Miten tässä näin kävi?

Ihan ensimmäiseksi: Kiitos kaikille kommenteista ja onnitteluista! Oikein olitte tulkinneet, mulla on  jälleen oma hevonen. Blogillekin pitäisi varmaan keksiä uusi nimi, mutta joku taisikin antaa siihen jo hyvän vinkin edellisen viestin kommenteissa. ;)

Eikä tämä ole ihan mikä tahansa hevonen, vaan se suuri hevosrakkaus, jonka olen aina halunnut. Se on pariin kertaan mennyt ohi sormien,  mutta nyt viimein tuli minun vuoroni. Kerron varmasti piakkoin tarinan vielä tarkemmin ja vanhoin kuvin höystettynä.

Aika pian Taavin kuoleman jälkeen olin yhteyksissä Ripen silloiseen omistajaan, joka oli tarjonnut sitä mulle pari vuotta aiemmin (silloin, kun olin ostanut Taavin). Minun onnekseni omistaja ei ollutkaan raaskinut myydä Rippeä pois, joten se oli edelleen samassa kodissa. Siinä sitten vähän keskusteltiin ja ilmoitin, etten oikeastaan etsi hevosta, mutta Rippeä haluaisin tulla moikkaamaan.
En oikein itsekään tiennyt mitä halusin vai halusinko mitään. Visiitti Ripen luokse suunniteltiin ja lyötiin lukkoon helmikuun loppuun lomaviikon alkuun.

Pikkuhiljaa mieli käsitteli asiaa. Mietin, että otanko riskin. Pohdin, että kannattaako niin vanhaa enää. Ja koetin vaientaa sydämen huutelut mielelle. Lopulta päätin, että jos minua on vastassa terveenoloinen ja reipas papparainen, niin vien sen mennessäni.
Alitajunta työsti tätä pikkuhiljaa ja lopulta huomasin ajatusten jo eksyneen varustehankintoihin, tallipaikan mietintään jne. Olin siis oikeastaan menetetty tapaus jo lähtiessäni kohti länsirannikkoa. Yritin silti pitää mielen kohtuullisen coolina ja varautua myös siihen, että hevonen on sairas tai kipeä.

Kovasti odotettu päivä tuli vihdoin ja matkaan lähdettiin aamulla hyvissä ajoin. Alle sata kilsaa päästiin ja auto hajosi. Kuvitelkaa! Odotettiin neljä tuntia vaihtoautoa, jotta matka pääsisi jatkumaan, soitettiin hotelliin ja Ripen omistajalle, että ollaan myöhässä, mutta tulossa.
Lopulta saatiin vaihtoauto ja päästiin  jatkamaan matkaa. Oli jo pimeää, kun saavuimme perille ja taskulampun valossa tiiraillessa todettiin, että ainakin poni on oikea. 10 vuoden jälkeenkin se oli edelleen ihan tunnistettava itsensä, samalla tavalle nakkeli niskojaan, kun ei leipää saanutkaan.

Sunnuntaina sitten päästiin valoisalla katsomaan tarkemmin Rippeä ja kävinhän minä selässäkin. Pellolla kokeilin kaikki askellajit läpi ja sain laukassa köyryselkäpomppuloikkaa. :D Ei ole poni muuttunut miksikään!

Kaupat hiottiin loppuun kahvikupposen ääressä ja kättä lyötiin päälle sopimuksen merkiksi. Sitten ei muuta, kun hankkimaan Ripelle kyytiä ja tallipaikkaa. 

 

Onneksi mulla on lomaviikko ja niin oli myös ihanalla Sanna-ystävällä. Sainkin jo maanantaina sovittua kyydin torstaille ja tallipaikankin sain juuri sieltä, mistä halusin. Rippe muutti viiden kilometrin päähän meiltä maneesitallille puolihoidolla. Myöhemmin se saa toivottavasti yhdestä hevosesta itselleen tarhakaverin.

Torstaina sitten haettiin poika kotiin. 15tunnin reissu, mutta kyllä kannatti. Tänä aamuna sain kuulla ehkä maailman parhaan hörinän ikinä. :) 

 

Kunhan saadaan kengittäjä käymään, niin päästään paremmin sitten puuhaamaan. Lisäksi karvaa lähtee aikalailla, sitä on kyllä ponissa yhden jääkarhun verran.

Taavin vanha länkkäri käy myös Ripelle, suitset kävin sille tänään ostamassa. Etukäteen shoppasin sille alesta ulkoloimen ja sille on tulossa käytettynä myös muutama fleece kuivatukseen. Eiköhän me näillä nyt alkuun päästä. :)

Katsotaan sitten päivä kerrallaan ja nautitaan. Herrassa oon energiaa, kun nuoressa pojassa, eikä askel paina. Joku aika sitten kirjoitetussa postauksessa mietiskellyt asiat liittyivät osittain juuri tähän ostoprojektiin, kun mietin, miten uskallan.
Tulin siihen tulokseen, että parempi vaikka vuosikin yhdessä, kun ei hetkeäkään. Ja jos en nyt lunasta tätä itselleni, en tule saamaan sitä luultavasti enää koskaan. Eivätkä ajatukset tästä ponista jätä minua ikinä rauhaan. Ainakin nyt tuntuu, että päätös oli aivan oikea.

Minä olen luvannut Ripelle loppuelämän kodin. Viimein.