Sivut

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Pohdintaa maastoilusta




Juuri äsken maastossa reippaan laukkapätkän jälkeen oli mahtava tunne, kun kaikki murheet ja ärsytykset taas hetkeksi jäivät. Ja Rippekin tuntui nauttivat, kotiin palasi rento ja tyytyväinen hevonen. Ja ratsastaja.

Maastoilu on hevoselle parasta jumppaa, monipuoliset metsäpolut korkeuseroineen, hiekkatien pätkät joissa saa liikkua isoin, reippain askelin. Missä se pystyy käyttämään lihaksistoaan yhtä monipuolisesti? Yleensä myös hevosen mieli piristyy ja pää saa vaihtelua. Lisäksi se on hevosen jaloille satakertaa parempaa ja terveellisempää liikuntaa, kun hiekkalaatikossa kiertäminen.
Minusta maastoilun pitäisi kuulua ihan jokaisen hevosen oikeuksiin, mielellään usein. 






Meidän tallilla ei ole pitkiä reittejä, pisimmät lenkit ovat reilusti alle kymmenen kilometriä. Sensijaan harvassa tallipaikassa on ollut yhtä monipuolisia maastoja. Löytyy jyrkkää rinnettä, tasaisempaa latua tallattavaksi, paljon metsäpolkuja rämmittäväksi ja muutama pätkä, joissa vauhtia voi sitten lisätä ihan kunnolla.

Monesti kuulen ihmettelyä siitä, miten hevoseni ovat maastossa niin varmoja ja mukavia. Se ei ole sattumaa, eikä tuuria. Voin kertoa niiden kaikkien salaisuuden; ne käyvät/kävivät maastossa paljon ja tottu(i)vat siihen. Toinen syy niiden maastovarmuuteen on se, että olen vienyt ne maastoon myös yksin (tai yleensä yksin, kun maastokaveria ei ole ollut), tarvittaessa olen laittanut lisäjarrua ja kauhukahvaa. Myöhemmin niistäkin on voinut luopua.






Eikä Elmokaan mikään unelmamaastohevonen aina ollut, eikä kaikkien kanssa. Sillä oli ollut ongelmia maastoilussa muutamankin ihmisen kanssa "välikodissaan". Se oli loikkinut ja kieltäytynyt lähtemästä lenkille. Mutta minulle palatessaan se ei edes kysellyt, että ollaanko menossa.
Sen kyttäriluonne oli omiaan pelottamaan ihmisiä tarvittaessa, se oli myös salamannopea liikkeissään, eikä jäänyt kyselemään. Toisinaan se veti laukasta liinat kiinni edessa häämöttävän lätäkön takia. Mutta kun sen kanssa oppi elämään, se oli ihan hyvä maastokaveri, se on ollut kaikista liikennevarmin hevosistani, se ei pelännyt minkäänlaista kulkupeliä.

Erittäin hyvä idea on lainakuski jos itseä liikaa jännittää. Nimittäin ekoilla kerroilla olisi tärkeää, että ratsastaja ei pelkää, jotta hevonenkin voi rentoutua. Lisäksi yleensä varmasta johtohevosesta on apua aran hevosen kanssa. Autojen kohtaamista voi alkuun harjoitella lähellä kotipihaa tutun autoilijan kanssa, jolloin vaaratilanteilta vältytään.

Peloista taas ei pääse, kun kohtaamalla ne. Ja tiedän mistä puhun, olen kaksi kertaa elämäni aikana saanut niin kovan pelon, että olen itkenyt ja huutanut kauhusta seuraavilla kerroilla. Yhden pelon aiheutti Elmo, toisen Taavi. Ensimmäinen liittyi ojien ylityksiin ja toinen traktoreihin. Molempia tapauksia yhdistää se, että ne ovat olleet rajuja, tulleet yllätyksenä ja olen tippunut. Tai oikeastaan Taavin kanssa en tippunut, yhtä kaikki; lopputuloksena se talloi jalkani.
Niiden jälkeen ei ole auttanut, kun ottaa pelkoa niskasta kiinni ja hoitaa homma edes jollain tasolla. 



minun ikäväni
se on välillä niin kova
ja katkeamaton


Jos ei maastoon uskalla, niin vaihtelua hevosen arkeen saa helposti vaikka ulkoilemalla edes seinien tai aitojen ulkopuolella. Itse tulee useinkin ratsasteltua vain pihapiirissä edestakaisin, teen väistöjä, avoja, siirtymisiä, joskus annan vaan hevosen käyskennellä ja tutkiskella. Hevonen on reippaampi, kun kentällä, muttei kuitenkaan tarvitse tarkkailla liikennettä yms.

Ripen kanssa lähdin parin päivän yhdessäolon jälkeen yksin ekaa kertaa maastoon. Yksinkertaisesti tallilla ei tainnut olla yhtään maastoiluun sopivaa ratsukkoa seuraksi. Ei mitään käsitystä sen maastoiluvarmuudesta, koska unohdin kysyä. 

Isäni ajoi testimielessä pihatiellä pari kertaa autolla ohi ja sitten ei muuta, kun menoksi. Rippe oli alkuun maastossa todella kiireinen, se mm. ravasi alamäet, menipä kerran laukkaakin (silloin kyllä karjuin ja päästin muutaman ruman sanan). Mutta kai sekin huomasi, ettei kilometrit juoksemalla lopu ja nykyään se menee kovaa vain pyydettäessä. Juuri yksi päivä ravailin sen kanssa ilman satulaa kotiinpäin vapain ohjin ja se pysähtyi ihan hyvin. Traktoria ei olla vielä kohdattu (paitsi tallin pihalla), enkä odota sitä innolla. Mutta luulen, että selvitään. 




Itse tykkään monipuolisista maastoista ja metsäreiteistä enemmän, kun pitkistä hiekkateistä. Tykkään kiipeillä mäkiä ja samoilla metsässä, mutta joskus on kiva päästellä laukkaa hiekkatielläkin. Metsässä samoilu ja kiipeily on tehokasta jumppaa ja liikuntaa hevoselle. Lenkin ei useinkaan tarvitse olla pitkä tai ratsastuksen pitkäkestoinen jos maasto on oikeasti haastavaa kuljettavaa.
En ole itse kovinaan hysteerinen hevoseni jaloista ja aika huolettomasti ratsastan umpimetsikössäkin. Olen sitä mieltä, että hevonen kyllä osaa kulkea ja katsoa jalkoihin jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Usein ihmisen ohjailu ja ohjilla "tukeminen" vain vaikeuttaa hevosen kulkemista.
Omilleni opetan aina "odota, seis" -käskyn, jotta vaikeissa paikoissa hevonen malttaa odottaa myös ratsastajaa. Esim. oksien alitus tai ahtaat paikat ovat paljon kiitollisempia ohittaa, kun hevonen malttaa odottaa.

Ripellä suurin osa liikutuksista tapahtuu maastossa. Ainakin. Pyrin liikuttamaan sen kentällä maksimissaan pari kertaa viikossa, koska haluan säästellä sitä. Osa ratsastuksista voidaan suorittaa myös pihatiellä jne.

Itse toivoisin, että hevoset pääsisivät maastoon enemmän, koska se on niiden fysiikalle ja mielellä tärkeää.

Kuinka paljon ja miten sinä maastoilet hevosellasi? Millaisista maastoista tykkäät?

14 kommenttia:

  1. Ennen en maastoiluun niin paljoa, mutta nykyään käyn maastossa pari kertaa viikossa. Harmi vaan, kun meillä on aika huonot maastot...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on harmi, että monessa paikassa maastot ovat melko surkeat ja suppeat. :( Silti huonotkin maastot ovat hevoselle vaihtelua kenttään verrattuna.

      Poista
  2. Hevoseni pääsee noin 2-3 krt viikossa maastoon, joista kerta saattaa olla talutuslenkki. Alku- ja loppukäynnit tehdään kuitenkin AINA maastossa. Meillä on myöskin monipuoliset maastot: hiekkatietä, metsäpolkuja, autottomia ulkoilureittejä, joissa paljon mäkiä. Parhaisiin laukkamaastoihin pääsy vaatii kuitenkin 1,5-2h aikaa, joten sinne asti ei valitettavasti tule ihan joka viikko aikataulusyistä lähdettyä, vaikka kunnon kannalta olisikin ihan must juttu.

    Lisäksi tallialuetta kiertää ratsastuspolku, joka on osittain ravi/laukkapehmoinen, mutta se on ilmeisesti liian pihapiirissä, koska hevonen ei ole siinä yhtään innostuneempi kuin kentälläkään. Sen vuoksi sitä tulee harvemmin kierrettyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihanalta hevosen kannalta, että jaksat maastoilla sen kanssa. :) Taluttelu maastossa on hyvää kuntoilua myös itselle, joten saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tuo on turhauttavaa jos hyviin maastoihin on pitkä matka, meilläkin oli yhdessä tallipaikassa sillätavalla ja harvoin jaksoin Taavin kanssa sinne lähteä kävelemään.

      Poista
  3. Todella hyvä postaus!
    Minulla on kisahevonen ja asumme pääkaupunkiseudun tuntumassa valtateiden vieressä, joten kauhean hyviä maastoja ei täällä valitettavasti ole. Onneksi kuitenkin tallille on tehty noin viiden kilometrin maastoreitti, joten sitä menemme hevosen kanssa noin kaksi kertaa viikossa (yksi kevyt treenin jälkeen ja raskas). Lisäksi kuskaan hevosen kopilla kerran tai kaksi kertaa kuussa yhdelle tallille, missä menemme yli kymmenen kilometrin baanauslenkkejä. Siellä on täydelliset maastot. Vaikka kisaammekin koulua tosissaan, niin minussakin piilee pieni puskailija. En itsekään jaksa joka päivä treenata hiki hatussa, eikä hevosenikaan. Maastoilu on yksi hevosen perusoikeuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä todella näet vaivaa, että hevosesi pääsee maastoilemaan! :) Minäkään en jaksa kentällä montaa päivää peräkkäin pyöriä. Joskus innostun menemään jopa kaksi päivää, mutta sitten on pakko päätä tuulettumaan. ;)

      Poista
  4. Asiaa! Minäkin olen aina maastoillut poneillani ja välillä maastoiluttanut myös muiden hevosia, jos omistaja itse ei ole halunnut mennä, Minusta on kovin surullista, että jotkut hevoset eivät pääse koskaan maastoilemaan. Ymmärrän sen toki, jos hevonen on maastossa ihan pommi, mutta silti maastoilu kyllä tuo liikutukseen monipuolisuutta. Ja yleensä hevoset tykkäävät, vaikka vähän jännittäisikin.

    Ruusan kanssa ensimmäiset pikku maastot tehtiin sen ollessa maitovarsa, emä edellä ja varsa perässä. Harvoin on sen jälkeen saanut kaveria maastoon, joten kaksin olemme tallailleet. Vaikka ponilla on myös tosi rohkea luonne, varmaan on ollut apua että se on tottunut kulkemaan kaikenlaisissa paikoissa vain ihminen turvanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on surullista, että varsinkin nuoret hevoset jäävät vaille maastoilua. Itsekin voisin ilomielin viedä muiden hevosia maastoon, mutta aika ei vain riitä siihen, kun omassakin on jo tarpeeksi tekemistä. Tietystin jos voisi antaa omansa sille aremmalle, mutta en voi taata en toimivuutta aremmalla ratsastajalla kuitenkaan.

      Tuollainen olisikin ihanne, että poni pääsisi varsasta asti oppimaan ja maastoilemaan, sellaisesta varsasta varmasti tuleekin rohkea ja luottavainen. :)

      Poista
  5. Erittäin hyvä postaus ja täyttä asiaa! Mikään ole niin murheellista, kuin hevonen joka ei pääse maastoon sysytä tai toisesta. Maastoilun pitäisi olla se arkinen asia ja kentälle mennään mielellään oppimaan uutta =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin sen kuuluisi mennä. :) Niin moni pohtii, miten saada hevoselle lihaksia lisää ja mikä olisi sen parempaa treeniä, kun maastossa kiipeily ja pujottelu, tulee lihaksia ja notkeutta ihan huomaamatta.

      Poista
  6. Meillä on hyvät maastot, pari pidempää hiekkatietä joilla on hyvä kärryillä shettiksen kanssa sekä metsässä menee paljon vanhoja työkoneen uria ( joilla siis ei ole menty moneen, moneen vuoteen koneella) missä on hauska samoilla :D. Mäkiäkin löytyy muutamia, niin saa edes vähäsen pinnanvaihteluja :). Uria pitkin pääsee kauas, ollaan joskus menty kolmen tunnin kävelylenkki, sai itsekin aikamoista liikuntaa :D. Ja poni tykkää :)

    Ai niin ja siis maastoillaan oikeasti lähes aina, koska pihatossa jossa poni asuu, ei ole kenttää. Mutta ei se haittaa enpä oikein voi ratsastaa shettikselläni muutenkaan. Ohjasajellaan yleensä meidän pihassa taikka laitumella, onnistuu niinkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, helposti itsekin pärjäisin ilman kenttää, saati maneesia. Mieluiten ottaisin vaan todella hyvät maastot. Maneesi ja kenttä vaan tulivat ikäänkuin kaupanpäällsinä tässä tallipaikassa. Hah.

      Poista
  7. Tietenkin minä maastoilisin hevosellani, mutta meillä ei vain yksinkertaisesti ole maastoja... Tielle en uskalla mennä koska kerran siellä hevonen lähti kiitolaukkaa kun säikähti autoa, ja oli talvi ja liukas tie niin mentiin nurin sitten ojaan... Ainut maasto mikä meillä on muutaman sadan metrin metsäautotie. Kävellään siellä joka päivä loppukäynnit, ja joskus vähän enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on harmi jos tallilla ei ole maastoja juuri ollenkaan. Mutta silloin on tehtävä se mitä pystyy ja niinhän sinä teetkin. :) Omaa henkeään ei kannata vaarantaa eli jos on tiedossa tuollainen selkeä vaaratilanne, niin silloin ei tielle kannata mennä.
      Minä uskon, että hevosesi päälle tekee todella hyvää päästä edes kävelemään loppukäynnit muualla, kun kentällä. Ja jos siellä edes välillä voi vähän antaa ravata kunnolla ja laukata, niin sehänn on jo tosi paljon!

      Poista

Kommentit näytetään hyväksymisen jälkeen.