Vähän kuvia ja videota uudesta ystävästä

Minä koetan teille huomiseksi saada kirjoitettua tätä meidän tarinaa vähän tarkemmin. Nyt on ollut niin hässäkkää ja tänäänkin olen lähdössä käymään illalla vielä kylässä. Mutta useampi kysymys on kuitenkin koskenut samoja asioita: Rippe on eestinhevonen ja 18-vuotias. Se on tullut Suomeen 2001 ja olen tuntenut sen siitä asti. :)

Rippe on tuntunut kotiutuvan ihan hyvin, mitä nyt kaikki uusi on pirun jännää. Kokoajan pitää puuskutella. Kaviot sillä on pitkät, joten ennenkun saadaan joku kengittäjä paikalle, niin en uskalla kamalasti sen kanssa puuhata. Ollaan lähinnä käyty tutustumassa paikkoihin ja tutustuttu tottakai myös toisiimme. Se on jännää, että vaikken ole nähnyt Rippeä kymmeneen vuoteen, se ei tunnu tippaakaan vieraalle. Siitäkin huolimatta, että se on minusta pirteämpi, kun silloin (ratsastuskoulussa saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä..).

Eilen iskä kävi ponia katsomassa ja samalla Heli kävi nappaamassa muutaman kuvan. Ajattelin päästää sen hetkeksi jaloittelemaan kentälle, kun edellisenä päivänä oli melko pitkä koppimatka. Rippe lähti kentän portilta suoraan laukassa toiseen päähän, minä jäin suu auki portille ihmettelemään. Menee hetki tottua taas tällaiseen..

Karvaa siitä irtoaa aivan hurjasti. Olen molempina päivinä sahalaitaisella hikiviilalla käynyt sen läpi. Molemmilla kerroilla varmaan muovikassillinen karvaa on irronnut. Huhhuh! Kyllä se heti alkaa näyttää edes vähän siistimmältä. Ja tuleehan sille hirveän helposti kuumakin tuollaisen villan alla, täällä kuitenkin sää on lähes kokoajan plussan puolella useamman asteen.

Kovin kaveri on puhelias ja puuhakas kaiken aikaa. Yksi sen isoista miinuksista on, että se on oppinut häviäämään paikalta melko nopeasti jos sitä alkaa ahdistaa. Kun narun kiuputtaa turvan ympäri, se ei edes yritä kunnolla enää lähteä. 

Tänään käytiin vähän katsomassa maneesia, se olikin jännä paikka. Aikansa hilluttuaan Rippe malttoi keskittyä minuun. Tehtiin vähän seuraamisharjoituksia ja peruutuksia. Maneesi oli edelleen niin jännä paikka, että Ripen jäädessä maneesin toiseen päähän lähtiessäni keräämään kakkoja, se ravasi hetken päästä luokseni hirmuiselle kiireellä. :D

Kuvasin kännykällä videota toisen juoksentelusta, pukittelua ei tälle videolle osunut. 

Miten tässä näin kävi?

Ihan ensimmäiseksi: Kiitos kaikille kommenteista ja onnitteluista! Oikein olitte tulkinneet, mulla on  jälleen oma hevonen. Blogillekin pitäisi varmaan keksiä uusi nimi, mutta joku taisikin antaa siihen jo hyvän vinkin edellisen viestin kommenteissa. ;)

Eikä tämä ole ihan mikä tahansa hevonen, vaan se suuri hevosrakkaus, jonka olen aina halunnut. Se on pariin kertaan mennyt ohi sormien,  mutta nyt viimein tuli minun vuoroni. Kerron varmasti piakkoin tarinan vielä tarkemmin ja vanhoin kuvin höystettynä.

Aika pian Taavin kuoleman jälkeen olin yhteyksissä Ripen silloiseen omistajaan, joka oli tarjonnut sitä mulle pari vuotta aiemmin (silloin, kun olin ostanut Taavin). Minun onnekseni omistaja ei ollutkaan raaskinut myydä Rippeä pois, joten se oli edelleen samassa kodissa. Siinä sitten vähän keskusteltiin ja ilmoitin, etten oikeastaan etsi hevosta, mutta Rippeä haluaisin tulla moikkaamaan.
En oikein itsekään tiennyt mitä halusin vai halusinko mitään. Visiitti Ripen luokse suunniteltiin ja lyötiin lukkoon helmikuun loppuun lomaviikon alkuun.

Pikkuhiljaa mieli käsitteli asiaa. Mietin, että otanko riskin. Pohdin, että kannattaako niin vanhaa enää. Ja koetin vaientaa sydämen huutelut mielelle. Lopulta päätin, että jos minua on vastassa terveenoloinen ja reipas papparainen, niin vien sen mennessäni.
Alitajunta työsti tätä pikkuhiljaa ja lopulta huomasin ajatusten jo eksyneen varustehankintoihin, tallipaikan mietintään jne. Olin siis oikeastaan menetetty tapaus jo lähtiessäni kohti länsirannikkoa. Yritin silti pitää mielen kohtuullisen coolina ja varautua myös siihen, että hevonen on sairas tai kipeä.

Kovasti odotettu päivä tuli vihdoin ja matkaan lähdettiin aamulla hyvissä ajoin. Alle sata kilsaa päästiin ja auto hajosi. Kuvitelkaa! Odotettiin neljä tuntia vaihtoautoa, jotta matka pääsisi jatkumaan, soitettiin hotelliin ja Ripen omistajalle, että ollaan myöhässä, mutta tulossa.
Lopulta saatiin vaihtoauto ja päästiin  jatkamaan matkaa. Oli jo pimeää, kun saavuimme perille ja taskulampun valossa tiiraillessa todettiin, että ainakin poni on oikea. 10 vuoden jälkeenkin se oli edelleen ihan tunnistettava itsensä, samalla tavalle nakkeli niskojaan, kun ei leipää saanutkaan.

Sunnuntaina sitten päästiin valoisalla katsomaan tarkemmin Rippeä ja kävinhän minä selässäkin. Pellolla kokeilin kaikki askellajit läpi ja sain laukassa köyryselkäpomppuloikkaa. :D Ei ole poni muuttunut miksikään!

Kaupat hiottiin loppuun kahvikupposen ääressä ja kättä lyötiin päälle sopimuksen merkiksi. Sitten ei muuta, kun hankkimaan Ripelle kyytiä ja tallipaikkaa. 

 

Onneksi mulla on lomaviikko ja niin oli myös ihanalla Sanna-ystävällä. Sainkin jo maanantaina sovittua kyydin torstaille ja tallipaikankin sain juuri sieltä, mistä halusin. Rippe muutti viiden kilometrin päähän meiltä maneesitallille puolihoidolla. Myöhemmin se saa toivottavasti yhdestä hevosesta itselleen tarhakaverin.

Torstaina sitten haettiin poika kotiin. 15tunnin reissu, mutta kyllä kannatti. Tänä aamuna sain kuulla ehkä maailman parhaan hörinän ikinä. :) 

 

Kunhan saadaan kengittäjä käymään, niin päästään paremmin sitten puuhaamaan. Lisäksi karvaa lähtee aikalailla, sitä on kyllä ponissa yhden jääkarhun verran.

Taavin vanha länkkäri käy myös Ripelle, suitset kävin sille tänään ostamassa. Etukäteen shoppasin sille alesta ulkoloimen ja sille on tulossa käytettynä myös muutama fleece kuivatukseen. Eiköhän me näillä nyt alkuun päästä. :)

Katsotaan sitten päivä kerrallaan ja nautitaan. Herrassa oon energiaa, kun nuoressa pojassa, eikä askel paina. Joku aika sitten kirjoitetussa postauksessa mietiskellyt asiat liittyivät osittain juuri tähän ostoprojektiin, kun mietin, miten uskallan.
Tulin siihen tulokseen, että parempi vaikka vuosikin yhdessä, kun ei hetkeäkään. Ja jos en nyt lunasta tätä itselleni, en tule saamaan sitä luultavasti enää koskaan. Eivätkä ajatukset tästä ponista jätä minua ikinä rauhaan. Ainakin nyt tuntuu, että päätös oli aivan oikea.

Minä olen luvannut Ripelle loppuelämän kodin. Viimein.

"Olen päästänyt menemään kaikenlaisia asioita, mutta monen vuoden jälkeen olen jäänyt yhtä vain miettimään."

On olemassa sellaisia hevosia, joiden tapaamisesta tulee ensihetkestä lähtien sellainen olo, että tämä on hyvä. Sellainen hevonen, joka pyörii mielessä, eikä jätä rauhaan.

Se ensimmäinen suuri hevosrakkaus, jota on ajettu katsomaan 700km:n päähänkin, kun se sinne myytiin. Sen toukokuun 2005 jälkeen en ole tätä hevosta nähnyt, mutta vuodesta toiseen se pyöri päässäni häiritsevästi.

Pitkään pohdin, pitkään taistelin itseni kanssa, mutta tässä tää nyt on: 14 vuoden haave toteen käyneenä.

Mun Rippeni. ♥

"Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän."

Olen viimeaikoina pohtinut hevosenomistamista monelta kantilta. Kolmen vuoden sisään olen hyvästellyt kaksi hevosta. Se on pistänyt pohtimaan kaiken pysyvyyttä. Ei oikeastaan koskaan ole takeita, että se oma hevosystävä olisi vierellä vuodesta toiseen.

Elmo ostettiin meille nuorena, 5-vuotiaana ja terveenä. Silti jouduin luopumaan siitä jo kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen hevosen ollessa 13 vuotias. Välissä myin sen pois kahdeksi vuodeksi ja ostin takaisin. Se teki asiasta jotenkin vielä kurjempaa, olin juuri vuotta aikaisemmin saanut sen takaisin ja menetin uudelleen. Olen silti tietyllä tapaa sitä mieltä, että parempi montussa, kun uudessa kodissa. Ei minusta ole hevosta myymään.

Elmon kanssa olin tehnyt aina paljon pitkän ajan suunnitelmia, haaveita riitti ja unelmia toisensa perään. Sen piti olla se hevonen, joka vanhana laiduntaan omenapuiden katveessa keittiön ikkunan alla, sitten joskus. Meillä piti olla vielä monia vuosia yhdessä.

Kun jouduin tekemään päätöksen sen lopettamisesta, en oikeastaan itkenyt hevosen kuolemaa. Itkin menetettyjä haaveita, rikkoutuneita unelmia. Mitä kaikkea jäikään tekemättä! Se pettymys oli karvas.

Sillä hetkellä päätin, etten enää koskaan tee niin, en haaveile tai suunnittele mitään seuraavan hevosen kanssa. 

Elmon kanssa myös pelkäsin kokoajan, että se kuolee. Pelkäsin sitä hurjasti ja itkin jo etukäteen, kun mietin sen kuolemaa. Pelkäsin, että se katkoo jalkansa tai saa ähkyn. Pölyallergian takia pelkäsin, että sille tulee puhkuri. Ja kun se alkoi ontumaan, pelkäsin kokoajan, että sillä on paha nivelrikko. Ja lopulta se kuoli.

Taavin kanssa noudatin alusta asti laatimaani taktiikkaa, en koskaan unelmoinut että se eläisi 30-vuotiaaksi. Tottakai toivoin sitä, mutta alusta asti asennoiduin asiaan eri tavalla. Olin luvannut sille loppuelämän kodin, joten tiesin, että joudun jättämään hyvästit myös sille jossain vaiheessa.

Kun siltä sitten löytyi se niin kamalan pelätty nivelrikko, olin vähällä luovuttaa heti. Muistan, kuinka kerroin isälleni puhelimessa, että Taavilla on nivelrikko ja ääneni sortui kesken lauseen.

Diagnoosin jälkeen tiesin heti, etten saa pitää Taavia luonani välttämättä montaakaan vuotta. Elin vielä tarkemmin päivä kerrallaan.
Kun sen mahakin temppuili, ei pitkän ajan suunnitelmia voinut todellakaan tehdä. Kaikkeen suunnitteluun lisäsin lauseen "jos Taavi on terve silloin". Tehtiinhän me lopulta kaikenlaista.

Kun Taavin aika sitten tuli, en ole päivääkään itkenyt tekemättömiä asioita tai kaatuneita unelmia. Elin päivän kerrallaan, nautin kaikesta hetkessä, enkä koskaan pelännyt tulevaa. Reilut kaksi vuotta yhteistä aikaa opetti minulle paljon, kun maltoin pysähtyä kuuntelemaan. Sen lähtö sattui, se todella sattui ja sattuu edelleen. Kaikesta huolimatta en vieläkään valitsisi toisin tämän hevosen kanssa missään kohtaa.

Olen taas viimeaikoina palannut muistelemaan näitä. Pohtinut kaikenlaista ja lopulta tullut siihen tulokseen, ettei yhteisen ajan pituudella ole väliä jos päivät on käytetty hyvin. Joskus vuosikin voi olla parempi kuin kymmenen. Lyhytkin aika voi olla parempi, kun kokonaan ilman.

Karua myös sanoa, että ehkä siihen jollain lailla turtuu, kun tarpeeksi monta kertaa tekee päätöksen ystävän elämästä. Se ei enää tunnu niin kauhealta, siihen suhtautuu jotenkin järkevämmin. Helppoa se ei ole, mutta jollain tapaa asia ei pelota samalla tavalla. 

Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.

Valoa kohti

Tänään vatsalihaksia kotona tehdessä tämä putkahti soittolistalta esiin. Jäin kuuntelemaan, jotenkin se kuvaa melko hyvin tätä hetkeä omassa elämässäni, ainakin hevostelun osalta.

We lost the spark
And that's the worst part
But you gotta take the good with the bad
No matter what cards you got
You still gotta play your hand 

---

Worst part is over
Signs will show you when you're through
It's always the darkest before you see the light

"maailmalle jää joskus toiseksi, mutta sateen jälkeen sää käy aurinkoiseksi"

Mihinkä sitä koira karvoistaan pääsisi. Kyllä yksi maailman parhaista paikoista on hevosen selässä. 

Melkein kolmeen kuukauteen en ole ratsastanut. Kun lunta sitten yhtäkkiä satoi koko menneen talven edestä, se herätti minussa ratsastuskipinän. Tunnustelin sitä hetken ja nukuin jopa yön yli, ajattelin josko se menisi ohi. ;)

Lopulta laitoin facebookiin kyselyn, että olisiko kellään kilttiä heppasta mulle lainaan hankiratsasteluun. Sain hetkessä todella monta tarjousta. Minulla oli varaa valita, oli vauhdikasta, mutta kilttiä, oli vanhaa ja rauhallista, oli nuorempaa ja lennokkaampaa..
Päädyin sitten ystäväni suokki-ruunan selkään, olen mennyt sillä joskus kauan aikaa sitten ja tiedän sen olevan kiltti. Sovimme treffit tälle päivälle ja minut valtasi hurja jännitys. Kaivoin ratsastusvaatteet kaapista ja kihisin innosta.

Ihanat pikku-pirpanat. :)

Lassi olikin verrytellyt itsensä etukäteen, kun se oli tarhakaverinsa kanssa tullut langoista läpi ja juossut pellolla vapaana. Onneksi molemmat pysyivät poissa isolta tieltä! Juotiinkin sitten ensin kahvit ja kaverukset saivat levähtää sisällä ja lähdettiin sitten satuloimaan Lassi.

Selkäännousu vaati pari yritystä, melko noloa! ;) Mutta onhan mulla ollut vuosia jo allani paljon pienempi ratsu. Seliseli.

Käveltiin ensin pihassa jonkin aikaa ja sitten hankitreeniin. Ensin kävellen, sitten vähän aikaa ravia ja lopuksi laukkapätkiäkin. Alkuun Lassi ei hoksannut, että haluaisin laukata, mutta kyllä me sitten löydettiin yhteinen sävel. Laukannoston kanssa mulla olikin henkinen ongelma, myönnetään. Olen niin pitkään nostanut laukkaa "Taavin tyylillä" (sisäkäsi ylös ja pyytämällä äänellä laukkaa), etten meinaa muistaa, miten se oikeasta pitäisi nostaa. Toki jokaisella hevosellakin on asiassa omat kikkansa.
Ei menty kovin kauaa, koska hanki on hevoselle raskas vastus, eikä omakaan kunto ihan parhaasta päästä ole. Käveltiin vielä pihatiellä lenkkiä, että puuskutus tasaantui. Samalla vähän peruuteltiin, mikä on tuottanut Lassille vähän ongelmia välillä. Se on siinä mielessä perus-suomenhevonen, että vetämään ei auta jäädä. Aloitin sen kanssa ihan siitä, että pieni ajatuskin taaksepäin ja hölläsin ohjan. Hetken päästä se peruutti jo, kun puristin nyrkin kiinni.

Oli mahtavaa ratsastaa! Lassi oli aivan täydellinen, eteenpäinpyrkivä, mutta kiltti. Ja mitkä askeleet. Tulin niin hyvälle tuulelle, että leijailen vieläkin. Valitettavasti huomenna lihakset varmaankin palauttavat minut maanpinnalle. ;)

"tänään nauroin
niinkuin joskus ennenkin
ja aivan pieni
hetken olla uskalsin
annan sun mennä viimeinkin
että eläisin"