Mitä minä oikein haluan harrastukseltani?

Mie olen taas henkisesti kipuillut oman harrastamisen kanssa. Eilinen kentällä ratsastus päättyi siihen, että lähdin kotiin itku kurkussa. Ei siitä sen enempää, ei vaan asiat taas kentällä sujuneetkaan, kuten olin alkuun suunnitellut. Sitten minä olin epäreilu ponille, vaikkei sekään toki asiassa yhtään auttanut olemalla hidas tahmatassu. Siltikään en olisi saanut suuttua - ja kuitenkin suutuin taas.
Jonkun mielestä se voi olla jopa jolloin tavalla hyväksyttävää, että raippa käy ja pohje pamputtaa. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä en halua, että hevonen tekee, koska sen on pakko ja koska minä haluan. Se sotii niin pahasti mun ajatusmaailmaa vastaan. Olen sitten jonkun mielestä kukkahattutäti, olen sitä puhtaalla omallatunnolla.
Olen tämän saman tien käynyt Taavinkin kanssa - itkenyt omaa käyttäytymistä ja päättänyt olla parempi. Nyt aika on ilmeisesti kypsä tähän uudelleen.

Kotona illalla purkauduin asiasta K:lle. Kerroin siitä, että kaipaan sitä aikaa Taavin kanssa, kun tehtiin yhdessä ja yhteistuumin. Ja kun Taavi kuoli ja kaikki menetti merkityksensä. Sitten tuli Rippe ja vaikka mulla oli kova aikomus, että jatkan siitä mihin Taavin kanssa jäin, niin ei mikään mennyt niin. Ei Rippe toiminutkaan samoin, ei osannut lukea minua ollenkaan, enkä minä sitä. En jaksanut opettaa sille mitään temppuja tai muutakaan. Pikkuhiljaa lipsuin monessakin mielessä ns. vanhoihin tapoihin. Menin siitä mistä aita on matalin, koska en jaksanut alkaa alusta.

Kun muutettiin isommalle tallille, niin kynnys harrastaa oman mielensä mukaan kasvoi liian suureksi. Ehkä poni sitten näennäisesti kulkee nyt "kauniimmin", mutta miettiessäni asiaa taaksepäin, en ole juurikaan nauttinut siitä, mitä teen. Teen, koska niin kuuluu tehdä. Asetella, taivutella, jumpata ja hinkuttaa. Mitä ihmettä mun oikein tarvitsee muille todistaa? Tai itselle? Että osaan edelleen ratsastaa? Että Rippe osaa, kuten muutkin?
Myönnän, että olin tavallaan heikko ja menin muiden mukana. Enkä jaksa selitellä, miksi haluan tehdä asiat, kuten teen. En jaksanut selittää, miksi saatoin vaan nysvätä kentällä käynnissä ja pään asennosta välittämättä, kun hain niitä tasapainon askelia. En halunnut selittää, miksi palkkaan hevosta kesken ratsastuksen. En halunnut leimaantua.

K:lla oli tähän hyvinkin yksinkertainen vastaus; Mitä se kellekään kuuluu? Eikä sitä tarvitse kellekään selittää.

Ja hän on niin oikeassa. Hän antoi mulle synninpäästön. Saan olla kukkahattutäti - saan tehdä ponini kanssa just niinkuin itse haluan. Ja päätin etten enää koskaan lähde tallilta niin, että olisin kohdellut ponia huonosti tai epäreilusti. Pyysin Ripeltä tänään anteeksi. Ei sen tarvitse vanhoilla päivillä enää pingottaa. Eikä pingottaminen tee hyvää minullekaan - minusta tulee kärttyinen ja kireä - suorittaja.

Tänään taskut pakattiin täyteen kivennäisnappuloita, raippa jätettiin talliin, poni sai kaulaansa narun ja päähänsä suitset. Palattiin kentälle ajatuksena harjoitella vähän kaulanarun kanssa, palkitsin ponia jokaisesta oikein menneestä asiasta, jokaisesti ravisiirtymisestä ja laukannostosta. Ponin jurnuttaessa käännöksissä, pysäytin ponin, laskin kymmeneen ja ohjasin ohjasta oikean suunnan. Ja palkitsin. Ja kiitin itseäni myös. Ja lopussa mentiin sujuvasti raviympyröitä molempiin suuntiin. Käytiin vielä taluttaen kiipeämässä läheinen ylämäki.
Lopuksi tallin käytävällä venyteltiin, jumpattiin selkälihaksia ja pusuteltiin.

Palautin ponin tarhaan ja kun otin riimun pois päästä, se jäi eteeni odottamaan, vaikka sillä oli päiväheiniä jäljellä astiassa. Tätänykyä se on yleensä poistunut samantien paikalta. Pieniä askelia, mutta niin tärkeitä.

Ja minä poistuin tallilta mieli keventyneenä ja ilman päänsärkyä - kuten kuuluukin.