sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Pienet kuulumiset sairastuvalta



Lyhyt kuulumisten jakaminen on varmaan ihan paikallaan. Olen vedättänyt kirjoittamista jo ihan siitäkin syystä, ettei ole oikein mitään ihmeellistä kerrottavaa. Edellisen takapakin jälkeen Rippe on oikeastaan seissyt tarhassaan ja poistunut sieltä ainoastaan pari kertaa talliin hoitotoimenpiteisiin. Päätin, että en kiirehdi, en hötkyile. Se saa viettää sen kuukauden saikun, kuten klinikalta ekan kaviokuumeen jälkeen neuvottiin. Käsivällisyys on yleinen hyveeni... Heheh.

Lisäksi Rippe on saanut akupunktiota ja olen tehnyt pari pientä muutosta sen ruokintaan aineenvaihduntaa ja mahan kuntoa ajatellen. Ja tietenkin juossut pitkin peltoja etsimässä sille siankärsämöä ja muita tarpeellisia kasveja. Muuta vihreää se ei ole saanutkaan.
Olen myös hoidellut takapolvia, koska joskus ne raittuvat kaviokuumeessa ja nekin voivat aiheuttaa etujalkojen rasittumista (eli siis oireina etujalkojen nostelua, pulssittamista jne.).

Vointi on ollut nyt melkoisen stabiili ja hyvä. Pulssit löytyy yleensä ja kaviot on lämpimät, mutta kuumien päivien johdosta niin on myös osalla ns. terveistä hevosista. Ja koska liikkuminen sekä käännökset ovat olleet hyviä, yritän olla huolehtimatta (näin ovat viisaammat minulle sanoneet). Kääntymistä olen muuten tarkastellut sen ruohotupsun kanssa - vapaana liikkuessa käännökset ensinäkin näkee paremmin ja ponilla on myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten tiukasta se kääntyy.

Takakavioita yksi tuttu kengittäjä vähän siisti, kun ne repsottivat melko ikävästi. Ajattelin pyytää kngittäjän jo parin viikon päästä käymään, ettei etusetkaan pääsisi venymään mahdottomasti.

En minä ole oikeastaan ratsastamaan niin hirveästi edes kaivannut. On ollut ihan hauskaakin, kun tallilla ei kulu aina montaa tuntia ja ajan voi käyttää hevosen silittelyyn ja muuhun yhdessäoloon. Olisi kuitenkin toiveissa, että päästäisiin heinäkuussa jo kävelylle ainakin narun päässä, olisihan se ihan kivaa vaihtelua. Ja tekisi hyvää omistajan kertyneille kesäkiloille...

2 kommenttia:

  1. Voih...en edes oikein löydä sanoja nyt . Se on vain niin raskasta aikaa kun ystävä sairastaa. Mulle tuli niin selkeä fiilis silloin kun hevoseni alkoi sairastelemaan, että se ratsastus ei todellakaan ole pääasia mun elämässä vaan se itse eläin , HEVONEN on . Että kunhan saan olla sen kanssa. Hengailla ja seurustella. Kävellä metsäpolkuja ja niittyjä . Kunhan se hevonen on olemassa ja tottakai niin terveenä kuin mahdollista.
    Kunpa teille nyt kuuluisi parempaa ♥️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se menee, että sairastuminen avaa näkemään sen, mikä on oikeasti tärkeää. Minä olisin kahta edellistäkin pitänyt seurahevosenakin, mutta niiden kohdalla kivut oli liian suuria edes siihen.

      Rippe on voinut nyt ihan hyvin ja pulssitkin ovat rauhoittuneet lisää. Kyllä mie uskon, että tästä vielä noustaan. ☺

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.