Vaikka sua rakastaisin enemmän, nauraisin pois kaiken ikävän..

Taavin lopetuksesta on kulunut vasta aivan hetki. Sen poissaoloa on vieläkin välillä vaikea käsittää. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti. Ikävä on aivan valtava ja riipii sisuksia. Toisaalta olo on levollinen, koska Taavilla ei ole enää kipuja eikä huolia. Minun suuri unelmani, oma sinisilmäni, maailman kaunein hevonen on poissa.

Asiaahan olin tosiaan pohtinut jo aiemmin blogissa, mutta vielä torstaina olin hyvällä tuulella ja täynnä taistelutahtoa. Maha vaan ottaa oman aikansa ja olihan Taavi ollut ehkä hetkellisesti piristymään päin.

Perjantaina menimme Sannan kanssa tallille ja valjastimme Taavin kärryjen eteen. Ensimmäinen ravipätkä oli järkytys. Taavi ontui takapäätään hyvin voimakkaasti ja se näkyi sitten jopa käynnissä. Pihalla juoksuttaessa tulimme siihen tulokseen, että jalka on mitä luultavammin se "terveempi" vasen. Jalat pettivät kurveissa alta ja ontuminen oli selkeää.

Jalassa ei päällisin puolin ollut mitään selittävää vikaa, ei kuumotusta, ei turvotusta, ei aristelua. Oireiluahan on sitten ollut jälkikäteen ajateltuna jo pidempään. Se on ollut jäykähkö ja liikkunut kentällä huonosti jo pitkään eli kyse tuskin on mistään yhtäkkisestä vammasta.

Sen illan aikana minä itkin, itkin ja mietin. Me mietimme kaikki vaihtoehdot läpi, mietimme hevosen parasta ja itkimme.
Mietimme toki myös mahdollista klinikkareissua, mutta mitä se olisi lopulta muuttanut? Uusi vamma muiden jatkoksi? Ehkä vasemman takapolven alkava nivelrikko oli nyt edennyt isommaksi nivelrikoksi? Vaikka vamma olisi ollut hoidettavaa laatua, olisi Taavilla edelleen oikean polven nivelrikko ja mahavaivat, senlisäksi sillä on monta pienempää juttua, kuten hampaiston ongelmat ja outo kutina. Puhumattakaan siitä, että epäilin sillä olevan aineenvaihdunnan kanssa ongelmia.

Ja vaikka maha sitten olisikin saatu kuntoon, ei jalkoja voi parantaa. Ne vain pahenevat entisestään. Eikä Taavi ole nyt edes liikkunut kovinkaan rankasti.

Taavin vaivat kaikenkaikkiaan olivat melko haastavia hoitaa. Hoitamalla yhtä vaivaa, tulit pahentaneeksi toista. Nivelet tarvitsevat liikettä, mutta maha kaipaa kipeinä aikoina lepoa. Nivelien takia paino pitäisi saada alas, mutta maha ei kestä heinän vähennystä tai pitkiä taukoja ruokinnassa. Nyt muutaman päivän aikana rajoitetummalla heinällä (10kg päivässä tuplaverkkojen läpi nypittynä vapaasti) oleminen sai aikaan ruoka-agression heräämisen ja mahan kosketusarkuuskin palasi. Liikunnan rankkuutta ei voi lisätä, koska nivelet eivät kestä ja maha ei siedä pitkiä pätkiä ravia tai laukkaa, eikä myöskään ympyröitä. Nivelien ongelmat ja kivut heijastuvat myös mahaan.
Koska nivelet vaivasivat myös laihana, niin ongelma tuskin edes poistuisi kokonaan laihduttamalla. Ja kaiken tämän lisäksi minulla ei edes ollut keinoa mahavaivojan taltuttamiseen, eikä edes varmaa syytä oireisiin.

Hevosen kannalta tilanne on myös kurja siinä mielessä, että vaikka se hetken olisikin ollut oireetta, niin suurimman osan vuodesta se oli kipeä jostakin. Viimeisinä päivinään Taavi oli jo melko hapan, eikä oikein tykännyt kosketuksesta. Ja syksy on sille kaikkein vaikein. Ja nykyään syksyt tuntuvat kestävän ikuisuuden.
Jo pidemmän aikaa koko arki oli täyttynyt huolesta Taavin voinnin suhteen ja jatkuvasta tarkkailusta, oireiden kyttäämisestä. Jatkuvasti mietin mielessäni uusia keinoa helpottaa sen oloa. Olen jo pitkään ollut todella väsynyt. Tallilla vastassa oli useimmiten luimiva ja huonotuulinen hevonen, jollainen se ei kuitenkaan perusluonteeltaan ole.
Havahduin itse tilanteeseen joku aika takaperin, kun kirjoitin jollekin tätä samaa litaniaa nivelistä, mahan kunnosta ja niiden hoitamisen vaikeudesta. Luin tekstini kertaalleen uudelleen ja ajattelin ekaa kertaa, että jos lukisin tekstiä ulkopuolisen silmin, niin vastausta ei tarvitsisi kovin kauaa miettiä. Kysyisin kirjoittajalta: "Eikä tuollainen hevonen kannattaisi laittaa pois?". En koskaan lähettänyt sitä kirjoitusta vastaanottajalle.

Ja kun tänne laitetun pohdiskelevan kirjoitukseni jälkeen muutama henkilö uskalsi sen minulle sanoa tai kirjoittaa, sain vahvistusta ajatukselle. Se tuntui toisaalta niin hyvälle, että joku antoi minulle synninpäästön; laita pois, olet jo yrittänyt tarpeeksi.
Minä kuitenkin ajattelin vielä yrittää hetken, koska se päätöksen teko tuntui niin vaikealle ja kaikki niin lopulliselle.

Alunperin olin päättänyt, että katselen mahan tilannetta vuoden vaihteeseen ja tehdään päätöksiä sitten. Koska takapää alkoi pettämään, en nähnyt enää mitään järkeä pitkittää tätä. Näinkin monisairaan hevosen hoitaminen ja kipujen pitkittäminen olisi minusta enemmän ihmisen omaa itsekkyyttä ja hevosen tekohengitystä.

Lopulta yömyöhään perjantaina sain päätöksen valmiiksi. Minä itkin koko illan ja seuraavan aamun, sen jälkeen olo oli melko turta. Toivoin, että kaikki olisi ohi mahdollisimman nopeasti, sillä päätöksen teon jälkeen odottelu tuntui ahdistavalta. En kertonut päätöksestä etukäteen juuri kellekään, koska en halunnut kenenkään yrittävän pyörtää päätöstäni. Onneksi lopulta asiat järjestyivät niin, että lauantaina kaivettiin hauta ja muutaman vaiheen jälkeen sunnuntai-illalle saatiin asiansa osaava ampuja paikalle.

Taavi vietti viimeisen tuntinsa syöden suurimpia herkkujaan kauraa ja pellavapuuroa. Leikkasin hännän muistoksi ja loppu letitettiin. Halusin Taaville mukaan sen oman loimen, joten se puettiin sille valmiiksi. Kovasti ei harjailtu tai paijailtu, olimme vain.

Taavin elämä päättyi silmänräpäyksessä, pää kauravadissa, yhteen laukaukseen. Seisoin sen vieressä viimeiseen asti. Kauniimpaa lähtöä en olisi voinut edes toivoa. Se haudattiin Maunon viereen laitumien taakse nukkumaan. Myöhemmin vien sille vielä muistolaatan paikalleen.

Päätös lopettamisesta oli ehkä yksi elämäni kaikkein vaikemmista päätöksistä. Elmon lopetuksesta päättäminen toi levollisen mielen, mutta Taavin lopettamisen ajatteleminen sai minut ahdistumaan aivan kamalasti, eikä ahdistus kadonnut kokonaan missään vaiheessa. On kamalaa päättää toisen elämästä, enkä minä olisi ollut vielä valmis luopumaan.

Vieläkin välillä mietin, teinkö oikean ratkaisun, mutta haluan uskoa, että tein. 

Kun kuitenkin aina
On elämä laina