Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin, ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin

Viikko on kulunut. Viikko ilman Taavia. Viikon aikana tunteet ovat hypähdelleet laidasta laitaan, tunnekuohusta toiseen. Olen käynyt läpi melkoista tunnemylläkkää ja surutyötä, joka toki jatkuu edelleen.

Maanantai meni itkunsekaisissa fiiliksissä ja kaikki oli aivan sekaisin. Töissä jouduin kertomaan, miksi minua saattaa itkettää. Itkettiin sitten yhdessä, uutinen tuli yllätyksenä myös työkavereille.

Tiistaina itkin pullakaupassa, kun näin yhden hevostuttuni ja jouduin kertomaan hänelle Taavin lopetuksesta. Illalla, kuin sattumalta, näin saman ystävän bensa-asemalla ja pääsimme paremmin juttelemaan. Tuntui hyvältä jakaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, eikä minua edes itkettänyt.

Pahin ahdistus on väistynyt ja olen paremmin hyväksynyt asian, olen enemmän sinut päätökseni kanssa. Päivä päivältä olen enemmän sitä mieltä, että se oli ainut oikea. Välillä tulee takapakkia. Kuten silloin, kun näin lauantaina joulukadun avajaisista palaavat hevoset kävelykadulla. Sisuskalut kääntyivät hetkellisestä ympäri, tuolla mekin olemme olleet kahtena edellisenä vuonna. Kunnes muistin, että tänävuonna kulkue olisi jokatapauksessa jäänyt väliin Taavin huonon kunnon vuoksi.

Lumi satoi perjantaina maahan ja lauantaina minä mietin, ettei Taavi nähnyt tänä vuonna lunta, eikä päässyt lumihankeen piehtaroimaan. Olisiko sen olo helpottanut pakkasten ja lumen tultua? Kunnes muistin, että se olisi ollut edelleen kesäkengässä ja tilsat olisivat taas juuttuneet sen kavioihin.

Jotain väsymyksen määrästä kertoi varmaan se, että nukuin koko viikon erittäin hyvin ja sikeästi, pitkästä aikaa. Alkuviikosta en nähnyt edes unia. Keskiviikkona näin unta Taavista. Se oli edelleen hengissä, mutta sen siirtyessä raviin se ontui edelleen yhtä pahasti. Sen jälkeen se muuttui kesken unen ruunikoksi varsaksi. Oliko se enne?

Torstaina olin ollut koko päivän jo itkemättä, kunnes kotiintullessa huomasin Taavin muistolaatan saapuneen. Taavi sai haudalleen viime kesänä Norjasta jäämeren rannasta otetun liuskekiven ja siihen liimatun muistolaatan. Se on hieno ja valon käydessä siihen, se kimaltelee kauniisti.
En tosin ajatellut kesällä, että K:n valitsema kivi koristaisi hevoseni hautaa.

Lauantaina kävimme äidin kansa kaupoilla ja ostin samalla haudalle lyhdyn. Otin sen, joka puhutteli minua eniten. On luotettava tunteeseen.

Sunnuntaina menimme K:n kanssa tallille viemään kivi paikalleen ja minä jäin sen jälkeen purkamaan ja järjestämään tavaroita. Aika paljon tavaraa! Enkä aio säästää juuri mitään. Kaikki pois. Satulan aion jättää ja varustelaatikon,se on tehty huolella ja on erittäin hyvä. Sellaista on vaikea löytää.

Minä uskon siihen, että kaikella täällä on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa.

Vaikka sua rakastaisin enemmän, nauraisin pois kaiken ikävän..

Taavin lopetuksesta on kulunut vasta aivan hetki. Sen poissaoloa on vieläkin välillä vaikea käsittää. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti. Ikävä on aivan valtava ja riipii sisuksia. Toisaalta olo on levollinen, koska Taavilla ei ole enää kipuja eikä huolia. Minun suuri unelmani, oma sinisilmäni, maailman kaunein hevonen on poissa.

Asiaahan olin tosiaan pohtinut jo aiemmin blogissa, mutta vielä torstaina olin hyvällä tuulella ja täynnä taistelutahtoa. Maha vaan ottaa oman aikansa ja olihan Taavi ollut ehkä hetkellisesti piristymään päin.

Perjantaina menimme Sannan kanssa tallille ja valjastimme Taavin kärryjen eteen. Ensimmäinen ravipätkä oli järkytys. Taavi ontui takapäätään hyvin voimakkaasti ja se näkyi sitten jopa käynnissä. Pihalla juoksuttaessa tulimme siihen tulokseen, että jalka on mitä luultavammin se "terveempi" vasen. Jalat pettivät kurveissa alta ja ontuminen oli selkeää.

Jalassa ei päällisin puolin ollut mitään selittävää vikaa, ei kuumotusta, ei turvotusta, ei aristelua. Oireiluahan on sitten ollut jälkikäteen ajateltuna jo pidempään. Se on ollut jäykähkö ja liikkunut kentällä huonosti jo pitkään eli kyse tuskin on mistään yhtäkkisestä vammasta.

Sen illan aikana minä itkin, itkin ja mietin. Me mietimme kaikki vaihtoehdot läpi, mietimme hevosen parasta ja itkimme.
Mietimme toki myös mahdollista klinikkareissua, mutta mitä se olisi lopulta muuttanut? Uusi vamma muiden jatkoksi? Ehkä vasemman takapolven alkava nivelrikko oli nyt edennyt isommaksi nivelrikoksi? Vaikka vamma olisi ollut hoidettavaa laatua, olisi Taavilla edelleen oikean polven nivelrikko ja mahavaivat, senlisäksi sillä on monta pienempää juttua, kuten hampaiston ongelmat ja outo kutina. Puhumattakaan siitä, että epäilin sillä olevan aineenvaihdunnan kanssa ongelmia.

Ja vaikka maha sitten olisikin saatu kuntoon, ei jalkoja voi parantaa. Ne vain pahenevat entisestään. Eikä Taavi ole nyt edes liikkunut kovinkaan rankasti.

Taavin vaivat kaikenkaikkiaan olivat melko haastavia hoitaa. Hoitamalla yhtä vaivaa, tulit pahentaneeksi toista. Nivelet tarvitsevat liikettä, mutta maha kaipaa kipeinä aikoina lepoa. Nivelien takia paino pitäisi saada alas, mutta maha ei kestä heinän vähennystä tai pitkiä taukoja ruokinnassa. Nyt muutaman päivän aikana rajoitetummalla heinällä (10kg päivässä tuplaverkkojen läpi nypittynä vapaasti) oleminen sai aikaan ruoka-agression heräämisen ja mahan kosketusarkuuskin palasi. Liikunnan rankkuutta ei voi lisätä, koska nivelet eivät kestä ja maha ei siedä pitkiä pätkiä ravia tai laukkaa, eikä myöskään ympyröitä. Nivelien ongelmat ja kivut heijastuvat myös mahaan.
Koska nivelet vaivasivat myös laihana, niin ongelma tuskin edes poistuisi kokonaan laihduttamalla. Ja kaiken tämän lisäksi minulla ei edes ollut keinoa mahavaivojan taltuttamiseen, eikä edes varmaa syytä oireisiin.

Hevosen kannalta tilanne on myös kurja siinä mielessä, että vaikka se hetken olisikin ollut oireetta, niin suurimman osan vuodesta se oli kipeä jostakin. Viimeisinä päivinään Taavi oli jo melko hapan, eikä oikein tykännyt kosketuksesta. Ja syksy on sille kaikkein vaikein. Ja nykyään syksyt tuntuvat kestävän ikuisuuden.
Jo pidemmän aikaa koko arki oli täyttynyt huolesta Taavin voinnin suhteen ja jatkuvasta tarkkailusta, oireiden kyttäämisestä. Jatkuvasti mietin mielessäni uusia keinoa helpottaa sen oloa. Olen jo pitkään ollut todella väsynyt. Tallilla vastassa oli useimmiten luimiva ja huonotuulinen hevonen, jollainen se ei kuitenkaan perusluonteeltaan ole.
Havahduin itse tilanteeseen joku aika takaperin, kun kirjoitin jollekin tätä samaa litaniaa nivelistä, mahan kunnosta ja niiden hoitamisen vaikeudesta. Luin tekstini kertaalleen uudelleen ja ajattelin ekaa kertaa, että jos lukisin tekstiä ulkopuolisen silmin, niin vastausta ei tarvitsisi kovin kauaa miettiä. Kysyisin kirjoittajalta: "Eikä tuollainen hevonen kannattaisi laittaa pois?". En koskaan lähettänyt sitä kirjoitusta vastaanottajalle.

Ja kun tänne laitetun pohdiskelevan kirjoitukseni jälkeen muutama henkilö uskalsi sen minulle sanoa tai kirjoittaa, sain vahvistusta ajatukselle. Se tuntui toisaalta niin hyvälle, että joku antoi minulle synninpäästön; laita pois, olet jo yrittänyt tarpeeksi.
Minä kuitenkin ajattelin vielä yrittää hetken, koska se päätöksen teko tuntui niin vaikealle ja kaikki niin lopulliselle.

Alunperin olin päättänyt, että katselen mahan tilannetta vuoden vaihteeseen ja tehdään päätöksiä sitten. Koska takapää alkoi pettämään, en nähnyt enää mitään järkeä pitkittää tätä. Näinkin monisairaan hevosen hoitaminen ja kipujen pitkittäminen olisi minusta enemmän ihmisen omaa itsekkyyttä ja hevosen tekohengitystä.

Lopulta yömyöhään perjantaina sain päätöksen valmiiksi. Minä itkin koko illan ja seuraavan aamun, sen jälkeen olo oli melko turta. Toivoin, että kaikki olisi ohi mahdollisimman nopeasti, sillä päätöksen teon jälkeen odottelu tuntui ahdistavalta. En kertonut päätöksestä etukäteen juuri kellekään, koska en halunnut kenenkään yrittävän pyörtää päätöstäni. Onneksi lopulta asiat järjestyivät niin, että lauantaina kaivettiin hauta ja muutaman vaiheen jälkeen sunnuntai-illalle saatiin asiansa osaava ampuja paikalle.

Taavi vietti viimeisen tuntinsa syöden suurimpia herkkujaan kauraa ja pellavapuuroa. Leikkasin hännän muistoksi ja loppu letitettiin. Halusin Taaville mukaan sen oman loimen, joten se puettiin sille valmiiksi. Kovasti ei harjailtu tai paijailtu, olimme vain.

Taavin elämä päättyi silmänräpäyksessä, pää kauravadissa, yhteen laukaukseen. Seisoin sen vieressä viimeiseen asti. Kauniimpaa lähtöä en olisi voinut edes toivoa. Se haudattiin Maunon viereen laitumien taakse nukkumaan. Myöhemmin vien sille vielä muistolaatan paikalleen.

Päätös lopettamisesta oli ehkä yksi elämäni kaikkein vaikemmista päätöksistä. Elmon lopetuksesta päättäminen toi levollisen mielen, mutta Taavin lopettamisen ajatteleminen sai minut ahdistumaan aivan kamalasti, eikä ahdistus kadonnut kokonaan missään vaiheessa. On kamalaa päättää toisen elämästä, enkä minä olisi ollut vielä valmis luopumaan.

Vieläkin välillä mietin, teinkö oikean ratkaisun, mutta haluan uskoa, että tein. 

Kun kuitenkin aina
On elämä laina

Hyvää matkaa rakkaani 1999-16.11.2014

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
(kirjasta Lahja, Danielle Steel)

Turvaa pimeyteen

Jos ei pimeydessä mitään muuta hyvää ole, niin ainakin saa kaivaa taas heijastinpussin laatikon pohjalta. Meillä on niin hienot heijastimet.

Tuhnuinen sää tosin vähän pilasi kuvat, mutta ei se haittaa.

Katu-uskottavat heijastimet pitää olla. ;)

Tämän löysin vasta viime keväänä, joten se on nyt ekaa talvea käytössä, heijastavasta narusta punottu naruriimu. Mittasuhteet ei ihan punojalla osunee kohdalleen, mutta tässä käytössä sillä ei ole väliä.

Tämä on ollut täällä moneen kertaan esillä, mutta idea on niin hauska. Kuva taas huono.

Himmeää valoa tunnelin päässä

Ensin kiitos kaikille ihanista, tukevista ja realistisistakin kommenteista edelliseen postaukseen!

Viikonloppu tuli ja meni. Rakennettiin väliaitaa hevosille, järjesteltiin ruokintajuttuja, tilasin lisää verkkoja, vietettiin isänpäivää jne. Taavi oli liikuttamatta, vaikka päivittäin kävinkin sitä katsomassa, parhaimmillaan kaksikin kertaa, kun heinämääriä pitää toistaiseksi seurata. Vielä ei ole päästy tavoitemäärään, pitää siis tihentää verkkoja laittamalla päällekkäin, yksi sellainen jo onkin, mutta se on (yllätys) se mihin kosketaan vain äärimmäisessä hädässä. Lisäksi tarvitaan toinen syöttökaukalo, jotta saadaan heinät pois pihatosta.

Tänään käytiin hakemassa pojille pihattoon uusi lämmitettävä vesiastia. Pohdittiin sitä pitkään ja mietittiin myös itserakentamista, mutta loppujenlopuksi sille olisi tullut hintaa melkein yhtä paljon jos siihen olisi halunnut saman verran tehoa. Tässä on kuitenkin plussaa painavuus, koska se on betonikehikossa. Samasta syystä se ei mene helposti rikki ja irroitettava ämpäri on helppo pestä. Ostettiin vain 20 litrainen ja sen lisäksi pojilla on tavallinen 40litrainen saavi, johon viedään lämmintä ja laitetaan retkipatjaa pakkasilla päälle sekä olkia sivuille, jotta se pysyisi sulana myös mahdollisimman pitkään. Tuon lämmittettävän tarkoitus on varmistaa, että aina on sulaa vettä tarjolla edes jonkin verran.

Päätin sitten vielä juoksuttaa Taavia vähän kentällä, että saisi poika edes vähän liikettä. Olin valmistautunut hoputtamaan sitä kokoajan, mutta kuinkas kävikään. Alkuun se oli vähän jäykän oloinen, mutta syttyi ihan hetkessä. Taavi heitteli pukkia, laukkaili ja spurttaili oma-aloitteisesti ja iloinen ilme naamallaan. Se oli muutenkin erittäin hyvällä tuulella, ei aristellut kupeita, eivätkä ne myöskään kaikesta pomppimisesta huolimatta hionneet.
Ainakin tänään Taavin olo oli siis erittäin hyvä. Se ei ole pukitellut saati muuten riehunut sitten viime kevään oireettoman jakson!

Varovainen hurraus siis tälle päivälle!

Pyysin Karria kuvaamaan videotakin, mutta tässä kohtaa jo suurimmat pukit ja riehumiset oli tehty. Vielä sitä kuitenkin vähän jaksaa. Videolla vauhtikin näyttää tosi paljon hiljaisemmalta!
Nauratti, kun yritin sivistyneesti ravauttaa Taavia tuossa yhdessä kohtaa (0:48), niin homma lähti ihan lapasesta. :D Ja juu, kyllähän se pukittelee kohti (ei kuitenkaan osumistarkoituksessa), kun joku kuitenkin siitä huomauttaa.

Mustia, synkkiä ajatuksia ja vähän muutoksia pihattojärjestelyissä

Aikaa viimeisestä päivitysestä on kulunut hyvänlainen tovi. Osaksi syynä on taas kiireet ja lisäksi on toisaalta tapahtunut paljon ja toisaalta ei yhtään mitään.

Mitä Taavin mahalle sitten kuuluu? En tiedä. Toisena päivänä vähän parempaa ja toisena taas vähän huonompaa. Kakka on muuttanut muotoaan ja väriään eli ainakin jotain on tapahtunut. Myös piereskely on vähentynyt ja hiljentynyt. Ehkää siis jotain toivoa on. Nyt on menossa inuliinien syöttöä, mutta sen kanssa olikin vähän ongelmaa. Tuikkasin takiaisenjuuri-voikukanjuuri-sikurijuuri-lakritsinjuuri -mixin muun ruuan sekaan sen enempää ajattelematta ja syömättä jäi koko ruoka. Joku juurista on kitkerää ja pahanmakuista, kun tein sitten itse makutestin. ;)
Heitin seoksen tehosekoittimeen sillä seurauksella, että se lopulta kuumeni ja hajosi. Mutta saimpas Taaville hienonnettua juurimixiä. Sekoitin sen greenlinepuuroon ja se halpaan meni mokoma ahmatti.

Ahmatista puheenollen; joku mättää nyt kovasti. Taavi saa samanverran ruokaa tiheistä verkoista, kun viimekeväänä (kun se laihtui), mutta se ei ole laihtunut tippaakaan. Ei yhtään, päinvastoin. Olen tullut siihen tulokseen, että keho ja aineenvaihdunta on jumissa. Tai jotain on ainakin pahasti pielestä. Kolien vähyys voi kuulemma aiheuttaa pöhöttymistä ja liikalihavuutta, mutta tiedä sitten.
Tilanne on nyt kaikenkaikkiaan vähän jumissa. Maha on ollut senverran kipeä, että liikuttaa ei ole voinut. Ruokaakaan en pysty rajaamaan enempää tällähetkellä, siihen on onneksi tulossa jonkinlainen muutos. Nyt olen ottanut taas viikko-ohjemaan kevyttä liikutusta kunnon mukaan ja koetan saada mukaan myös ravia ja laukkaa. Kipeää en kuitenkaan ala höykkyyttää, koska sen jälkeen työmotivaatiota saa kaivaa aika syvältä sieltä, minne aurinko ei paista.

Joku oli TAAS purrut siitä samasta kohtaa kaulaa, josta loimikin repesi ja harja lähti. Nyt oli iso karvaton läntti ja kämmenen kokoinen turvotus.

Yksi suuri muutos on kuitenkin nyt tulossa; pihattolaiset rajataan huomenna omaan lohkoonsa. Hemulilla on ollut vähän vaikeuksia sopeutua laumaan ja omistajansa on vähän huolissaan sen selviytymisestä. Minulle välilanka sopi ihan hyvin, koska se mahdollistaa ruuan rajoittamisen ja punnitsemisen helpommin. Kahdelle hevoselle on helpompi järjestää vielä paremmin ruuan sisällään pitäviä verkkoja jne. Haastetta kuitenkin on, koska omaruokinnalla heinän on riitettävä vuorokaudeksi kerrallaan ja ruokintapaikkoja on oltava ainakin kaksi, mielummin useampi. Välilanka tarkoittaa tosin meille myös lisäkustannuksia, tarvitsee ostaa oma lämmitettävä vesikuppi, mutta muutenhan kaikki säilyy lähes ennallaan. Lisäksi välilanka mahdollistaa myös laihtuneen Taavin pitämisen ensi kesänä poissa kesälaitumelta.

Jos ensikesää koskaan tulee. Siis Taaville. Olen joutunut pohtimaan asiaa kaikilta kanteilta ja kulmilta, miettinyt ja vielä kerran miettinyt. Erityisesti olen miettinyt sitä, että kuinka pitkälle voin pitää mahakipuista hevosta ja kuinka pitkälle omat rahkeet riittävät. Olen avoimesti kaikille sanonut, että takki on melkolailla tyhjä jo. Melko kurjaa on mennä tallille hoitamaan hevosta, jonka naama on mutrussa ja ilme hapan, joka ei tykkää mistään. Paitsi ruuasta ja siitäkin pitää kiukutella. Joskus on toki vähän parempiakin päiviä, silloin ei luimita jos pysyt kaukana kupeista. Samaan tahtiin vaihtuu ajatukset vaaleanpunaisesta harmaaseen hyvinkin mustanpuhuvaan.

Toisaalta olisi niin paljon helpompaa jos hevosella olisi selkeä parantumaton sairaus tai vamma, jolle ei ole mitään tehtävissä. Ei ole parannuskeinoa. Mutta minä tiedän, että tähän on. Keväällä oli oireeton jakso, joten joku keino täytyy olla. En vaan löydä sitä.

Annan kuitenkin suolistolle vielä aikaa. Sillä kestää pitkään toipua, mikäli nyt ollaan edes oikealle tiellä. Tämä on vaan niin vaikeaa kaikki-heti-mulle-nyt -ihmiselle. Että pitäisi odottaa, eikä tuloksia näe heti. Katsotaan kuitenkin vuosi loppuun ja mietitään sitten, mitä tehdään ja missä ollaan.

Mahdoton lemmikki?

  

Olen tässä viimeaikoina miettinyt, että onko mitään vaikeampaa elukkaa, kun hevonen. Siis pitää terveenä, onnellisena ja hengissä ylipäätään. Rahasta on varmaan turhaa edes puhua tässä yhtälössä.

Jos nyt ihan ensin lähdetään lempiaiheestani, että hevosen ruuansulatus on todella huonosti suunniteltu. Se tuottaa kokoajan mahahappoja, ruoka pysyy mahassa heinäannoksen jälkeen kaksi tuntia, jonka jälkeen hapot kalvavat lopun aikaa tyhjään mahaan. Monessa paikassa hevoset ruokitaan kolme kertaa päivässä, joka tarkoittaa esim. 6 tunnin välejä päivällä ja 12 tunnin ruokintaväliä öisin. Tästä hevonen on aika monta tuntia tyhjin mahoin.

Jo vuorokauden paasto saa aikaan haavaumia vatsan limakalvoille. Lisäksi mahassa oleva hapan neste  esimerkiksi ravin voimasta hölskyy mahalaukun herkkään yläosaan, jossa ei ole pintaa suojaavaa kerrosta ollenkaan.

Mahahaavan hoitaminen Gastrogardilla maksaa lähes 300e viikko ja yleensä lääkettä annetaan vähintään kolme viikkoa, hintaa siis tulee moiselle kuurille. Halvempiakin valmisteita markkinoilla on, mutta ne vaativat enemmän sitoutumista (yleensä kolme kertaa päivässä) ja askertelua (tabletit on murskattava ja sekoitettava johonkin.)
Eikä hoitamisesta ole hyötyä jos olosuhteita ei korjata.

Eli siis hevoselle olisi parasta, että ruokaa olisi kokoajan tarjolla. Tämä käytännössä johtaa hevosen lihomiseen muodottamaksi. Ruokaa siis pitäisi olla tarjolla kokoajan erittäin vähän. No tietenkin sitten kun voitan lotossa ja asun kartanossa, voin käydä ripottelemassa Taaville heinää pitkin tarhaa kahden tunnin välein, mutta näin työssäkäyvänä se on hiukan hankala järjestää.

Ehkä sitten verkkoruokinta? Mikä ettei, sen toteuttaminen tosin vaatii kestävät verkot ja niiden saaminen ergonomiseen asentoon aiheuttaa päänvaivaa, kuulemma niskat kipeytyy nyppimisestä pää vinossa. Ja toki hevosen olisi parempi saada syödä heinä maasta, koska keuhkot ovat herkät pölylle ja pää maassa syöminen edesauttaa pölyn kulkeutumista ulos. Pölyongelma voi aiheuttaa hevoselle puhkuria.

Vaarana on toki myös hevosen tarttuminen kiinni verkkoon, jaloistaan, riimuistaan, loimistaan, ihan mistä vaan. Lisäksi tuntuu, että hetken harjoittelun jälkeen mikään verkko ei ole tarpeeksi tiheä, jotta hevonen ei saisi imuroitua heinää kuitenkin niin paljon, että lihoo. Erityisen vaikeaksi homma menee jos samassa on läpipasko ja hyvä rehunkäyttäjä. Toinen tarvitsisi kaksi verkkoa ja toinen ei yhtään.

Ja sitten kun hevosen saa viimein jotenkin laihtumaan talven aikana, se pääsee kesäksi laitumelle (koska sanotaan, että laidun on parasta ruokaa hevoselle) ja lihoo viikossa aloitustilanteeseen. Lihominen on paljon laihtumista helpompaa, eikös se niin mene ihmisilläkin.

Pellettiruokinnasta sen verran, että siihen pellettiin on tosi helppo tukehtua. Saada ruokatorventukos siis ja sen avaaminen klinikalla päivystyksessä ei ole halpaa hommaa. Jos se ei kotikonstein aukene. Ja olen kuullut hevosista, jotka ovat onnistuneet tukkimaan ruokatorvensa heinälläkin.

Sitten nämä ei muista juoda aina riittävästi ja siitä seuraa tietenkin ähkyä ja muita ongelmia. Lisäksi kokopäiväisesti ulkoilevalle hevoselle on ostettava tai rakennettava ulos astia, joka pitää veden sulana. Sen on lisäksi oltava hevosen kestävä.

Ähky onkin sitten melko yleinen vitsaus, joka voi johtua mistä tahansa X:n ja Y:n välillä. Taivaan tähtien asennollakin saattaa olla asian kanssa jotakin tekemistä. Samoin tuurilla on myös osansa siinä, miten hevonen ähkystään toipuu ja kuinka paljon se tulee omistajalle kustantamaan. Kaikki eivät toivu ollenkaan, edes leikkauksella.

Toisilta ähkyleikkauksen aikana on kaivettu suolistosta ämpärillinen hiekkaa. Hiekka onkin yksi hevosihmisen kirosana. Ja tästä pääsee taas aiheeseen riittävä korsirehun määrä, vatsavaivat ja lihavuus.

Mitä lihavuuteen tulee, se aiheuttaa paljon liitännäissairauksia, kuten kaviokuumetta, metabolista oireyhtymää, nivelvaivoja.. Mitä niitä nyt on.

Nivelvaivojen ennaltaehkäisynkin takia hevosen olisi hyvä päästä liikkumaan mahdollisimman paljon rauhallista käpsyttelyä päivässä, tämä siis käytännössä onnistuu parhaiten pihatossa. Pihattoon hevonen tarvitsee mammuttikarvan ja sellaisen karvan kuivaksi saaminen onkin sitten oma taiteenlajinsa. Lisäksi pihattoelämä tuo omat haasteensa, jotta lauma on sopivasti sopuisa ja kaikki pääsevät lepäämään.

Laumaelämä on hyväksi hevosen päälle. Omistajan päälle se voikin olla sitten melko stressaava, kun hevosen loimi on revitty tuhannen riekaleiksi, siltä puuttuu karvaa leikkien jäljiltä tai se on saanut toiselta hevoselta osumaa jossakin välienselvittelyssä. Välejä selvitellään sitä enemmän, mitä enemmän pitää kinata tärkeistä resursseista. Taas päästään sivuamaan aihetta riittävä korsirehu.
Yksin olevakin hevonen onnistuu helposti telomaan itse itsensä, aina ei ole helppoa hallita niitä pitkiä jalkoja, varsinkaan kaikkia neljää samanaikaisesti.

Hevosten jalat ovat muutenkin lasia, kun niiden pienten tikkujen päällä kannetaan 500-600 kiloista ruhoa, ei tarvita isoa virheliikettä, kun kuuluu poks. Sitten arvotaan hajosiko kenties luita vai jänteitä. Ja niiden parantelu vaatiikin sitten aikaa ja kärsivällisyyttä. Useimmiten hevonen ei itse ymmärrä, että toipumisajalla pitäisi seistä ja liikkua hillitysti. Kaikki ei pelasta edes sairasloma, kun on rikki, on rikki.
Aina ei tarvitse edes onnettomuutta, jotta jalat rikkoutuvat. Ne voivat vaan yksinkertaisesti rasittua ja kulua tai niihin voi tulla vikaa ilman selvää syytä. Esimerkiksi pinnoilla on väliä, jalkojen asennoilla, samoin kaarevien urien määrällä, hevosen geeniperimällä ja taas kerran tähtien asennolla.

Hevonen onnistuu siis helposti rikkomaan itsensa ilman mitään edesauttavia kavereita ja rakenteita. Mutta ihan kaikessa ylimääräisessä rakennelmassa tai rakennuksessa on pieni riski, että hevonen voi saada  jonkinlaisen hasardin aikaiseksi. Jalkoja on varsinkin kiva tunkea ihan jokaiseen rakoon ja kuopia kaikkea ja kaikkia (tästä voi taas siirtyä kohtaan verkkoruokinta). Samoin kalterin väliin jäänyt leuka murtuu melko herkästi, kun karsinakaverille on ihan pakko vähän kiukutella.

Tietenkin niiltä löytyy myös kaikkea muuta pienempää ja isompaa sairautta ja vikaa, jotka kuitenkin harvemmin vievät henkeä. Tällaisia on mm. erilaiset räkätaudit, kaviopaiseet (jossa yhtäkkiä jalaton hevonen saa omistajansa haukkomaan happea ja suunnittelemaan jo lopetustoimia), erilaiset iho-ongelmat (esim. rivi vuohisissa, sienitartunnat, kurarupi jne), määrittelemättömät mahaongelmat (ja niitä riittää), hormonivaivat, lihasjumit, nikamajumit, pienemmät ja isommat haavat... Mitä nyt vaan ikinä mieleen juolahtaa. Luulen, että kaikki on mahdollista.

Välillä näitä miettiessä sitä ajattelee, että onko tuota eläintä tehty ollenkaan pysymään hengissä? Varsinkaan ihmisen käsissä. :D