Elina




Blogin kirjoituksista olen vastuussa minä, 1989 syntynyt nuori nainen. Pienenä haaveilin ammatista hevosten parissa tai vaihtoehtoisesti eläinlääkärin hommista (myös "neuvolantäti" on kuulunut haavaammatteihin, en tiedä miksi...). Aika äkkiä kuitenkin hoksasin itsekin, etten halua tehdä hevoshommia työkseni eikä oppimismotivaatio riitä eläinlääkäriksi. Monen mutkan ja laborantin paperit taskussa päädyinkin sitten hammaslääkäripelkoisena hammashoitajaksi ja sillä tiellä olen nyt ollut parisen vuotta. Pelkokin on kyllä työn lomassa haihtunut ja olen itsekin uskaltautunut "piinapenkkiin" paikattavaksi. ;)

Ratsastuksen olen aloittanut 8-vuotiaana ja suurimpana myötävaikuttajana taisi olla ratsastava serkku, jonka perheeltä sain aina muutaman ratsastuskerran lahjaksi. Aluksi kävin kerran viikossa ratsastamassa tunneilla ja melkein joka päivä poljin tallille hevosia hoitamaan. Lopulta ahkeruus palkittiin ja sain ensimmäisen hoitohevosen, yli 160cm puoliveri-tamman, jolle en yltänyt kunnolla laittamaan edes satulaa. Ratsuna suurimmalla osalla tunneista oli kuitenkin edelleen pieni russin ja shettiksen ristetys, joka viskoi meitä pikkulikkoja kyydistää ihan mennentullen. Tämä ponipersoona on kyllä jäänyt mieleen ja sen selästä on tullut tiputtuakin todella monta kertaa, lopulta kuitenkin kasvoin isoksi tälle ponille ja voi sitä harmistuksen määrää.

En tarkalleen muista missä vaiheessa siirryin ratsastuskoululta pienelle yksityistallille serkkuni perässä. Tällä tallilla oli vaihtelevasti kolmesta hevosesta seitsemään. Meidän tehtävämme oli hoitaa kahden shettis-tamman liikutus ja siinä sivussa sitten siivosimme karsinoita, hoidimme ilta- ja aamutalleja sekä puuhailimme sitä sun tätä. Tässä tallissa pääsin ensimmäisen kerran käsitykseen siitä, mitä hevosen pito ja hoito oikeasti on ja saimme olla välillä vastuussa koko tallin hevosista.
Opin paljon hevosten käsittelystä ja niiden hoidosta käytännössä ja tältä tallilta mukaan saadut eväät kantavat vieläkin. Jokaisen hevosihmisen pitäisi jossain vaiheessa päästä tällaiseen talliin oppimaan ja tekemään.  


Samaisella tallilla törmäsin yhteen suurista hevosrakkauksista. Ripen perässä matkasin toiselle tallillekin, jossa kävin monena kesänä leireillä. 
Rippe myytiin 2004 Pohjois-Suomeen, jossa käytiin iskän kanssa sit kerran katsomassakin. Ajatelkaa, yhteensä 1400km yhden ponin takia, kiitti iskä! ;)

Kun tätä ponia sitten tarjottiin minulle, minulla oli jo Elmo. Kohtalon ivaa, mutta Rippeä tarjottiin mulle myös viime vuonna, juuri kun olin ostanut Taavin. Hengissä siis edelleen, mutten ole vuosiin käynyt katsomassa. 


Rippe, teini-iän suuri hevosrakkaus. Toteutumaton unelma.
 
Ensimmäinen oma hevonen Elmo tuli kuviohin vähän sattumalta ja vahingossa vuonna 2004, mutta eipä tuo minua haitannut. Elmon kanssa tuli sitten kisakokemustakin kartutettua ja opittua paljon ratsastuksesta, joka oli poneja ajaessa jäänyt vähemmälle.
Elmo oli minulla viisi vuotta ja sen aikana oli vastoinkäymisiä ja ilonhetkiä, paljon kantapään kautta opittuja taitoja jne. Elmon piti olla mulla aina, mutta elämän mennessä suunnitelmieni kanssa ristiin, Elmo myytiin 2009. 


 
Kevättä 2005


Hevosista en kuitenkaan päässyt eroon Elmon lähdettyääkään. Useampi tuttu tarjosi omiaan liikutettavaksi minulle ja muutamaa kävin kokeilemassakin. Liikutin kesällä 2010 aika paljon ystäväni puoliveri-ruunaa ja samaisella tallilla tutustuin Sannaan.
Sanna oli ostanut lämppäritamman monien hevosettomien vuosien jälkeen. Hän muutti hevosineen toiseen talliin, mutta pidettiin silti yhteyttä ja lopulta päädyin tämän tamman selkään "kouluttamismielessä". Siinäpä olikin haastetta. Kirjavasta historiasta huolimatta en ollut koskaan kouluttanut tai edes kummemmin eksynyt lämminverisen ravurin selkään. 


 


Sattumankauppaa sekin, että minulle Elmon ajoilta tuttu ihminen ja valmentaja sattui kerran samaan aikaan maneesiin ja alkoi neuvoa meitä muuten vaan. Matte saatiin toimimaan jo ihan eri tavalla niillä muutamilla vinkeillä ja päätettiin osallistua valmennuksiin. 

Talvi meni Maten kanssa puuhatessa, siitä alkoi kuoriutua oiva ratsunalku. Itse opin myös tosi paljon ratsastuksesta. Tuollaisen hevosen opettaminen oli todella mahtavaa, se oli kuin tyhjä taulu ja siksi tuloksen näki nopeasti. Välillä otettiin takapakkia tyhmien virheiden takia ja sitten taas seurasi paljon edistysaskelia.
Matte alkoi kuitenkin sairastella ja käyttäytyä muutenkin kummallisesti. Lopulta sillä todettiin kiimahäiriö, lisäksi sen polvi tulehtui ja syy löytyi lannerangasta. Osteopaatti laittoi nikamat kohdalleen ja ammattitaitoinen kengittäjä uudet popot alle ja hevonen liikkui taas paremmin.

Matesta on harmittavan vähän mitään kuvia otettu, tämä on "uran" aika alkuajoilta.

Tässä vaiheessa Elmon muutto takaisin kesällä 2011 oli kuitenkin jo varmistunut ja oma aikani meni sen odotteluun ja Maten liikutus jäi pikkuhiljaa. Harmittaa toisaalta, koska se oli oikeasti todella mukava tamma. Matte lopetettiin kiimahäiriöiden ja muiden ongelmien takia keväällä 2012. Jos joskus vielä ostan hevosen, haluan amerikkalais-ranskalaisen ravurin, josta saan itse askarrella ratsun. Mutta ehdottomasti ruunan.

Elmon (surullisen kuuluisa) paluu päättyi lopulta kyyneliin ja lopetuspäätöksen edessä olin ennemmin, kun tajusinkaan. Elmo nukutettiin ikiuneen klinikan pihalla kesäkuussa 2012.
Se on ollut yksi elämäni kovimmista paikoista ja päätöksistä.
  


Elmon päätä sylissä pitäessä, päätös jo tehtynä, sanoin mukanani olleelle Sannalle, että "seuraavalla on sitten ne siniset silmät".
Ja niin Taavi meille saapui, viikko Elmon lähdön jälkeen. Se on ollut yksi parhaita päätöksiä ikinä! Tuntui melkein kohtalokkaalta, kun olin varautunut etsimään sitä sinisilmäistä täydellistä, rauhallista ruunaa kauan ja siinä se oli ht.netin markkinoilla kuin huutaen, että "osta minut".




Taavin kanssa oma ajatusmaailma on pikkuhiljaa alkanut muuttua, minusta on tullut enemmän "hevoslähtökohtaisesti"-ajatteleva, olen alkanut kritisoida ratsastusta harrastuksena ja varsinkin hevosen käyttöä kilpailuvälineenä. Lisäksi olen joutunut muuttanut käsittelutapojani ja koetan viimeiseen asti käyttää positiivista vahvistamista negatiivisen sijaan. Olen oppinut, että kärsivällisyys palkitaan ja kunnioitusta saa, kun lopettaa sitä vaatimasta.

Mitä kaikkea Taavi minulle vielä opettakaan, odotan sitä innolla!



TerapiaTaavi  

12 kommenttia:

  1. Olipa mukava lukea tarinasi tähän saakka. Olette varmasti todella onnellisia yhdessä :) Itsekin joskus haaveilin kilpailusta, mutta nyttemmin en tunne enää mitään paloa kisakentille. Kummallista miten käsitykset voivat niin nopeasti muuttua. Hevonen voi opettaa ihmiselle niin paljon asioita, hevosmaailman ulkopuoleltakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllö todella onnellinen Taavista ja toivon, että sekin on onnellinen kanssani.

      Se on tosiaan hassua, että omat käsityksen ja mielipiteet voivat muuttua hyvinkin nopeasti ja hevosilla olisi meille paljon opetettavaa, kunhan vaan pysähdyttäisiin joskus kuuntelemaan.

      Poista
  2. Minä en koskaan totu tuohon sinun ja Elmon tarinaan, tai siis joka kerta kun luen sen niin liikutun, kun voin niin samaistua siihen miten hirveää se on ollut kun se piti lopettaa.
    Mut tarina jatkuu, ja vaikutat todella kypsältä ja viisaalta ihmiseltä kaiken tämän koettuasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihanaa kuulla, että joku asiasta niin liikuttuu. Ei tästä taas montaa päivää ole, kun viimeksi itkun kanssa muistelin Elmoa. Se oli kuitenkin aika iso osa murrosikäisen elämää ja kulki mukana vuosia. Ei se ikävä oikein mihinkään katoa.

      Ja tietysti tämä Elmon jälkeinen ajatusmallin muutos on aiheuttanut paljon ajatuksia; millainen siitä olisi tullut jos olisin kohdellut samalla tavalla pehmeästi, kun Taavia. Se sai kokea aika paljon kaikenlaista, joita jälkikäteen miettiessä hävettää muistella. Mutta se oli myös hyvin erityyppinen hevonen, aina iloinen eikä koskaan ihmisille uhmakas. En nähnyt sen koskaan luimivan ihmiselle. Se sieti virheitä enemmän ja antoi paljon anteeksi.

      Elämä jatkuu tosiaan ja Taavista on tullut yhtä tärkeä osa elämääni, vaikkakin hyvin eri tavalla. se on ollut eritavalla opettavainen hevonen ja sellainen ilmestyy juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Ilmeisesti tarvitsin hieman ohjausta siirtyäkseni pehmeämpiin tapoihin käsitellä hevosta. :)

      Poista
    2. Kyllä nää elämämme hevoset tulevat kohdalle syystä. Onkin tosi mielenkiintoista sitten pohtia noita asioita, ollen kuitenkin armollinen sille vanhallekin tavalle.
      Ikävä ei katoa, mutta onneksi olen huomannut, että kun toisen elämäni hevosen poismenosta on nyt kulunut 8 vuotta, niin voin vähemmällä tuskalla ja suuremmalla ilolla muistaa sitä kaikkea. Viime vuosiin näin siitä joka yö painajaisia.. Aikansa nämä näköjään ottaa.

      Poista
  3. Liikutuin. Aivan ihana tarina sinusta ja matkanvarrelle sattuneista hevosista. Osanottoni Elmon poismenoon. Olen myös samaa mieltä, että hevoset tulevat elämämään jostain syystä. Itselläni on amer.ransk. lämminverinen ruuna. Poju saapui meille kuusivuotiaana, kun pelastin sen päivää ennen kun se olisi joutunut teuraaksi. Tässä kyllä oli sanalla sanoen hiomaton timantti. Onneksi meillä on taivalta vielä monta monta vuotta! :) kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hevosesi kuulostaa ihanalle, juuri sellaisen hankin vielä joskus, amerikkalais-ranskalaisen ruunan. :) Toivotan teille kaikkea hyvää ja monia onnellisia vuosia!

      Poista
  4. Hei !
    Olisin kiinnostunut luvasta käyttää opinnäytetyössäni röntgenkuvia, joita otettiin edesmenneen hevosesi jaloista. Eksyin tänne blogiin sattumalta etsiessäni tietoa kehärenkaasta ja muista jalkavaivoista. Mikäli tämä on mitenkään mahdollista, niin voisitko antaa vaikka sähköpostiosoitteesi? Voin kertoa sähköpostin kautta lisää opinnäytetyöstäni, mikäli sinua kiinnostaa :) - Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se mahdollista on, laita minulle ihmeessä sähköpostia! elina.kahkonen@yahoo.com

      Poista
  5. Kuinka hassua, että vielä tätä sivua kirjoittaessasi sanoit Ripen olevan "toteutumaton unelma". Katsos vain, kenen omistaja olet nyt! ;)

    Sinulla on kyllä ollut ihan hirveitä menetyksiä, mutta kohtalo on johdatellut eteenpäin. Jään kiinnostuksella lukemaan, mitä käänteitä tarinanne saa tulevaisuudessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä muuta sano. :) Pitäisikin varmaan päivitellä sivua jossain vaiheessa... Kaikella on tarkoituksena, siihen uskon taas entistä vahvemmin.

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.