oikean osoitteen ja asettuvat taloksi.




Taavin takatukka on (onneksi) muuttanut muotoaan ja on nykyään tuollainen epämääräinen rokkitukkapehko. Parempi sekin. ;) Lisäksi se on kasvattanut taas kulmakarvat, tämä kuuluu karvan kasvatuksen yhteen vaiheeseen. Viime keväänä näin kulmakarvat ekaa kertaa.
Muuten välissä olleet pakkaset saivat karvan paksuuntumaan huimasti, ei varmasti palele tuolla villalla. Siihen saa helposti upotettua sormet kokonaan.




Ollaan Taavin kanssa taas pitkästä aikaa harjoiteltu erilaisia temppuja, meillä on meneillään vilkutus (joka on joskus jäänyt kesken), kielen näyttö (sekin on jäänyt miettimistauolle) ja hanskan nosto sekä ojennus (tämä myös on jäänyt joskus tauolle). Kaikissa ollaan edistytty, erityisesti hanskatemppu ja kielen näyttö on kokeneet harppauksen. Muuten ei olla nyt käyty lenkeillä, kun en halua stressata Taavia. Maha kun on selvästi kipeä ja liikkuminen aiheuttaa puuskutusta samantien. Tänään ajattelin vähän pihalla varovasti juoksutella kunnon mukaan, että saisi suoleen vähän liikettä.

Hevosilla on testissä myös uusi heinäverkkosysteemi. Se on vaikuttanut muutaman päivän kokemuksella hyvälle ja kestävälle. Heinä riittää hyvin koko päiväksi, eikä sitä mene yhtään hukkaan. Tässä on hevosille myös parempi syömisasento ja tämä on nopea yhdenkin henkilön täyttää. Melko turvallinenkin tämä on, koska verkko on kaukana jaloista.
Nämä kuvat on otettu iltapäivällä, kun verkko on täytetty edellisenä iltana neljällä paalilla (max. 10kg/paali). Syöjiä on siis Taavi ja Hemuli kokoaikaisesti ja lisäksi aamusta iltaan Timi, Camu ja Väinö.
Pojillahan on pihatossa vielä varaverkot, mutta niitä ei juurikaan käytetä. Täyttelen niihin yhden paalin puoliksi 3-5 päivän välein.






torstai 23. lokakuuta 2014

Labratuloksia!

Tänään soittelin labraan niistä koleista ja tulos oli melkoisen yllättävä. Taavin lantanäytteessä oli koleja 3000kpl grammassa näytettä. Ja paljonko niitä kuuluisi sitten olla? Yli 100 000 grammassa! Pikkuisen on siis vajetta.

Eläinlääkärillekin koetin soitella, mutten saanut kiinni, kokeilen varmaan huomenna uudelleen. Yhdeltä ihmiseltä kyselin, joka näistä koleista tietää. Jostain niitä koleja on nyt saatava, siihen on kaksi tapaa:
1. terveen hevosen lanta
2. letkuttaa koliliuosta suoraan mahaan (tehokkaampi ja nopeampi)

Päätettiin nyt kuitenkin ensin kokeilla toisen hevosen lannalla, sitten jos paranemista ei näy, niin tilataan kolilius ja koetetaan saada ell se letkuttamaan. Tässä on se ongelma, että se kolipullo matkaa tänne postin kautta ja se pitäisi saada hevoselle heti saapumispäivänä, sillä kolien säilyvyys on huonoa.

Samaan aikaan, kun koleja tuupataan sisälle, on olosuhteet tehtävä niille hyviksi. Liian happamassa kolit eivät elä, joten suoliston pH on saatava nousemaan. Helpoin konsti on ruokasooda, purkki päivässä neljän päivän ajan.
Lisäksi se saa 3-4 päivää toisen, terveen hevosen kakkaa. Tänään annoin nesteen ruiskulla suuhun, en tiedä paljonko meni oikeaan osoitteeseen. Huomenna ajattelin kokeilla ruuan seassa. Tämän jälkeen kakkakuuria jatketaan kerran viikossa.

Better Choicelta meni tilaukseen myös kasa kasvien juuria. Niissa on suolistolle tärkeitä prebiootteja. Ne ovat pöpöjen ravintoa. Sikurijuuressa on sitä erityisen paljon, mutta myös voikukan juuret kelpaa (nyt on vaan maa jäässä..). (Välihuomautus: Taavi söi viime keväänä sikurijuurta ruuan seassa!)
Probioottejahan se on saanutkin, mutta ei niillä ole mitään virkaa jos muut asiat eivät ole kunnossa. Samoin on turhaa antaa koleja lisää jos suolistossa vallitsee niille huonot olosuhteet.