Pohdintaa maastoilusta

Juuri äsken maastossa reippaan laukkapätkän jälkeen oli mahtava tunne, kun kaikki murheet ja ärsytykset taas hetkeksi jäivät. Ja Rippekin tuntui nauttivat, kotiin palasi rento ja tyytyväinen hevonen. Ja ratsastaja.

Maastoilu on hevoselle parasta jumppaa, monipuoliset metsäpolut korkeuseroineen, hiekkatien pätkät joissa saa liikkua isoin, reippain askelin. Missä se pystyy käyttämään lihaksistoaan yhtä monipuolisesti? Yleensä myös hevosen mieli piristyy ja pää saa vaihtelua. Lisäksi se on hevosen jaloille satakertaa parempaa ja terveellisempää liikuntaa, kun hiekkalaatikossa kiertäminen.
Minusta maastoilun pitäisi kuulua ihan jokaisen hevosen oikeuksiin, mielellään usein. 

Meidän tallilla ei ole pitkiä reittejä, pisimmät lenkit ovat reilusti alle kymmenen kilometriä. Sensijaan harvassa tallipaikassa on ollut yhtä monipuolisia maastoja. Löytyy jyrkkää rinnettä, tasaisempaa latua tallattavaksi, paljon metsäpolkuja rämmittäväksi ja muutama pätkä, joissa vauhtia voi sitten lisätä ihan kunnolla.

Monesti kuulen ihmettelyä siitä, miten hevoseni ovat maastossa niin varmoja ja mukavia. Se ei ole sattumaa, eikä tuuria. Voin kertoa niiden kaikkien salaisuuden; ne käyvät/kävivät maastossa paljon ja tottu(i)vat siihen. Toinen syy niiden maastovarmuuteen on se, että olen vienyt ne maastoon myös yksin (tai yleensä yksin, kun maastokaveria ei ole ollut), tarvittaessa olen laittanut lisäjarrua ja kauhukahvaa. Myöhemmin niistäkin on voinut luopua.

Eikä Elmokaan mikään unelmamaastohevonen aina ollut, eikä kaikkien kanssa. Sillä oli ollut ongelmia maastoilussa muutamankin ihmisen kanssa "välikodissaan". Se oli loikkinut ja kieltäytynyt lähtemästä lenkille. Mutta minulle palatessaan se ei edes kysellyt, että ollaanko menossa.
Sen kyttäriluonne oli omiaan pelottamaan ihmisiä tarvittaessa, se oli myös salamannopea liikkeissään, eikä jäänyt kyselemään. Toisinaan se veti laukasta liinat kiinni edessa häämöttävän lätäkön takia. Mutta kun sen kanssa oppi elämään, se oli ihan hyvä maastokaveri, se on ollut kaikista liikennevarmin hevosistani, se ei pelännyt minkäänlaista kulkupeliä.

Erittäin hyvä idea on lainakuski jos itseä liikaa jännittää. Nimittäin ekoilla kerroilla olisi tärkeää, että ratsastaja ei pelkää, jotta hevonenkin voi rentoutua. Lisäksi yleensä varmasta johtohevosesta on apua aran hevosen kanssa. Autojen kohtaamista voi alkuun harjoitella lähellä kotipihaa tutun autoilijan kanssa, jolloin vaaratilanteilta vältytään.

Peloista taas ei pääse, kun kohtaamalla ne. Ja tiedän mistä puhun, olen kaksi kertaa elämäni aikana saanut niin kovan pelon, että olen itkenyt ja huutanut kauhusta seuraavilla kerroilla. Yhden pelon aiheutti Elmo, toisen Taavi. Ensimmäinen liittyi ojien ylityksiin ja toinen traktoreihin. Molempia tapauksia yhdistää se, että ne ovat olleet rajuja, tulleet yllätyksenä ja olen tippunut. Tai oikeastaan Taavin kanssa en tippunut, yhtä kaikki; lopputuloksena se talloi jalkani.
Niiden jälkeen ei ole auttanut, kun ottaa pelkoa niskasta kiinni ja hoitaa homma edes jollain tasolla. 

minun ikäväni
se on välillä niin kova
ja katkeamaton

Jos ei maastoon uskalla, niin vaihtelua hevosen arkeen saa helposti vaikka ulkoilemalla edes seinien tai aitojen ulkopuolella. Itse tulee useinkin ratsasteltua vain pihapiirissä edestakaisin, teen väistöjä, avoja, siirtymisiä, joskus annan vaan hevosen käyskennellä ja tutkiskella. Hevonen on reippaampi, kun kentällä, muttei kuitenkaan tarvitse tarkkailla liikennettä yms.

Ripen kanssa lähdin parin päivän yhdessäolon jälkeen yksin ekaa kertaa maastoon. Yksinkertaisesti tallilla ei tainnut olla yhtään maastoiluun sopivaa ratsukkoa seuraksi. Ei mitään käsitystä sen maastoiluvarmuudesta, koska unohdin kysyä. 
Isäni ajoi testimielessä pihatiellä pari kertaa autolla ohi ja sitten ei muuta, kun menoksi. Rippe oli alkuun maastossa todella kiireinen, se mm. ravasi alamäet, menipä kerran laukkaakin (silloin kyllä karjuin ja päästin muutaman ruman sanan). Mutta kai sekin huomasi, ettei kilometrit juoksemalla lopu ja nykyään se menee kovaa vain pyydettäessä. Juuri yksi päivä ravailin sen kanssa ilman satulaa kotiinpäin vapain ohjin ja se pysähtyi ihan hyvin. Traktoria ei olla vielä kohdattu (paitsi tallin pihalla), enkä odota sitä innolla. Mutta luulen, että selvitään. 

Itse tykkään monipuolisista maastoista ja metsäreiteistä enemmän, kun pitkistä hiekkateistä. Tykkään kiipeillä mäkiä ja samoilla metsässä, mutta joskus on kiva päästellä laukkaa hiekkatielläkin. Metsässä samoilu ja kiipeily on tehokasta jumppaa ja liikuntaa hevoselle. Lenkin ei useinkaan tarvitse olla pitkä tai ratsastuksen pitkäkestoinen jos maasto on oikeasti haastavaa kuljettavaa.
En ole itse kovinaan hysteerinen hevoseni jaloista ja aika huolettomasti ratsastan umpimetsikössäkin. Olen sitä mieltä, että hevonen kyllä osaa kulkea ja katsoa jalkoihin jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Usein ihmisen ohjailu ja ohjilla "tukeminen" vain vaikeuttaa hevosen kulkemista.
Omilleni opetan aina "odota, seis" -käskyn, jotta vaikeissa paikoissa hevonen malttaa odottaa myös ratsastajaa. Esim. oksien alitus tai ahtaat paikat ovat paljon kiitollisempia ohittaa, kun hevonen malttaa odottaa.

Ripellä suurin osa liikutuksista tapahtuu maastossa. Ainakin. Pyrin liikuttamaan sen kentällä maksimissaan pari kertaa viikossa, koska haluan säästellä sitä. Osa ratsastuksista voidaan suorittaa myös pihatiellä jne.

Itse toivoisin, että hevoset pääsisivät maastoon enemmän, koska se on niiden fysiikalle ja mielellä tärkeää.

Kuinka paljon ja miten sinä maastoilet hevosellasi? Millaisista maastoista tykkäät?